Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.