Romanttisen tutustumisen äärimmäinen kuormittavuus

Ajattelin pitää ainakin vuoden loppuun asti taukoa miehistä ja yöelämästä. Se ois IHANAA. Saisi vaan levätä ja voida hyvin. Tarvin sitä. LOMAA kaikesta tollasesta kuluttavasta.

Jos nyt puhutaan ihmissuhderintamasta, en voi käyttää resurssejani turhiin ihmisiin. Tutustuminen on mulle emotionaalisesti tosi rankkaa. Jännitän hirveesti, oon epävarma, stressaan, pelkään... Riippuu tosin aika paljon toisesta ja miten se käyttäytyy. En kestä yhtään epämääräisyyttä, epätietoisuutta, epävarmuutta enkä muutakaan mikä luo turvattomuuden tunteita. Ihannetapauksessakin se on stressaavaa, koska jo ne POSITIIVISETKIN tunteet on hirveen overwhelming ja sekottaa pään... Helposti menee toimintakyky ja keskittymiskyky täysin. Jos lähen investoimaan, niin sen pitää olla jotain aidosti todella potentiaalista, että on järkee maksaa siitä.

Eli en voi normaalien ihmisten tavoin vaan tapailla ihmisiä, ja harrastaa yhden yön juttuja tms. tai ylipäätään tehdä oikeastaan MITÄÄN. Ellen halua maata toimintakyvyttömänä ja kuoliaaksi kuormittuneena kaikkea elinaikaani. Pahinta on, että jos ALOITAT tutustumisen, et tiedä yhtään mitä on luvassa. Ja mulla ei oo varaa maksaa sitä hintaa noista tutustumisista... Ei riitä resurssit. Liian rankkaa.

Mut näin tää on. Jotta voin enää lähtee tutustuun, sen tarvii JOTENKIN vaikuttaa todella lupaavalta ja potentiaaliselta, että kannattaa lähtee sijottaan siihen. En tiedä mistä sen sit tietäs, onko se todella potentiaalista... No, ehkä sen sit tietää. Tai meen vaan karkuun kaikkia, jos en tiedä. TAI kysyn heti ekalla sekunnilla kriittisiä kysymyksiä, kuten "Haluutko vain seksiä ta hauskanpitoa?" jne. Et kartottas ees jotenkin toisen motiiveja eikä lähe turhaan vähänkä mukaan mihinkään hyödyttömään sontaan.

Mut nyt vois kyl pitää (ainakin) loppuvuoden lomaa KAIKESTA romanttiseen tutustumiseen viittaavastakaan. Yritän piileskellä, ettei kukaan keksi tulla tutustuun muhun.

Mitä kaipaan suhteelta

AINA kun elämässäni olen tutustun mieshenkilöön, nämä mieshenkilöt on olleet melkoisen "yellow-mellow"-henkisiä. Eli rauhallisia ja hiljasia ja varsin passiivisia. Ja vaikkakin tällainen toisaalta toimii tasapainottavana ja rauhottavana vastavoimana mun sekopääenergialle, niin oon KAIKISSA kolmessa parisuhteessani kaivannut sitä, et toinen KESKUSTELISI mun kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluita. Tällasia keskusteluita ei oo ollut. Ystävien kaa oon aina kokenut, et just sellaset keskustelut on PARASTA maailmassa.
 

Mulla on henkisesti yksinäistä ilman vastavuoroista keskustelua. Oon tottunut suhteissani siihen, et pidän monologeja. Toinen KUUNTELEE. Ja vastailee lyhyesti tms. Ei synny KESKUSTELUA. Eikä se toinen ite tuota kauheasti kiinnostavaa puhemateriaalia.
 
Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.

Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa...

Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.

Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.

Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.

Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.

Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.

Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi.

Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla olisi joku. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun ihan kivan kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.

Täydellisen vapaa ja riippumaton

Musta alkaa hitaasti tuntua siltä, että oon läpimurron kynnyksellä. En tiedä kuinka paljon tää ADHD-lääke eilen vaikutti asiaan ja vaikuttiko ollenkaan vai oonko muuten vaan lähestymässä ratkaisevaa niksahdusta aivoissani, jossa oon valmis VAPAUTUMAAN mun elämääni pahiten riivaanneesta painajaisesta ja eilen siis ekaa kertaa elämässäni mä NÄIN ja KOIN, millasta olisi, kun olen VAPAA.

Mä olen siis jo pitkään ollut tietoinen siitä, että mulla on luultavasti vakava addiktio. Se mistä olen riippuvainen on miesten huomio ja sit se kaikki jännitys, mikä liittyy uuden ihmisen tapaamiseen ja flirttailuun ja niihin kemikaaleihin, joita irtoaa noissa prosesseissa ja tietysti siinä kun pääsee iholle ja pussaileen ja seksiä jne. Oon kokenut että toi estää mua ehkä sitoutumasta, koska kun sen tyypin kanssa se kemikaalicoctail laimenee, en saa sitä mun fiksausta enää siitä suhteesta ja alan haluta vapauteen etsimään sitä muualta. Ja sit kun oon sinkku... Sithän se helvetti vasta alkaakin, koska toi addiktio alkaa hallita mun koko elämää. Mä vaan haen mun fiksausta koko ajan jostain. Koko ajan ajattelen, et kunpa joku viestittäisi mulle, joku MIES. Ja jos viestittelen jonkun maukkaan miehen kanssa, kaipaan koko ajan enemmän. Haluan siirtää viestittelyn romanttiseksi/seksuaalissävytteiseksi, jotta siitä saisi kunnon kiksit. Mut sen viestittelyn jälkeen... Koenko rauhaa? Ei. Haluan lisää. HETI. Haluan nähdä. Jos näen, riittääkö se? Ei. Haluan kosketuksia ja läheisyyttä ja seksiä. No, sain niitä, auttaako se? Ei. Haluan taas viestejä ja näkemistä ja koskemista. Ja taas. Ja koko ajan. Mun pää vaan on totaalijumissa tossa addiktiokierteessä.

Mietin sitäkin, et kn se on sinänsä ihan sama KUKA se toinen ees on, kunhan se aktivoi mussa sen kemiallisen coctailin eli on KIINNOSTAVA. Mut se voi olla kuka vaan periaatteessa. Haluan vaan sitä fiksausta. (En nyt seurusteleen alkaisi kenenkä kaa vaan tietysti, mut fiksaukseen käy kuka vaan, joka niitä kemikaaleja saa minussa aikaan.)

Mutta EILEN ensimmäistä kertaa elämässäni koin päässäni, miltä tuntuisi olla VAPAA. Illalla mietin kuumeisesti, et koska joku maukas mies kirjottaa mulle jotain, miksi ei kirjoita, kirjoitanko minä haluan nyt sitä fiksausta. Mut ekaa kertaa koskaan mä tavotin aivoissani sellasen olon, että päästän irti. Että entä jos keskityn vaan mun omaan elämään ja siinä oleviin juttuihin ja UNOHDAN täydellisesti miehet ja fiksaukset enkä enää tarvi niitä mihinkään vaan PÄÄSTÄN IRTI. Ja oli hyvin lähellä, et olisin eilen elänyt niin, mutta sit mua hämmensi muutama asia ja palasin vanhoihin kaavoihini (menin viestitteleen).

Mun tarvii kysyä neuvoa ihmisiltä, jotka jo on täydellisen riippumattomia ja vapaita. Lähinnä en ymmärrä sitä, että MITEN sellaset ihmiset tapaa ketään, jotka on täydellisen riippumattomia ja vapaita? Miten? Koska jos mä lähtisin siihen vapauden tilaan, se tarkoittaisi, että mulle on ihan sama näenkö mä jotain tyyppiä vai en. Tai siis et jos se ihminen kiinnostaisi mua, mut olisin täysin riippumaton ja vapaa eikä mulla ole TARVETTA nähdä sitä niin miten sitä sit näkee sen toisen kanssa koskaan?

Itsensä hyväksyminen

Joskus aikoinaan oon aiheesta kirjoittanutkin, mutta kirjoitan taas. Eli se, miten naisia opetetaan olemaan vaikeasti tavoiteltavia, on totaalista paskaa ja voi olla erittäin haitallista ihmisten hyvinvoinnille. Minä kun vielä olen puupäinen asperger, jolla ei aikanaan ollut HAJUAKAAN siitä, miten toimia sosiaalisesti, imin tietysti kaiken tiedon kirjoista ja lehdistä, minkä löysin ja yritin omaksua sen hyvin vakavissani. Tuo vastenmielinen epätotuus siitä, millainen naisen pitäisi olla, on aiheuttanut elämässäni äärimmäisen paljon kärsimystä.

Kenenkään ei pidä olla yhtään minkälainen. Ihmiset on YKSILÖITÄ. Jokaisen kuuluu olla oma itsensä.

Muun muassa tästä, mutta joukosta muitakin syitä, johtuen, juuri sinkkuaika on minulle vaikeaa, kriisien täyteistä, pelottavaa aikaa. Kun pelkää, ettei kelpaa jollekulle, josta on kiinnostunut. Eikä oikein tiedä, miten pitäisi käyttäytyä ja olla ja toimia.

Muutama vuosi sitten, kun olin sinkku, pääsin onneksi isoja askeleita eteenpäin ja silloin aikani sekoiltuani pääni ja epävarmuuksieni kanssa koin suuren ja vapauttavan oivalluksen, joka meni osapuilleen näin: "Ei SE ole ongelma, jos pidän paljon yhteyttä mieheen, vaan SE, että jos ajattelen, että EN SAA pitää, mutta sitten pidän kuienkin, koska sitten tulen äärimmäisen epävarmaksi, koska minut on opetettu ajattelemaan, että kukaan mies ei halua naista, joka on aktiivinen, ja SITTEN minusta tulee neuroottinen ja sekoileva ja kaikki on katastrofissa". Ongelma EI siis ole aktiivisuus vaan neuroottisuus, joka taas tulee siitä, jos ajattelen, että en saa olla oma itseni vaan pitäisi olla jotain muuta ja että jos olen oma itseni, en ikinä kelpaa kellekään.

Tuon jälkeen minun on ollut todella paljon helpompaa antaa itseni olla sellainen kuin olen. Eli aktiivinen ja aloitteellinen. Aktiivisuus ja aloitteellisuus on osa LUONNETTANI. Keskeinen osa. Minä OLEN sellainen. Se, että käyttäydyn aktiivisesti, ei tarkoita että olen epätoivoinen ja liian kiinnostunut tai mitään muutakaan typerää. Mikä edes on LIIAN kiinnostunut? Kuulostaa typerältä. Jos joku mies kaipaa jotain pelien pelaamista, pelatkoon niitä jonkun muun kanssa.

Kuitenkin minulla on vielä paljon töitä tehtävänä itseni hyväksymisen kanssa. Olen niin tottunut miellyttämään muita (etenkin miehiä) sen sijaan, että olisin jämäkkä ja itsevarma ja rohkeasti oma itseni.

Nyt esim. tutustuin mieheen, joka oli oikein mukava, mutta tutustuminen hänen puoleltaan ei ollut aktiivista vaan enemmän myötäilevää ja kohteliasta. Eli vastasi kyllä, jos kirjoitin ja oli ihan avoin näkemisen mahdollisuudelle, mutta EI ollut valmis JÄRJESTÄMÄÄN tällaista tapaamista (asutaan eri kaupungeissa), koska hänestä olisi "outoa", että minä matkustaisin vain häntä tapaamaan niin kauas. No, minä sitten aikani elin tuossa tilanteessa, jossa minä harrastin YKSIN aktiivista tutustumista eli kirjottelin sille kaikenlaista ja se vastaili välillä. Mut mun ei ollut hyvä olla, koska koin koko ajan ihan typeräksi sen, että se on niin yksipuolista ja yritin koko ajan saada itseäni lopettamaan sen kirjoittelemisen ja aktiivisen tutustumisen, mutta en pystynyt ja tulin ihan sekavaksi ton tilanteen takia.

Periaatteessa musta ois ihan ok, että ei kirjotella ja sit ehkä nähään, jos joskus MUISTA SYISTÄ johtuen meen sinne kaupunkiin ja ilmottelen sille, et oon tulossa ja se koittaa sit saada sen sopimaan aikatauluihinsa. Mutta sit lopulta tajusin, että ei tollanen ole mua. Jos mua kiinnostaa tutustua johkin ihmiseen, se on mulla AKTIIVISTA toimintaa. Ei se ole mitenkään OUTOA, et menen tapaamaan mahdollisesti kiinnostavaa miestä johkin eri kaupunkiin. Mitä helvetin OUTOA siinä nyt olisi? Se on todella normaalia ja ihmiset tekee sellasta koko ajan. Koska toi toinen ihminen ei osoittanut kiinnostusta aktiiviseen tutustumiseen, tilanne ei vain ollut mua varten. Eli kyse ei ollut siitä, et mun pitäs olla nyt jotenkin toisenlainen kuin olen (kyetä olemaan aktiivisesti tutustumatta ja tukkia suuni) ja alistua sen toisen ehtoihin ja tahtiin ja et jos en noihin kykene, mussa on jotain VIKAA. EI. Mussa ei ole muuta vikaa kuin se, etten meinannut taaskaan tajuta olla vaan rohkeasti oma itseni. Onneksi mä sit koin taas valaistumisen ja tajusin, ettei tollanen tilanne ole mua varten. Jos me ei tutustuta aktiivisesti ja tarkoitushakuisesti eli että voidaan varta vasten sopia se tapaaminen, niin mä kynene asennoitumaan noin VAIN, jos EN OLE KIINNOSTUNUT TUTUSTUMAAN. Niin mun aivot toimii. Joten mä sit päätin, että en ole enää kiinnostunut tutustumaan. Bye bye. Morjes. Etsin jonkun, joka haluaa tutustua aktiivisesti ja joka kirjottelee mun kaa ja sopii mun kaa tapaamisen. Sellasia on paljonkin olemassa. Ei mun tarvi tai kuulu kököttää tilanteessa, joka ei sovi mulle eikä tunnu musta hyvältä.

Tää oli taas pieni voitto kohti itsen hyväksymistä ja yhä ehjempää itsevarmuutta.

Minähän oon lapsesta asti ollut super aloitteellinen ja aktiivinen lähestymään ihmisiä. Se on mun aidoista aidoin luonteeni. Nytkin kun oon sinkku, en minä silleen ETSI ketään, mutta avaan kyllä ovia mahdollisuuksille eli järjestän itseni esim ihmisten ilmoille välillä. Ja jos mun etee ilmestyy kiinnostavia ihmisiä Facebookissa, live-maailmassa, missä tahansa, mä teen aloitteen. Aina. Oon tehnyt paljonkin tässä aloitteita, lähettänyt mm. facebookissa viestiä ihmisille, tai mennyt iskemään jossain tai mitä vaan. Mulle on aidosti lähes yhdentekevää, jos saan pakit. Mitä sen on väliä? Mä TIEDÄN, et oon superhuippu ja kaunis ja mahtava, joten jos saan pakit, syy on jossain muualla eikä mua niin kiinnosta et missä se syy on.

Joku kaunis päivä vielä eteen ehkä osuu jotain kaunista ja toimivaa. Ja mä kyl suoraan sanottuna toivonkin, että se ei osuisi kohdalle ihan pian, koska mä haluaisin ensin eheytyä rauhassa valmiiksi. Koska nää mun pelot ja muut suurimmaksi osaksi liittyy sinkkuna olemiseen tai tilanteisiin ja asioihin, joita tulee sinkkuna, mutta ei parisuhteessa, vastaan, en voi eheytyä, jos olen parisuhteessa. Siks mun pitäs nyt rauhassa käydä tää kaikki paska ensin läpi. Vaikkakin tän paskan läpikäymiseen tarvitsen tutustumis- ja ihastumistilanteita, joissa voin harjoitella, oppia, kokea, kasvaa.

Joten ei mun kuulukaan ihan vielä tavata "sitä oikeaa". En oo valmis. Mun paskat jäisi käsittelemättä taas ja se taas tarkottas sitä, ettei se tuleva suhde kyl varmaan vielä voisi olla sellanen, et se kestää forever. Koska mun käsittelemätön paska-aines puskisi sit taas pintaan ja mun tarvis lähtee selvittään sitä.

Nyt on paskan käsittelemisaika. Paska on käsitelty, kun hyväksyn itseni ja oon kunnossa itteni kanssa.

Eeppisen paskan seassa kahlausta

Se miksi sinkkuna oon niin sekasin voi johtua suuressa määrin siitä että mulla on niin paljon käsittelemätöntä paskaa päässä pelkoja, epävarmuutta jne. Ja ne liittyy erityisesti tilanteisiin, joissa tutustun miehiin. Siksi parisuhteessa voin paremmin, kun ei tarvi kohdata omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan joita noissa tutustumistilanteissa nousee. Mutta erona siihen kaukaiseen menneisyyteen on se, et mä OLEN nyt paljon kypsempi ja viisaampi ja OSAAN työstää niitä nousevia tunteita ja ajatuksia ja pystyn käsitteleen niitä. Joten ehkä tiedossa on raskaat ja vaikeat ajat, kun kahlaan kaiken eeppisen paskan seassa, mutta selkeesti pääsen kyl nykäyksittäin täs eteenpäinkin, ymmärrän lisää itsestäni, opin ja huomaan, et monet tunteet ja ajatukset perustuu johonkin menneisyydessä tapahtuneeseen ja on sellaisia, etten sillon nuorena ja yksinkertaisempana vaan ollu vielä tarpeeksi kypsä eheytymään, mutta nyt ehkä olen. Mut nyt siis elän aikaa, jollon kohtaan ja käyn läpi kaikkein pahinta paskaa sisältäni. Ei ihme siis, jos on melkoisen hurjaa ja pelottavaakin välillä.

On uskallettava olla yksin

Oon aina luullut, että mussa on jotain todella pahasti vialla. Ja niin onkin, mutta alan hiljalleen tajuta, että pilalla ei ole se asia, minkä oon luullut olevan, vaan toinen asia. On siis ollut olemassa, kauan, kauan, yksi ONGELMA, ja oon luullut, että se johtuu siitä, että minussa on vialla asia X, mutta vialla onkin asia Y.  Eli kun olin teini ahdistuin aina, jos yritin "seurustella" jonkun kanssa. Tukehduin siis ahdistukseen ja juoksin pakoon todella lujaa. Tästä aloin sitten luulla, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en pysty oleen kenenkään kanssa, ja että tulen olemaan loppuelämäni ajan yksin.

Ja sama homma on jatkunut tähän asti. Olen kyllä oppinut paremmin käsitteleen ahdistustani ja tunteitani, mutta kun oon seurustellut, musta on tuntunut sen koko ajan pahalta (kaikki ne VUODET siinä suhteessa). On koko ajan tuntunut, että en halua olla siinä ja haluan pois. Mutta sit oon ajatellut, että voi ei, se on se vika mikä minussa on, kun en pysty oleen kenenkään kanssa enkä tykkään kestään ja sitten oon vaan yrittänyt kestää.

NYT vasta minun arvoisat aivoni ovat valmiita ymmärtämään, missä se vika OIKEASTI on. Siinä, että en oo uskaltanut olla yksin.

Kun silloin teininä ahdistuin aina kun kävin treffeillä tai tapailin jotakuta ja keksin sen, että mussa on jotain vialla, mä menin paniikkiin, kun aloin kuvitella, että joudun oleen ikuisesti yksin enkä pysty koskaan oleen kenenkään kanssa. Ja sitten mulle tuli joku pakkomielle siitä, että mun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa pystyn oleen, todistaakseni itselleni, ettei se kaamea ennustus, jonka ylleni olin langettanut, toteudu.

Ja mihin muuhun TUOLLAINEN sitten voi johtaa kuin juuri tähän. Eli että jos olen sinkku, olen paniikissa, ja minun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa voin olla. Ja kun löydän sellasen, niin vaikka se tuntuisi jollain lailla väärältä, minä vaan sitkeästi olen siinä, koska luulen, että mua ahdistaa siksi, että olen kykenemätön läheisyyteen tms.

Miksi sitten ALUNPERIN kävin treffeillä sellaisten kanssa, jotka ei OIKEASTI kiinnosta? Siksi, että koska pojat inhosi minua minun luokalla 3. luokasta asti, minulle tuli siitä taas sellainen pakkomielle, että halusin VALLOITTAA mieshenkilöitä todistaakseni itselleni, etten ole oksettava. Ja mihin SE taas johtaa? Siihen, että yritän valloittaa kaikkia vähänkään kiinnostavia mieshenkilöitä. Eli ne ei ole OIKEASTI kiinnostavia vaan VALLOITUKSIA. Sulkia hattuun.

Koko kuvio on varsin looginen.

Vasta NYT alan eheytyä tuosta sonnasta, kun vihdoin olen valmis tajuaan nää asiat. Olen valmis tajuaan ne ehkä siksi, että oon valmis uskaltaan olla yksin. Se pelottaa minua, mutta oon valmis siihen.

Kun ajattelen yksin olemista, eroamista tästä suhteestani, tunnen kauhua ja paniikkia, mutta olen vihdoin valmis kestään ne ja kohtaan ne. Mun aivot huutaa, että jään loppuelämäkseni yksin, koska mussa on joku outo vika, se on taas se epärationaalinen osa, mutta rationaalinen osa sanoo, että "hei, sä et oo mikään ennustaja, sä et tiedä, että jäät yksin, se on vain tulkinta ja uskomus ja NEGATIIVINEN sellainen, voit ihan yhtä hyvin sepittää itsellesi toisenlaisen tarinan ja uskoa siihen, ja se tarina on: löydän vielä joskus sellaisen ihmisen, joka sopii mulle todella hyvin, jota pystyn oikeasti rakastaan ja jonka kaa on IHANA olla". Kummatkin on sepitelmiä. Tarinoita. Mutta sillä, kumpaa kerron itelleni, on iso vaikutus siihen, miltä musta tuntuu. Tähän asti se edellinen versio on hallinnut elämääni, mutta aion alkaa kertoa uutta tarinaa.

Vaikka sit jäisinkin yksin, elin onnellisempana kuin jos olisin kertonut sitä surkeaa tarinaa.

Ja musta eka kertaa elämässäni alkaa tuntua, että ehkä mussa EI oikeasti oo sellasta vikaa kun oon kuvitellut. Mä en oo koskaan rakastanut ketään poikaystävääni ja oon luullut, että oon jotenkin pilallinen enkä KYKENE rakastaan ketään. Mutta jos vika onkin, kuten kuulostaisi aika loogiselta, se, etten oo uskaltanut olla yksin ja oon siksi ollut väärien ihmisten kanssa, on LOOGISTA, etten oo tuntenut rakkautta ja että oon halunnut lähteä. Se tarkoittaisi, että mulla ON kyky rakastaa ja HALUTA olla suhteessa, jos kohtaan oikeanlaisen ihmisen.

Mä vaan oon niin.... erikoinen, että maailmassa ei oo kovin montaa sellasta ihmistä, jotka voisi olla oikeanlaisia minulle. Suomi on vielä pieni maa. Mutta ei tätä auta ajatella. En mä voi lähteä ETSIIN jotain ihmistä ties mistä. Tai mistään. Koska etsiminen on väärin. Ihmisen kuuluu elää elämäänsä onnellisena ja tehä asioitaan ja toteuttaa itseään ja asioiden kuulua tapahtua omalla painollaan.

Mä en vaa kuollaksenikaan tajua, MITEN ikinä kohtaisin sellasen oikeanlaisen ihmisen, tai siis KOHTAAMINEN on vielä helppoa, mutta siis että MITEN se voisi edetä SUHTEEKSI, koska mä en halua enää käydä treffeillä. Luulisin. Siis EN halua. Mutta siis MITEN ihmeessä sitten voi tutustua? Mä en tosiaan tiedä mutta niin sen on mentävä. EN halua IKINÄ enää sellasta, et tapaa jonkun netissä tai baarissa ja sit menee TREFFEILLE. Se on väärin. Siinä tuntemattomaan ihmiseen kohdistuu liikaa odotuksia. Odotuksia, joita ei pitäs olla siinä kohtaa, koska toinen on TUNTEMATON. En pane painoarvoa KEMIALLE. Tai siis kemiaa on oltava, mutta se on erittäin toissijaista.

EN siis tosiaan tiedä MITEN ihmeessä mikään voisi edetä suhteeksi näiden ehtojen vallitessa, mutta sitäkään ei auta miettiä. Koska nää ehdot on. Ja niillä mennään.

On uskallettava olla yksin, kunnes jonain päivänä tapaa ihmisen, joka tuntuu OIKEALTA ja niin oikealta, että se asia muuttuu suhteeksi itsellään, jotenkin.

Tai sit olen yksin.

Epävakaa persoonallisuushäiriö osa 2: naiset, älkää koskaan leikkikö vaikeasti tavoiteltavaa tai ihastuko renttuihin

En usko, että minulla on epävakaata persoonallisuushäiriötä. Siinä on kyse eräänlaisesta "haavoittunut eläin" -syndroomasta, jossa syvät pelot, voimakkaat tunteet ja epävarmuus laukaisevat sekopäistä käytöstä. Minulla on ajoittain taipumusta tällaiseen, mutta vain ajoittain ja varsin spesifeissä tilanteissa, ja näissäkin tilanteisa olen alkanut hahmottaa MIKSI tilttaan täysin ja olen alkanut opetella uusia toimintatapoja. Eli juuri ne tilanteet, joissa olen ihastunut, sisältävät suuria pelkoja - tai ennen oli näin.

Suurin syy tähän oli se, että TÄMÄ TYPERÄ MAAILMA (kulttuuri, media jne.) opettaa etenkin naisille, miten meidän PITÄISI käyttäytyä, jotta miehet kiinnostuvat meistä. Eli lyhyesti: leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa. TÄMÄ on sairain, tuhoisin ja kieroutunein opetus, mitä olen koskaan kohdannut. Joten KAIKKI NAISET HUOMATKAA: ÄLKÄÄ LEIKKIKÖ VAIKEASTI TAVOITELTAVIA!!!! Älkää pelatko MITÄÄN pelejä. Olkaa ihan vaan omana itsenänne siinä tutustumistilanteessa.

Mulla siis ne hirveät pelot tuli aina siitä, kun olen luonteeltani hyvin aktiivinen, ulospäinsuuntautunut ja mulle on luontevaa pitää paljon yhteyttä ja viestitellä ja ehdottaa näkemisiä jne. Mutta kulttuuri ja media aivopesivät siihen, että kukaan mies ei KOSKAAN tykkää minusta, jos olen sellainen, ja että mun pitäisi olla jotenkin etäinen ja vaikeasti tavoiteltava. Tästä asetelmasta seurasi se, että yritin koko ajan tukahduttaa omaa persoonaani ja haluani olla yhteydessä jne. Ja aina kun epäonnistuin ja otin yhteyttä, aloin pelätä hirveästi, että tein katastrofaalisen virheen ja se toinen ei enää pidä minusta. Taustalla tässä tietysti oli lisänä minun tuohon aikaan vielä voimakkaat ihmispelot koulukiusaamisesta ym. ikävistä kokemuksista, huono sosiaalinen itsetunto, huono itsetuntemus jne. Joten kaikki tämä yhdistettynä johti sitten siihen, että kun lähetin viestejä, soitin, ehdotin näkemistä, koin, että tein KATASTROFAALISEN virheen ja aloin tuntea epävarmuutta. Ja kun tulen epävarmaksi, tunnen tarvetta saada jotain VAKUUTUKSIA siitä, että kaikki on hyvin, ja sitten alan neuroottisen odotuksen, että koska toinen ottaa yhteyttä ja saan tietää, että kaikki on hyvin. Ja lopulta en ehkä kestä enää vaan otan itse yhteyttä, saadakseni vakuutuksen, mutta se ei toimi, koska otin ITSE YHTEYTTÄ, jolloin koen pahentaneeni tilannetta.

Ja tästä alkoi aina helvetti. Sekosin lopulta ihan totaalisesti.

Ongelmaan on alkanut löytyä, tai on löytynyt, ratkaisu siitä, että en yritä enää olla muuta kuin olen.

Ja siitä etten enää ihastu todella rikkinäisiin, päihdeongelmaisiin, super sitoutumiskammoisiin ja hankaliin tapauksiin.

Kun olen nyt viimeisten 3 vuoden aikana tapaillut miehiä, he ovat olleet kunnollisia, kilttejä ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa ei ole ylipäätään tarvinnut tuntea epävarmuutta. Olen oppinut, että voin lähetellä viestejä kun haluan, ja toinen vastaa aika nopeasti jotain. Olen myös saanut positiivista palautetta siitä, että EN leiki mitään VAIKEASTI TAVOITELTAVAA, se on tuntunut olevan miehille HELPOTTAVAA. Minulle on sanottu, että on tosi kivaa, kun minun kanssa kaikki sujuu helposti ja luontevasti (ei kuulosta kovin bpd:ltä). En välitä enää siitä, lähetänkö minä aina ekan viestin. Tai monta viestiä. Sen ei ole väliä. Jos toinen SANOO, ettei se pidä viesteistä, yritän olla lähettämättä, koska kunnioitan ihmisiä ja heidän toiveita, mutta suoraan sanottuna en usko, että suhteesta tulee mitään sellaisen ihmisen kanssa, koska MINÄ tykkään viestitellä ja jutella viestien välityksellä aika paljon ja en pysty olemaan oma itseni, jos joudun tukahduttamaan sitä. Onneksi olen tavannut nyt ihmisiä jotka tykkäävät viestitellä kanssani.

Viimeisimmän poikaystäväni kanssa oli tosi kiva, kun en joutunut OLLENKAAN miettimään, paljonko viestittelen. Sain viestitellä niin paljon kuin huvittaa. Toinen vastasi usein vain "ahaa", mutta sekin on ihan kiva. Ja jos en viestitellyt moneen tuntiin, saattoi sieltä toisesta päästä tulla kysymys, että miksi olen hiljaa. Siitä ihmisestä oli kiva lukea juttujani.

Eli enemmänkin tätä bpd-tyyppistä ongelmaa oli joskus parikymppisenä, kun olin vielä epäkypsä ja pelokas ja keskeneräinen JA ihastuin katastrofaalisiin miehiin, jotka kohtelevat naisia epäkunnioittavasti ja huonosti.

Joskus harvoin saattaa nykyäänkin tulla tilanne, jossa parisuhteessa tai tapailemisessa muutun todella epävarmaksi, mikä laukaisee tuon bpd-tyylisen kohtauksen, mutta hyvin harvoin. Pääsääntöisesti tämä tapahtuu tilanteissa, joissa toisesta ei kuulu mitään, en saa siihen yhteyttä JA on tapahtunut jotain, mikä on tehnyt minut jo epävarmaksi. Silloin yleensä tilttaan ja en saa mielenrauhaa ennen kuin saan toisen kiinni. Mutta tämä on nykyään harvinaista, koska kuten sanottu, tapailen kilttejä ja mukava miehiä, jotka ovat yleensä tavoitettavissa.

Tämän lisäksi en ole bpd-tyylinen ihmissuhteissa. Olen kiltti, ystävällinen ja sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen (jos on älykäs ja rationaalinen ja keskustelukykyinen ja -haluinen olento).

Omana itsenään oleminen

Olen nyt siirtynyt kehityksessäni sellaiselle kiehtovalle tasolle, että aion tätä lähtien olla aina OMA ITSENI tutustuessani uuteen kiinnostavaan vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Olen siis henkisesti nyt valmis toimimaan näin. Olen vapautunut typeristä ajatuksista, joiden mukaan naisen tulisi olla vaikeasti tavoiteltava. Ehkä joo, jos olet 20-vuotias ja katselet sitoutumiskammoisia, nuoruuttaan eläviä keskenkasvuisia kakaramiehiä. Mutta muutoin se on ihan skeidaa. En enää myöskään enää ala heti kokea, että MINUSSA on jotain vikaa, jos olen erehtynyt aloittamaan tutustumaan johonkin täysin vääränlaiseen ihmiseen, yleensä norminmukaiseen, joka alkaa valittaa minulle siitä, miten ajattelen, millainen olen ja mitä teen/en tee. Silloin totean, että hyi hitto, ja poistun.

Kiinnostavaa seurata, että mitä tapahtuu, kun nyt rohkeasti olen vain alusta asti ihan oma itseni. Käyttäydyn toista kohtaan kuin hän olisi hyvä ystäväni vuosien takaa. Jos hän ei pidä minusta silloin, häntä ei missään tapauksessa oltu tarkoitettu minulle. Eihän hän silloin pidä MINUSTA! Tarkoitus kai kuitenkin on löytää ihminen, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen?

Kemia ja yhteensopivuus

Löysin eilen huippuhyvän artikkelin kemiasta ja yhteensopivuudesta.

Lue artikkeli: Compatibility and chemistry

Lyhyesti sanottuna molempia tarvitaan onnistuneeseen parisuhteeseen. Jos on paljon kemiaa mutta huono yhteensopivuus, tuloksena on usein katastrofi... On helvetin vaikea lähteä ja jättää ihmistä, jota kohtaan tuntee valtavaa kemiaa, vaikka PÄÄ sanoisi, että yhtälö on huono... Ja sitten jos siihen jää jumittamaan, seurauksena on yleensä riitaisa tai jotenkin muuten onneton ta ainakin hyvin haastava suhde... Vaikka intohimoa riittäisikin ainakin aluksi.

Jos taas on mahtava yhteensopivuus, mutta ei kemiaa... No, siitä saa aikaan tietysti hyvän järkiavioliiton, mutta sängyssä tuskin on koskaan huikaisevan hienoa ja muutenkin tunnetasolla aika latteaa...

Jostain syystä sain näin heti eron jälkeen tutustua kumpaankin vaihtoehtoon. Tapasin herra Kemian, jonka kanssa oli kemiaa sitten niin paljon, etten ole ennen moista kokenut. Yhteensopivuus kuitenkin aivan surkea. Tiedostin tämän herkkävaistoisena ihmisenä ja vetäydyin hommasta, mutta en ole vieläkään päässyt irti, koska vaikka pää sanoo EI, tunteet sanovat kyllä. Mutta ehkä tässä ajan kanssa ne tunteetkin vaikenevat.

Ja sitten heti perään tapasin herra Yhteensopivan. En ole KOSKAAN tullut niin hyvin juttuun miehen kanssa, kaikki on tosi helppoa ja kivaa, ja tullaan hyvin toimeen. Mutta ei yhtään kemiaa. Zero. No, kun päätin kokeilla pussailua sen kanssa, se oli kivaa. Eli ehkä jokin mahdollisuus kemiaan olisi EHKÄ olemassa, mutta tämä herra huomaa, etten ole ihastunut ja kaipaisi hullaantumista alusta asti, ja hän ei ehkä sitten halua jatkaa. Mikä on suuri harmi, koska meillä olisi ollut hauskaa yhdessä.

Tunne-elämälläni on jotain minua vastaan, kun se yrittää liimata minua ihan sopimattomiin ihmisiin... Ja sitten kun on joku kiva ja oikeasti hyvä niin ei.

Hitsin vitsi.

Mutta tässä alkaa tosi hyvin hahmottua itselle käsitys siitä, millaisen miehen tarvitsee. Ehkä joku päivä vielä onnistaa!

Koska on oikea aika seksille uudessa suhteessa?

Olen käsitellyt aihetta aiemmin jo tekstissä Hääyöhön odottaminen?

Olen itse tullut siihen tulokseen, etten halua odottaa ihan niin kauan, mutta kuitenkin haluan ensin tutustua, jotta minulle tulee turvallinen olo. Turvallinen olo tulee kahdesta seikasta: siitä, että tiedän toisen kiintyneen minuun kokonaisuutena eikä vain seksuaalisessa mielessä ja siitä, että tuntemisen myötä minun ja toisen välille on muodostunut aitoa läheisyyttä ja toisen kanssa on luonteva ja turvallinen olo – voi olla oma itsensä. Oikean hetken määrittäminen täytyy siis tehdä intuitiolla ja sisäisiä tuntemuksiaan tarkastelemalla.

Hääyöhön odottaminen?

Olisiko ehkä järkevää odottaa hääyöhön/avioliittoon asti seksin aloittamista? Olen viime vuosina miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että siinä saattaa hyvinkin olla järkeä. Seksi saa aikaan kaikenlaisia kemikaalihuuruja ihmisten päässä ja jos seksin aloittaa liian aikaisin, on suuri vaara, että erehtyy lähtemään rakentamaan suhdetta jonkun itselleen vääränlaisen kanssa vain fyysisen vetovoiman, kemikaalihuurujen yms. takia. Jos haluaa hyvän, tasapainoisen parisuhteen loppuelämäksi, on järkevintä tutustua rauhassa ja muodostaa yhteyttä/sidettä toisenlaisilla tavoilla. Koskemistakin on niin paljon muutakin kuin vain suoranaisesti seksiin liittyvää.

Joten on siinä minusta jotain järkeä, että odottaa seksin aloittamista siihen asti, että kokee haluavansa viettää loppuelämänsä toisen kanssa.

Hmmm.

Mutta jaksaako nykyaikana kukaan enää odottaa? Siis jos haluaisin odottaa, jaksaako kukaan odottaa, jos pyydän? Jos ei jaksa, tarviiko minun tinkiä asiasta?

Hmmm.

Tavallaan se olisi tosi selkeää, jos seksi ei kuulu asiaan ennen avioliittoa. Sitä voisi tutustua lukemattomilla muilla tavoilla ensin.

Jos seksi tulee mukaan siirryttäessä tapailemisesta seurusteluun, miten tämä kohta määritellään? Mikä on oikea aika? Tällaisten kysymysten välttämiseksi olisi selkeää odottaa avioliittoon asti.

Call me old fashioned mutta mun mielestä avioliittoon odottamisessa on ihan loogisia ja rationaalisia perusteluja.

Pitää pohtia.


Päivitys 19.10.2013

Luulen, että en halua odottaa ihan niin kauan, mutta kuitenkin haluan ensin tutustua, jotta minulle tulee turvallinen olo. Turvallinen olo tulee kahdesta seikasta: siitä, että tiedän toisen kiintyneen minuun kokonaisuutena eikä vain seksuaalisessa mielessä ja siitä, että tuntemisen myötä minun ja toisen välille on muodostunut aitoa läheisyyttä ja toisen kanssa on luonteva ja turvallinen olo. Oikean hetken määrittäminen täytyy siis tehdä intuitiolla ja sisäisiä tuntemuksiaan tarkastelemalla.

Älä anna "kemian" sokaista

Romantic chemistry can be one of the most dangerous and self destructive emotions if left unchecked. People will enter relationships with incompatible mates blinded by chemistry. Chemistry often seems to have the power to blind us. Chemistry is the reason the saying, "Love is blind," exists. Chemistry can make otherwise rational people ignore serious problems and issues in an individual and relationship. Chemistry often blinds people to warning signs that a person or relationship is not healthy or the right one for them.

 http://voices.yahoo.com/spark-chemistry-romantic-relationship-organic-662755.html?cat=41

Tutustuminen ja parisuhteen rakentaminen

Elämänkokemukset ovat opettaneet minulle, miten parisuhteessa kannattaa edetä ja miten tutustuminen hoitaa. Varsinkin hiljattain päättynyt 8,5-vuotta kestänyt suhteeni ja virheet, jotka johtivat siihen. Seksiä ei kannata aloittaa kovin nopeasti. Minusta jopa avioyöhön odottaminen voi olla järkevää. Pitääpä ajatella, mikä olisi minusta oikea hetki seksin aloittamiselle. Tuskin hääyöhön asti, mutta ainakin siihen asti, että on siirrytty tapailemisesta vakituiseen suhteeseen (miten se sitten määritelläänkään...). Seksi luo miehen ja naisen välille yhteyden, ja jos ei vielä tunne hyvin, saattaa seksin varassa lähteä rakentamaan vakavaa suhdetta väärän ihmisen kanssa. Kemikaalihuurut sotkevat pään.

Ymmärsin sen pitkän suhteen aikana, että haluan tutustua toiseen hitaasti ja rauhassa. Tapailla pitkän aikaa ennen varsinaisen suhteen aloittamista. Haluan seurustella vakavasti enää kerran. Sen lopullisen ihmisen kanssa. En halua enää vakavaa suhdetta, joka sitten päättyy eroon. Haluan tutustua toiseen rauhassa ja selvittää, voinko olla hänen kanssaan onnellinen. Vasta sitten siirrytään sitoutumiseen ja vakavaan suhteeseen, ja minusta/minulle seksi on yksi merkki siitä, että on sitouduttu. Antamalla ruumiini toiselle tavallaan sanon, että "olen sinun".

Myös vanhempien ja lasten tapaamiset kuuluvat vasta sitte siihen vaiheeseen. Ystäviä voi tavata aiemminkin, koska omalla tavallaan ystävien tapaaminen kertoo paljon suhteen tulevaisuudesta ja onnistumisen mahdollisuuksista. Eli kun näkee, miten toinen tulee toimeen omien kavereiden kanssa jne.

En myöskään halua enää muuttaa yhteen jonkun kanssa ennen avioliittoa. Kun olen tapaillut jotakuta pitkään ja on siirrytty seurustelemaan vakavasti ja tuntuu siltä, että tuon kanssa voin olla loppuelämäni, haluan sitoutua virallisesti ja vasta sitten asua yhdessä eli yhdistää elämäni toisen elämään – aloittaa yhteisen elämän.

Näin haluan asioiden menevän.

Alussa olevalle kemialle ei kannata laittaa liikaa painoarvoa. Kemia ei riitä vielä naimisiinmenoon. Kemia on hyvä pohja, mutta kannattaa oppia suhtautumaan siihen realistisesti. Tutustua rauhassa ja kiireettä. Ottaa selvää, onko toinen todella ihminen, jonka kanssa voisi olla loppuelämänsä.

Minulla on meneillään tutustumisprosessi, jossa kaikin tavoin asiat karkasi (taas kerran) käsistä ja homma lähti etenemään ihan liian nopeasti. Mutta luulen, että asioita voi kelata taaksepäin ja palauttaa järjen toimintaan. Niin aion tehdä.

Löysin pari hyvää artikkelia netistä aiheesta.

 http://datingwithdignity.com/2013/07/how-to-take-a-relationship-slow-and-why-you-should/

http://www.nytimes.com/2012/04/15/opinion/sunday/the-downside-of-cohabiting-before-marriage.html?pagewanted=2&_r=2&ref=todayspaper

http://decodinghim.com/how-long-should-you-wait-before-having-sex-with-a-guy/

http://www.chemistry.com/datingadvice/HeadOverHeels

Sinkkuus on seikkailu

Hmmm... Oikeastaan tämä sinkkuna oleminen on todella hauskaa. Jos ei oteta lukuun niitä päiviä, jolloin sielua ja sydäntä raastaa ennenaikaisen ihastumisen aiheuttamat kärsimykset. Mutta muuten. On jännää löytää nettitreffipaikoista uusia ihmisiä ja tutustua niihin. Se on tosi mielenkiintoista. Kasvattavaa ja avartavaa. Hmmm... Ihastun näköjään helposti. Tosin en livenä. Mutta netissä ennen näkemistä se on liiankin helppoa... Kun on vain oma vilkas mielikuvitus, ja joku epämääräinen olento virtuaalitodellisuuden uumenissa. Ja se on ihan pöhköä, kun saattaa olla tosi ihastunut tässä virtuaalimaailmassa ja sitten livenä ei olekaan. Hmmm. Siitäkin voinee oppia jotain. Oppiminen on kivaa ja sinkkuna on paljon uutta opittavaa. Tämä on tällainen uusi seikkailu :).

Mitään yhden yön juttuja tms. en harrasta. Sellaisia sinkkuseikkailuja ei siis ole. Mutta ihmisiin tutustumisseikkailuja kyllä. Ja typeriä ennen aikaisia ihastumisia ja turhia sydänsuruja. Aivan pöhköä ja hassua.