Kosketusihminen, kiitos

No voi himputin pimputti. Persoonassani on yksi suuri ongelma joka estää tyydyttävän yksin olemisen. Olen kosketusaddikti. Haluaisin äärettömän paljon fyysistä läheisyyttä sen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Ja yksin se ei oikein onnistu. Hittolainen. Nuorempana en tajunnut, että juuri tämän takia kaipasin koko ajan niin vimmatusti parisuhdetta ja miestä. Nyt tajuan. Henkisesti viihtyisin ihan hyvin yksin, mutta se koskeminen!!! Arg.

Täytynee jättää tämäkin asia Jumalalle. Se tuntuu olevan minua parempi ratkomaan asioita. Se 8,5-vuotta kestänyt parisuhde, joka minulla oli, koko sen ajan veivasin päässäni eestaas, että lähteäkö vai ei ja en kyennyt päättämään tai toimimaan. Olen niin kiltti, etten kestä satuttaa toista. Sitten lopulta sain tarpeekseni ja tajusin, etten ikinä osaa päättää ja muistin, että hei, tänhän voi jättää Jumalalle. Niin tein ja 2 viikkoa myöhemmin olin eronnut. Siis pikkusen oli tehokasta!!!

Joten jätetään siis tämäkin. Näin: "Arvoisa Jumala. Haluan itselleni kosketusihmisen. Kiitos."

Se pitkä suhde, jossa olin, oli hyvin hyvin kosketusköyhä. Läheisyys puuttui. Henkinen, emotionaalinen ja sitä myöten kaikki muukin läheisyys. Tarvin suhteen, joka tursuaa läheisyyttä. Hyyyyyyyyyyyyyvin paljon läheisyyttä. Mutta myös omaa tilaa sopivasti. Jonkinmoinen balanssi tarvii löytää niiden välille, kun tarvin molempia paljon.


J.K. Noin kaksi tuntia yllä olevan tekstin kirjoittamisesta kosketusihminen saapui. :) Jumala on kyllä tehokas.

Pää pystyyn merkilliset kulkijat!

Tänään mua alkoi todella ärsyttään se, että miksi väri-ihmisten, outojen herkkien boheemien kulkijoiden, pitäisi hävetä sitä, millaisia he ovat? Miksi me ajatellaan, että ollaan jotenkin huonompia? Siis kuka ne normit määrittää? Miksi me annetaan norminmukaisten ihmisten määrittää arvomme? Tai minä annan ja kyllä moni muukin. Ei meidän tarvi hävetä. Jos me ei olla niiden statusmaailman ihmisten standardien mukaisia, niin miksi me annetaan niiden määrittää omien mittapuidensa avulla meidän arvomme? Meillä on omat mittapuumme. Me ollaan eri maan asukkaita eikä heidän mittapuidensa pitäisi mitenkään liikuttaa meitä. Sotkuinen koti johtuu luovasta sekamelskaisesta päästä ja siihen on oma tarkoituksensa. Ei kaikki ihmiset voi olla jäykkiä pilkunviilaajia.

Häpeä pois! Olkaamme ylpeitä kaaoksestamme ja sekamelskasta ja luovuudesta ja herkkyydestä ja kaikesta muusta sekametelisopasta.

Ei anneta niiden toisenlaisten saada meitä tuntemaan häpeää. Tuntekaamme itse oma arvomme ja olkaamme ylpeitä itsestämme. Kiitos.

Tässä blogissa ei juuri ole kuvia. Pitänee ilahduttaa kansalaisia joskus sellaisillakin.

So here I am. I kind of like this picture.

Sinkkuus on seikkailu

Hmmm... Oikeastaan tämä sinkkuna oleminen on todella hauskaa. Jos ei oteta lukuun niitä päiviä, jolloin sielua ja sydäntä raastaa ennenaikaisen ihastumisen aiheuttamat kärsimykset. Mutta muuten. On jännää löytää nettitreffipaikoista uusia ihmisiä ja tutustua niihin. Se on tosi mielenkiintoista. Kasvattavaa ja avartavaa. Hmmm... Ihastun näköjään helposti. Tosin en livenä. Mutta netissä ennen näkemistä se on liiankin helppoa... Kun on vain oma vilkas mielikuvitus, ja joku epämääräinen olento virtuaalitodellisuuden uumenissa. Ja se on ihan pöhköä, kun saattaa olla tosi ihastunut tässä virtuaalimaailmassa ja sitten livenä ei olekaan. Hmmm. Siitäkin voinee oppia jotain. Oppiminen on kivaa ja sinkkuna on paljon uutta opittavaa. Tämä on tällainen uusi seikkailu :).

Mitään yhden yön juttuja tms. en harrasta. Sellaisia sinkkuseikkailuja ei siis ole. Mutta ihmisiin tutustumisseikkailuja kyllä. Ja typeriä ennen aikaisia ihastumisia ja turhia sydänsuruja. Aivan pöhköä ja hassua.

Miten ne voi muistaa?

Aika hassua. Kun laitoin joku aika sitten profiilin suomideittiin, tuli joku ukkeli chatissa juttusille ja sanoi nähneensä kuvani ja juttuni Raymond-lehdessä (ilmestyi alkukeväänä). Tuo juttu löytyy tän tekstin alapuolelta. Nyt laitoin suomi 24 -treffimestaan profiilin ja tuli toinen ukkeli jutulle, että on nähnyt kuvani Raymond-lehdessä. Miten ne voi muistaa???

Tämä tänpäivänen tapaus sanoi lueskelleensa juttua moneen kertaa ja ajatelleensa, että siinäpä lumoava olento :). Hih. Ja mikäs hauskinta, herran kuvat oli aika miellyttäviä. Lävistetty ja kalju rock-henkinen hyyppä. Pakkohan sitä sitten oli lähteä jutulle. Hmh. Ja mun kun piti pysyä kaukana miehistä tammikuuhun asti. Ja laitoin sen profiilin vaan huvin vuoksi en aatellut nyt jaksaa tutustua kehenkään. Mutta eikös sieltä ollut pakko posahtaa satatuhatta viestiä jotka mun piti lukea ja siinä sitä ollaan. Mutta enpä tiedä. Enpä tiedä. Enpä tiedä. Hmh. Plääääääh.

Haastatteluni Raymond-lehdessä

Voihan kärsä. Tässä minusta tehty Asperger-juttu Raymond lehdessä. Hyi kauhistus sentään.

Outolintu: Aspergerin ohjaama

Seuraa vanhemmista naisista

Good God!!! :) :) :) Nyt mulle tuli viesti 23-vuotiaalta tyypiltä, joka etsii seuraa vanhemmista naisista. God. Minäkö olen se VANHEMPI nainen??? Minä? Ziisus. :) Luulin, et olen 20. HAH. Pitänee pyytää kuva. Jos vaikka kävisi kiusaamassa pieniä poikia. :) No ei vaan. Tai... Hmmm. Halipula ois kova. Mut ehkei niin kova. :)

Introversion ja ekstroversion uudelleen määrittely

No niin, vihdoinkin raapustan tänne tämän tekstin. Tämä on muhinut jo kauan odottamassa putkahtamistaan. Eli määrittelen introversion ja ekstroversion uudelleen, koska nykyinen tapa määritellä kyseisiä ilmiöitä on aivan hanurista ja suoraan sanottuna hyödytön, mitäänsanomaton, hämmentävä ja mutkat oikova. Tosiasiassa ei ole olemassa kahta toisistaan selkeästi erillistä ulottuvuutta, joita voidaan kutsua yksinkertaisesti introversioksi ja ekstroversioksi vaan nämä ovat yläkäsitteitä laajemmalle joukolle ilmiöitä. Toisin sanoen introversio-ekstroversio-ulottuvuus sisältää joukon alakäsitteitä, joiden suhteen yksilö voi olla introvertti tai ekstrovertti ja näin saadaan aikaan ainutlaatuinen kombinaatio. Hyvin harvoin kukaan on jokaisen alaosa-alueen suhteen pelkästään joko introvertti tai ekstrovertti.

Introversio-ekstroversio-ulottuvuuden alakategoriat ovat seuraavat (määrittelen käsitteet tarkemmin alempana):


1. Itsensä ilmaiseminen

• tunteiden ilmaiseminen
• verbaalinen ilmaisu

2. Ulkopuolisen stimulaation tarve

• jännityksen etsijät
• jännityksen välttäjät

3. Sosiaalisuus

• monisosiaalinen
• harvasosiaalinen

4. Suuntautuneisuus (orientaatio)

• ulkopuolinen todellisuus
• sisäinen maailma

1. Itsensä ilmaiseminen

Ihminen voi olla sisäänpäinkääntynyt tai ulospäinkääntynyt suhteessa siihen, miten hän ilmaisee itseään. Lisäksi tässä voidaan mahdollisesti erottaa toisistaan vielä tunteiden ilmaisu ja sanallinen ilmaisu. Ne, jotka ovat tämän osa-alueen suhteen ekstrovertteja, ilmaisevat itseään ulospäin, puhuvat paljon, näyttävät tunteensa avoimesti ja no, ylipäätään ilmaisevat itseään runsaasti. Itse olen tällä alueella totaalinen ekstrovertti.

Tällä alueella introvertit pitävät tunteensa sisällään, eivätkä näytä niitä helposti ulospäin, eivätkä paljoa puhele.

2. Ulkopuolisen stimulaation tarve

Ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, miten paljon he tarvitsevat itsensä ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä. (kirjoitan nyt lyhyesti, koska täällä on häiriötekijöitä, tarkennan myöhemmin). Jännityksen etsijät ovat ihmisiä, joiden elimistö ei tuota riittävästi dopamiinia ja he tarvitsevat runsaasti ulkopuolista stimulaatiota, pitävät riskien ottamisesta ja harrastavat esimerkiksi extreme-lajeja tai muuta sykettä nostavaa toimintaa. Jännityksen välttäjillä hermosto on yliherkkä dopamiinille ja he kaipaavat rauhallista elämää, pitävät tutusta ja turvallisesta.

Minä olen jännityksen välttäjä, ja minulle päivän jännittävä dopamiinipiikki tulee jo pelkästä postissa käymisestä. Hermostoni ei todellakaan kestä mitään ylimääräisiä jännitystekijöitä. Esimerkiksi lumilautailu tai laskettelu aiheuttaisi meikäläisen hermostolle vain helvetillistä ylimääräistä ja turhaa stressiä. Ei kiitos.

Jännityksen välttäjät ovat siis ulkopuolisen stimulaation suhteen introvertteja, jännityksen etsijät ekstrovertteja.

3. Sosiaalisuus

Sosiaalisesti ekstrovertit ovat monisosiaalisia. He viihtyvät ihmisjoukoissa, ryhmätilanteissa, heillä on paljon kavereita ja tuttavia ja small talk on heille luontevaa. Sosiaalisesti introvertit viihtyvät yksin tai kaksin läheisen ihmisen kanssa ja heillä on yleensä vain muutama todella tärkeä ihmissuhde – tai vain yksi.

Minä olen harvasosiaalinen.

4. Suuntautuneisuus (orientaatio)

Introvertille on "tunnusomaista suuntautua elämään subjektiivisten mielensisältöjen kautta" ja ekstrovertille "kiinnostuksen kohdistuminen ulkoisiin asioihin" (Helgoe 2012, xviii). Myös Myers-Briggs-tyyppi-indikaattorin (persoonallisuustesti) kehittäjät "lähtevät liikkeelle siitä ajatuksesta, että introvertit keskittyvät mieluiten omaan sisäiseen maailmaansa, kun taas ekstrovertit keskittyvät mieluiten ulkoiseen todellisuuteen" (Helgoe 2013).

Olen suuntautunut ehdottomasti sisäiseen maailmaan.

Kas näin. Eli minä olen totaalisen introvertti kaikkien muiden osa-alueiden suhteen paitsi itsensä ilmaisemisen. Siinä olen totaalisen ekstrovertti. Lisäksi ADHD-elementti tuo jännityksen välttämiseen sellaisen hassun lisävivahteen, että vaikken kestä ulkopuolelta tulevaa ylimääräistä stimulaatiota, en myöskään kestä samanlaisena toistuvia asioita ja rutiineja vaan olen vaihtelunhaluinen ja pidän uusista asioista. Luultavasti siis jännityksen välttäjät/etsijät kohta sisältää vielä jonkinlaisia tarkempia määrittelyjä, joita en vielä osaa tehdä.

AHAA! Jännityksen välttäjät/etsijät kategorian lisäksi on vielä introversio-ekstroversio-ulottuvuuteen kuulumaton elementti nimeltä vaihtelunhalu-samanlaisuuden tarve. Jännityksen välttäjäkin voi olla luonteeltaan vaihtelunhaluinen.

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö 2

Mutta toisaalta en halua kyllä kokonaan eroon huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstäni. Eikä se varmaan olisi edes mahdollista, kun se on integroitunut osaksi todellista persoonaani, ja oikeastaan on niin, että oikea ratkaisu on kyseisen asian tiedostaminen. Eli on hyvä tiedostaa se, sen vaikutus käyttäytymiseeni, koska se aktivoituu ja tietoisesti hallita sitä ja myös lieventää sen överiksi meneviä ilmenemismuotoja.

Mutta on siinä hauskojakin puolia.

Toiminnanohjauksen mestariksi!

Luen kahta kirjaa, jotka näennäisesti käsittelevät eri aiheita, mutta itseasiassa ne käsittelevätkin täsmälleen samaa asiaa – toiminnanohjausta! On mielenkiintoista, että nämä kaksi kirjaa alkavat lähes identtisellä sisällöllä, vaikka niiden kirjoittajat eivät tietoisesti käsittele samaa aihetta. Toinen kirja on Russell Barkleyn Executive functions (toiminnanohjaus) ja toinen McGonigalin The willpower instinct (tahdonvoima).

Ainakin omalla kohdallani on todella niin, että juuri tahdonvoima, tietoinen itsehallinta, on ratkaisu toiminnanohjauksen ongelmiin. Saattaa siis hyvinkin olla niin, että nämä kaksi asiaa ovat yksi asia. Toisin sanoen kummassakin kyse on aivojen etuotsalohkojen toiminnasta. Toiminnanohjauksen ongelmissa ihmisellä on jotain vikaa nimenomaan tällä alueella aivoissa. Itsekuri, itsehillintä, tavoitteiden mielessä pitäminen ja toiminta, joka mahdollistaa niiden saavuttamisen. Kun alue ei toimi asianmukaisella tavalla, seurauksena on impulsiivisuutta, hallitsematonta käytöstä, suunnitelmallisuuden puuttumista jne.

Kumpikin kirja alkaa siis täsmälleen samalla tavalla ja jopa käytetyt tapausesimerkit ovat samoja. McGonigal käsittelee kirjan ensimmäisessä luvussa tahdonvoiman evolutiivista alkuperää ja perustelee sen merkityksen ihmisen sosiaalisuudella. Ihmisten on täytynyt tulla toimeen toistensa kanssa pärjätäkseen elämässä. Tarvitaan yhteistyötä ja asioiden jakamista. Tarvitaan kykyä hillitä impulsseja, kykyä hallita tarkkaavaisuutta, tunteita ja käyttäytymistä. Tahdonvoimaa.

Barkley aloittaa oman kirjansa toiminnanohjauksesta samalla aiheella. Ensimmäisessä luvussa käsitellään toiminnanohjauksen evolutiivista alkuperää (miksi toiminnanohjaus on kehittynyt) ja Barkley perustelee sen täsmälleen samalla tavalla kuin McGonigal tahdonvoiman. Ihmisten on täytynyt tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Tarvitaan kykyä hillitä impulsseja ja miettiä tekojensa seurauksia.

Kumpikin, tahdonvoima ja toiminnanohjaus paikallistuvat aivoissa siis etuotsalohkoihin. Sekä Barkely että McGonigal esittelevät saman aivovauriotapauksen esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kyseinen alue aivoissa lakkaa toimimasta asianmukaisella tavalla ja tahdonvoima – toiminnanohjaus – siinä samalla: vuonna 1848 rautatanko lävisti Phineas Gagen kallon juuri etuotsalohkojen kohdalta. Mies ei edes pyörtynyt, mutta hänen persoonallisuutensa muuttui pysyvästi.


Aivojen etuotsalohkojen toiminnan kehittäminen on siis, uskoakseni, ratkaisu toiminnanohjauksen ongelmiin. Pitää kehittää tietoista itsehallintaa. Ja sitä voi kehittää. Kuka tahansa.

Siinä missä Barkleyn kirja käsittelee asiaa ongelmakeskeisestä näkökulmasta, McGonigalin kirja on ratkaisukeskeinen. Pidän jälkimmäisestä enemmän. Se pureutuu suoraan siihen, miten kyseistä aivojen aluetta voi käytännössä kehittää.

Erittäin lyhyesti asian voi tiivistää siten, että mitä enemmän käyttää kolmea tahdonvoiman lajia, "I will", "I won't" ja "I want", sitä paremmin etuotsalohkot alkavat toimia ja itsehallinta lisääntyy (McGonigal). Tahdonvoima on kuin lihas. Se kehittyy harjoittelemalla.

"I will" on sitä, kun pitäisi tehdä jotakin, mutta ei huvita. "I will"-tahdonvoima on sitä, kun tekee jotakin, vaikka ei oikein sillä hetkellä huvittaisi.

"I won't"-tahdonvoima on sitä, kun tekee mieli jotakin, mitä ei pitäisi. Se on kykyä vastustaa houkutusta. Kykyä sanoa ei.

"I want"-tahdonvoima on kyky muistaa, mitä todella haluaa. Ei sitä, mitä haluaa tällä hetkellä (hetken mielihyväasiat) vaan pitkäaikaisia tavotteita, kuten yliopistoon pääseminen, painon pudottaminen jne.

Näitä pitää tietoisesti treenata.


Esitän yhden kirjassa olevan harjoituksen, josta pidin tosi paljon. Meditointiharjoitus. En ole koskaan jaksanut keskittyä meditointiin tai erityisemmin innostunut edes kokeilemaan sitä, mutta McGonigal esittää sen niin houkuttelevana tahdonvoiman harjoituksena, että on kyllä pakko ruveta tekemään. Se menee näin (suomennettu kirjasta):

1. Istu alas ja ole paikoillasi.
Istu mukavasti. On tärkeää, ettet heilu ja kiemurtele, kun meditoit – tässä on kyse fyysisestä itsehallinnasta. Jos sinun tekee mieli rapsuttaa kutisevaa kohtaa, vaihtaa käsien asentoa tai ristiä jalkasi, koita, pystytkö aistimaan halun tehdä niin, mutta olemaan noudattamatta sitä. Tämä opettaa olemaan automaattisesti noudattamatta jokaikistä impulssia, jonka kehosi ja aivosi tuottavat.

2. Kiinnitä huomiosi hengitykseesi.
Sulje silmäsi (ei ole pakko) ja kiinnitä huomiosi hengitykseesi. Sano äänettömästi mielessäsi "hengitä sisään" kun vedät henkeä ja "hengitä ulos" kun hengität ulos. Kun huomaat ajatustesi harhailevan (ja näin tulee tapahtumaan), ohjaa ne takaisin hengitykseen. Tämä harjoitus, jossa ohjaat ajatuksesi aina takaisin hengitykseen uudelleen ja uudelleen, potkaisee etuotsalohkot kunnolla käyntiin ja vaimentaa stressi- ja halukeskukset aivoistasi.

3. Pane merkille, miltä tuntuu hengittää ja miten mielesi harhailee.
Muutaman minuutin kuluttua lakkaa sanomasta mielessäsi "hengitä sisään" ja "hengitä ulos". Yritä sen sijaan keskittyä vain siihen, miltä hengittäminen tuntuu. Tunne, miltä tuntuu, kun vatsasi tai rintasi laajenee, kun vedät henkeä sisään, ja laskevat, kun hengität ulos. Ajatuksesi saattavat harhailla enemmän, kun et toista "hengitä sisään/ulos"-lauseita. Kuten aiemmin, jos huomaat ajatustesi harhailevan, ohjaa huomiosi takaisin hengitykseen. Jos tämä tuntuu vaikealta, voit alkaa udestaan toistaa hiljaa mielessäsi "hengitä sisään/ulos". Tämä osa harjoitusta kehittää itsetietoisuutta itsehallinnan ohella.

Tee aluksi 5 min päivässä. Sitten voit kokeilla 10-15 min pvä. Jos tuntuu rasittavalta, palaa 5 minuuttiin.


McGonigal huomauttaa, että meditoinnin tarkoitus ei ole saada mieltään tyhjäksi ylimääräisistä ajatuksista. Päinvastoin ajatusten harhaileminen ja niiden ohjaaminen yhä uudestaan takaisin hengitykseen on juurikin itsehallinnan vahvistamista. Hän kertoo Andrewsta, joka huomasi, että sama asia, jota hän teki meditoinnin aikana, oli juuri sitä, mitä hänen tuli tehdä myös oikeassa elämässä: kun hän huomasi harhautuvansa tavoitteestaan, hänen piti ohjata itsensä takaisin oikeille raiteille (meditoinnin yhteydessä siis huomion kiinnittäminen takaisin hengitykseen).


Aivoplastisiteettia siis hyödyntämään ja ottamaan aivot haltuun!

Koulukiusaamisen jäljet

On uskomatonta, miten syvästi kiusaaminen vaurioittaa ihmisen persoonallisuutta ja psyykeä. Se jättää ikuiset jäljet ja vaikuttaa henkilön koko myöhempään elämään, sen kaikkiin osa-alueisiin. Koko elämäni on ollut täydellisesti kiusaamiskokemusten jättämien jälkien määrittämää. Se on vaikuttanut kaikkeen ja määrittänyt sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. On järkyttävää tajuta, että vielä tänäänkin, melkein 15 vuotta sen jälkeen, kun kiusaamisesta pääsi eroon, se hallitsee koko elämää ja sen jättämät vauriot ja jäljet ovat kiinteä osa persoonallisuutta.

Onko täydellinen eheytyminen edes mahdollista? Voiko syntyneitä vaurioita koskaan kokonaan korjata?

Toisaalta en tiedä, olisiko minulla koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin tulla kiusatuksi aspergerin oireyhtymän takia. Jos olisin ollut kotiopetuksessa ja säästynyt kouluvuosien ajan sosiaalisista kärsimyksiltä, olisin ennemmin tai myöhemmin joutunut astumaan sosiaaliseen todellisuuteen ja opettelemaan, miten siellä toimitaan eikä tämä olisi mitenkään voinut sujua (luulen) ilman kärsimystä, epäonnistumisia ja psyykkistä hajoamista.

Joten sosiaalisen kärsimyksen kautta on tieni määrätty kuljettavaksi, tuskin siitä olisi mitenkään mihinkään päässyt. Toisaalta sosiaalinen kärsimys ja sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ovat syy siihen, että olen kääntynyt sisäänpäin tutkimaan itseäni ja saavuttanut henkisesti sen kehitystason, jolla nyt olen, ja se on asia, josta todella pidän itsessäni. Itsetietoisuuden ja koko ajan suuremmaksi kasvavan tietoisen itsehallinnan avulla pystyn ehkä korjaamaan vaurioituneen minuuteni.

Ehkä elämästä vielä joskus tulee hyvää ja haavat parantuvat ja ihminen oppii toimimaan tässä maailmassa.

Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö

Olen vuosien ajan ajoittain pohtinut, onko minulla huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja tavallaan tiennyt, että on, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan asian koko merkityksen ja persoonallisuuteni häiriintymisen koko todellisuuden. Minulla on huominhakuinen persoonallisuushäiriö. Kun olin 18-vuotias, psykiatrisissa arvioinneissa epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä (impulsiivinen alatyyppi), mutta persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei yleensä tehdä niin nuorille, joten se jätettiin vain epäilyksi. Sittemmin olen ajatellut, että ADHD selittää epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavat piirteet. Kuitenkin nyt, ymmärrettyäni, että minulla todella on huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, ja alettuani lukea siitä tarkemmin, olen yllätyksekseni huomannut, että oikeastaan kaikki ominaisuudet, jotka olen itsessäni luokitellut ADHD-piirteiksi, voivatkin juontua tästä häiriöstä eikä minulla välttämättä siis ole ADHD:ta lainkaan (vaan pelkkä asperger). Lisäksi ne piirteet minussa, jotka tekevät minusta huomattavan ekstrovertin, vaikka muuten olen introvertti, kytkeytyvät mahdollisesti kaikki tähän persoonallisuushäiriöön.

ovat ylitunteellisia ja impulsiivisia, mutta heidän tunteenomainen innostuksensa on tilapäistä ja heidän mielialansa on epävakaa (http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/huomionhakuinen.html)

Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.

Histrionics sexualize everyone and every situation. They constantly act flirtatious, provocative, and seductive (http://samvak.tripod.com/personalitydisorders17.html)

Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.

Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.

“People develop this disorder because they have a need to be appreciated and to feel valued and worthwhile and special,” (Nadine Kaslow)

En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.

For these people, self-esteem doesn't come from true feelings of self worth, but rather from the approval from other people (http://thechart.blogs.cnn.com/2012/06/11/what-is-histrionic-personality-disorder/)

Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.

Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.

He kiinnittävät toisten huomiota pukeutumisella, eloisuudella, dramaattisuudella, flirttailevuudella tai hurmaavuudella. He saattavat olla epäasiallisesti seksuaalisesti vietteleviä ulkoasultaan tai käyttäytymiseltään... Vaikka nämä henkilöt saattavat olla luovia, energisiä ja vaikuttaa avoimilta, usein lähellä olevat ihmiset väsyvät heidän itsekeskeiseen käyttäytymiseensä. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx

Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.

Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx)

Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.

Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.


Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.

Jotenkin aion eheytyä.

Ei enää tätä.

Aivojen tietoinen hallinta

Tämä vaikuttaa tilaamistani kirjoista lupaavimmalta (kuva vasemmalla), sillä siinä käsitellään tahdonvoimaa, joka juurikin on se alue, jonka haluan kehittää huippukuntoon. Kirjan takakannessa mainitaan pari kirjaa, jotka voisivat myös kiinnostaa... Schwartzin You are not your brain ja Colvinin Talent is overrated: what really separates world-class performers from everybody else.

Impulsiivisuuskirja (Stop me because I can't stop myself) , jonka tilasin, keskittyy pääasiassa impulsiivisuussairauksiin, kuten kleptomania ja pakonomainen uhkapelaaminen, joten suuri osa kirjasta ei kosketa minua. Mutta koska impulsiivisuus/pakkomielteisyys on asia, jota yritän saada tietoiseen hallintaan, kirjassa luultavasti on ainakin jotain kiinnostavaa tietoa esimerkiksi impulsiivisuuden neurologisesta perustasta ja nykyisistä hoitomuodoista.

Russellin kirja toiminnanohjauksesta voi olla hyvä. Luin ensimmäisen luvun ja se pitkästytti minut hengiltä, koska siinä käsiteltiin yksityiskohtaisesti toiminnanohjauksen käsitteistön, määrittelyn ja teorioiden nykytilanteen surkeutta. Seuraavassa luvussa päästään asiaan, joten ehkä se kehittyy.

Naiiviuden kumoaminen

Ihminen opettelee täällä nyt uusia asioita. Kirjoitin tänne eilen naiiviudesta ja aihe on työstynyt lisää mielessäni.

Jotenkin sitä on elänyt 32-vuotta (no, 8,5 vuotta siitä parisuhteessa) tajuamatta, että itseään pitää suojella, kun tutustuu uusiin ihmisiin. Ei todellakaan kannata levittää sieluaan, tunteitaan ja kaikkea itsestään heti siihen täysillä ja olla pirun hyväuskoinen ja luulla, että elämä on jotain satua. Täytyy opetella varovaiseksi suojellakseen itseään. Ettei tule raadelluksi. Olen painellut läpi elämän ruusunpunaiset lasit silmillä ja ollut kuin pikkulapsi. Ja vaikka sitä on sen takia tullut raadelluksi lukemattoman monta kertaa ja luulisi, että sitä olisi vähitellen muuttunut jotenkin kyyniseksi tai jotain niin ei. Sama meno vaan jatkuu.

Mutta ei enää.

Ihmisestä tulee varovainen.

Minun pitää antaa itseni (sielu, tunteet, ruumis) toiselle vasta, kun se on osoittanut ansaitsevansa sen. Eli kun se on jossain määrin turvallista. Vasta sitten, kun toisella selvästi alkaa olla tunteita mua kohtaan, voi vähitellen alkaa avautua ja päästää lähelle. Tietysti itsestään pitää antaa jotain jo sitä ennenkin, koska eihän sillä toisella muuten ole mitään mihin ihastua ja mistä lumoutua. Mistä sitä sitten tietää, miten toimia? No, ehkä se selviää.

Mutta herran tähden mikä haaste tästä tulee typerille aivoilleni ja niiden vaurioituneelle impulssien hallinta -keskukselle. Se inhoittava osa aivoissani, jossa sijaitsee impulssien hallinta, itsekuri, itsehillintä jne. on totaalisen mäsänä ja minun pitäisi jotenkin korjata se. Hohhoijaa. Siinä sitä haastetta. Mutta kun tässä parin kuukauden aikana olen sitä alkanut haastaa ja saada aivojani tietoiseen hallintaan, olen yllättynyt siitä, että todella pystyn siihen. Se vaatii helvetillistä ponnistelua, mutta on mahdollista.

Onneksi sain nyt postista tilaamani kirjat, joista saan ehkä eväitä tähän pilallisten aivojen kunnostukseen.

Toisen huomioonottaminen

Olen huomannut, että olen tullut vähän vihaiseksi ex-mieshenkilölleni. En voimakkaasti, mutta lievästi. Enkä sitä sille ilmaise mitenkään – en muutenkaan kommunikoi sen kanssa nyt mitään paitsi jos on koiraan, raha-asioihin tai Eeviin liittyvää asioiden hoitamista, kun ihminen haluaa kasvaa siitä nyt irti. Mutta tässä joku päivä tajusin, että se tekee edelleen sitä, mitä se on aina tehnyt eli ajattelee vain itseään. Kun se eron jälkeen aneli mua jäämään ja lupasi kuun taivaalta, tajusin vasta vähän myöhemmin (ja juuri siitä tulin vihaiseksi), että jälleen kerran se ajatteli itseään. Kun eroaminen aiheutti sille kipua, se halusi eroon tuosta kivusta ja sen takia halusi luvata minulle ties mitä. Se ei koskaan ole halunnut tehdä asioita minun vuokseni, siksi, että mulla olisi hyvä olo. Ja tuo anelu ja lupailu oli vain sitä samaa paskaa.

Haluan ihmisen, joka kuuntelee toiveitani ja tarpeitani, kun niistä kerron ja yrittää ottaa ne huomioon. Tietysti uhraamatta itseään. Siis oman persoonansa rajoissa. Vastaavasti minä kuuntelen toisen tunteita ja tarpeita ja yritän ottaa ne huomioon. Ja silloin kun tunteet/tarpeet menevät ristiin, täytyy etsiä kompromissia. Mutta ei parisuhde voi toimia ja olla hyvä ellei ihmiset toimi näin. Se on rakkautta, kun haluaa toiselle hyvää, jopa parasta.

Ja nyt pääsen eroon koirastakin! Huraa. Se on majaillut täällä, kun mieshenkilö on asunnottomana (ja en tiedä kauanko on, jos se lähtee vielä matkustelemaankin) ja minä en ole koiraihminen (vaan Suuri Kissaihminen) ja sen ei ole hyvä olla täällä, kun en ehdi, jaksa ei ole resursseja eikä kiinnostusta touhuta sen kanssa ja se kärsii eroahdistuksesta ja haukkuu ja ulvoo yksin ollessaan ja yksi naapuri on tehnyt valituksia ja koittaa saada meille häätöä parhaillaan... Laitoin siis koirasta ilmoituksen, että etsitään tilapäistä kotia (eilen) ja tänään jo löytyi mahtispaikka! Siellä on 2 koirakaveriakin ja käyvät paljon metsässä vapaana juoksentelemassa. Olen iloinen Nemon puolesta. Siitä tulee onnellinen.

Uusia kirjoja ja pötkötystyötä

Huraa! Uudet kirjani ovat saapuneet! (Nämä siis). Ihanaa. Olen kuoleman väsynyt (eroprosessi) ja voinkin käpertyä peiton alle lukemaan. Harmi vaan, ettei ollut nyt rahaa tilata sitä kirjaa Impulsivity compulsivity, se kiinnostaisi TOOOOOOSI paljon.

Viime viikon taitoin Outolintua ja pitäisi jatkaa sen parissa. Taittaminen on hyvällä mallilla, seuraavaksi järjestelen siihen kuvat. Eilisen sallin itselleni vapaapäiväksi, kun univelkaa on niin mahdottomasti ja pötkötin vaan pimeässä (plus organisoin vaatekaapin), mutta nyt taidan jatkaa. Onneksi voin tehdä töitä sängyssä pötköttäen tietokone masun päällä :). Tänään siis uusia kirjoja ja pötkötystyötä.

Pötkötys pötkötys.

Elämä alkaa normalisoitua (eroprosessi) ja elimistö palautua normaalitilaan (stressistä). Unilääkkeet loppui viime iltana, ja ehkä hyvä niin, nyt kun en enää käy ylikierroksilla, lienee aika opetella taas nukkumaan normaalisti.

Rakastan tätä biisiä

Heliumpallopää

Olen hämmästynyt, sillä olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat niin realistisia ja kiinni todellisuudessa, että on aivan kuin heidät olisi asetettu maahan makaamaan ja teipattu siihen kiinni. Minä taas olen kuin heliumpallo. Siis olen todella heikosti kiinni todellisuudessa, tavallaan, mulla on aina pää jossain pilvissä tai vieläkin kauempana muissa galakseissa ja minut kiinnittää maahan (todellisuuteen) vain pieni naru. Iän myötä olen kyllä oppinut tiedostamaan jatkuvasti tuon narun olemassaolon ja tekemään todellisuustestausta ja tavallaan olen siis kyllä ihan kiinni todellisuudessa koko ajan, mutta minulla se ilmenee jotenkin niin, että pääni rakentaa loputtomasti erilaisia skenaarioita asioista ja koska olen superidealisti ja superoptimisti ja teen kaiken koko ajan TÄYSILLÄ ja olen niin vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, käytännössä tartun siihen minun mielestäni PARHAASEEN skenaarioon ja alan elää sitä todeksi, vaikka samalla TIEDOSTAN muiden skenaarioiden olemassaolon ja vierailen niissäkin ja TIEDÄN kyllä, missä maan pinta on.

Nuorempana olin kyllä IHAN hukassa heliumpalloni kanssa.

Nyt alan osata hallita sitä.

Koska olen heliumpallo, olen myös hyvin "yliluonnollinen ihminen". Olen niin heikosti kiinni TÄSSÄ todellisuudessa. Ja koen, että Jung ja Iris Johansson olivat myös heliumpäitä (ainakin joissain suhteissa) ja hekin kokivat nämä yliluonnolliset ja muut asiat sen takia hyvin todellisiksi. Silti TIEDOSTAN koko ajan, että on myös mahdollista, että kuvittelen kaiken (siis kaikki elämässäni olevat yliluonnolliset asiat) ja luon ne vain itse päässäni, mutta toisaalta saan niin paljon ULKOPUOLISTA vahvistusta sille kaikelle, että olen valinnut uskoa että se kaikki on todellista.

Todellisuuden, oman mieleni ja yliluonnollisen maailman väliset rajat sekoittuvat toisiinsa. Kuitenkin olen aina ja joka hetki tietoinen myös todellisuudesta. Jos esimerkiksi puhutaan tuosta yliluonnollisesta ja esimerkiksi siitä, miten vahvasti koen Jumalan, kyseisen elämänmuodon läsnänolon, ja miten koen sen "puhuvan" minulle koko ajan ja ohjaavan elämääni, ja koen saavani viestejä jne. niin olen VALINNUT uskoa ne todeksi. Samalla mielessäni ON olemassa skenaario, jossa kyseenalaistan ne ja totean, että ne ovatkin vain mieleni tuotetta ja illuusio, ja aika ajoin puen tämän "todellisuustestaus"-skenaarion ylleni kuin asun ja tutkin sitä, mietin, valitsisinko sen tai pitäisikö valita se, mutta olen kokenut, lukemieni kirjojen ja tekemäni tutkimuksen perusteella, että se kaikki on totta ja valitsen uskoa niin.

Mun on ollut ja osin vieläkin vaikea erottaa mielikuviani todellisuudesta, tajuta missä todellisuus sijaitsee pääni luomien visioiden alla.

Nykyään se on jo paremmin hallussa. Kun olin nuorempi, jouduin melkoisiin vaikeuksiin... Parhaita esimerkkejä on mun ulkomaanmatkustelu. Hohhoijaa. Heliumpallopääni laati ihan uskomattomia seikkailuskenaarioita ja ryntäsi sitten suinpäin toteuttamaan niitä. Varattiin kaverin kanssa lento Prahaan ja paluulento 3 viikon kuluttua Budapestiin ja ei MITÄÄN suunnitelmia sen lisäksi, paitsi Prahasta oltiin varattu eka majapaikka. Mulla ei ollut ees rahaa. Kaveri kävi töissä kesän matkaa varten ja lainasin siltä.

Ystäväni alkoi jotenkin heti ensimmäisinä päivinä väsyä seuraani, oltiin sillon tosi erilaisia kiinnostuksen kohteiden yms. suhteen, mä halusin bailata ja katella miehiä ja kaikkea muuta typerää ja alle viikon kuluttua sovittiin, että jatketaan eri suuntiin. Siellä sit pyörin yksin ilman rahaa ja en tiennyt yhtään mitä tekisin ja meinasin jäädä ekana yönä kadulle, mutta sitten pillitin hostellin aulassa, kun siellä ei ollut tilaa ja ihmiset sääli mua ja alko järjestää mulle yöpaikkaa ja jossain hostellin lähellä oli joku opiskelija-asuntola jossa jonkun pojan huoneessa oli toinen sänky tyhjänä ja menin sinne...

Seuraavana aamuna sain idean lähteä Italiaan... Joten eikun junaan. Venetsiassa totesin, ettei mulla o rahaa yöpyä siä, hintataso oli korkeampi kun tsekissä ja joku hostelli siä oli mutta siellä oli vaan sellasia yhteishuoneita, missä kaikki nukkuu samassa huoneessa ja totesin, ettei pää kestä ja soitin etelä-ranskaan yhelle miehelle, jonka olin tavannut siellä tsekissä ja sanoin, etä tulen sinne...

Joten etelä-ranskaan vielä samana iltana. Hengasin vkolopun sen miehen luona ja se maksoi kaiken (eikä saanut mitään vastineeksi) ja olin NIIN hajalla psyykkisesti ja soitin kotiin ja mun vanhemmat osti mulle maanantaiksi lipun kotiin...

tästä en vielä tullut järkiini vaan seuraavana vuonna olin lähdössä yksin 3 viikoksi espanjaan. Kuitenkin kun saavuin sinne, jo bussissa lentokentältä Malagaan, tajusin, että haluan kotiin. Kaikki oli niin vierasta, olin yksin, koin, etten pysty saamaan mistään kiinni, ei ole turvallisuudentankkauskohtaa missään (koska mun koti on mun latausasema). Siellä oli HELVETN kuumaa ja en kestä hellettä. Mun hostellihuone oli hiton kuuma ja en voinut olla sielläkään. Pyörin ympäriinsä ihan sekopäisenä ja sain paniikkikohtauksia ja ryntäsin järjestään lippua kotiin.... Olin siä 3 päivää.

Mutta siinä kyllä tehokkaasti alkoi oppia ottaan huomioon TODELLISUUTTA sen sijaan, että lentäisi vaan pää pilvissä...

Realismi.... Sellanen geeni on kyllä ollut vähissä kun mulle geenejä jaettiin.

Iän myötä kehityn koko ajan ja opin hallitsemaan tätä. Mutta vaikeaa se usein on edelleen.

Elän kai niin vahvasti sisäisessä maailmassa, että yhteys ulkoiseen maailmaan joskus katoaa.

Naiiviuden perikuva

Alan tajuta elämästä yhden asian, joka jostain syystä on tähän asti pysynyt minulta pimennossa, luoja tietää miksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan NYT, juuri tällä hetkellä (no, viimeiset 24h) että ihmisten kanssa kannattaa olla varovainen.

En tajua, miten ihmeessä voin tajuta sen vasta NYT. Miten ihmeessä sen tajuaminen on voinut viedä näin kauan.

Olen AINA ollut sellainen, että lähden kaikkeen mukaan TÄYSILLÄ ensimmäisestä hetkestä alkaen ja levitän kaikki tunteeni ja sieluni ja joka ikisen murun itsestäni siihen HETI, ei mitään itsesuojeluvaistoa, ja juuri sen takia olen hajottanut itseni niin totaalisesti elämän aikana, kun olen ollut niin naiivi, hyväuskoinen, ylioptimistinen ja suojaton. Ja kun vielä kaiken huipuksi olin ennen niin sairaalloisen epäkypsä ja sosiaalisesti ja emotionaalisesti valovuosien päässä normaaleista sen ikäisistä ihmisistä ja ihastuin aivan JÄRJETTÖMIIN tapauksiin, pahimpiin mahdollisiin tapauksiin, joista normaalijärkinen olisi heti nähnyt, että "PYSY HELVETIN KAUKANA", sellasiin päihdeongelmaisiin, sitoutumiskyvyttömiin, hirveisiin naistenmiehiin tai niin TOTAALISIIN paskaläjiin. Ja sitten olen sellasten kanssa naiivisti laittanut itseni täysillä likoon heti ja siinä sitä ollaan... Niin totaalisen raadeltuna, kun mahdollista.

Varovaisuus. Minulle ihan uusi asia. Miten voi olla ollut näin kauan niin naiivi ja niin hyväuskoinen ja lapsellinen ja superoptimistinen, vaikka on jo sata tuhatta kertaa nähnyt, miten sillä vain saa itsensä raadelluksi.

Tyhmä minä. Typerä heliumpallopää.

En tiedä varovaisuudesta mitään, sitä alan nyt opetella. En tiedä, miten se tehdään, mutta ehkä opin. Täytyy opetella suojelemaan itseään. Tajuta, ettei se ylioptimistinen mieli ole todellisuutta ja todellisuus ei todellakaan mene aina niiden ruusunpunaisten ajatusten mukaisesti - jos on koskaan mennyt. Ei ainakaan miesten kanssa. Ehkä joissain muissa asioissa.

Ihminen siis alkaa nyt pohtia varovaisuutta ja opetella varovaiseksi ja suojelemaan itseään. En vielä tiedä, mitä ihmettä se voi käytännössä olla, mutta vähitellen se selviää.

Ihminen oppii uusia asioita (vaikka joskus hieman hitaasti). Miten HITOSSA olen voinut pysyä näin naiivina NÄIN kauan? Miten? Luulisi, että elämä olisi jo opettanut ajat sitten jotain kyynisyyttä tai varovaisuutta tai JOTAIN mutta ei. Aina yhtä hyväuskoinen ääliö.

Nettitreffisysteemit

Hyi hitto. Piruuttani kävin yhellä sivulla ja alkoi melkein kirjaimellisesti OKSETTAAN en osaa sanoa mikä mutta jotenkin se hirveä etsimisen meininki. YÖK YÖK YÖK. Ei kiitos minulle. Hyi olkoon. Sellaisesta pysyn kaukana. Ohjelmoin itseni elämään siis yksin ja selibaatissa ja keskityn toteuttamaan itseäni projektieni kautta ja saan läheisyyttä kissoista ja vähän Eevistäkin. Minusta tulee siis erakkomummu.

Mitä ihminen tekee vapaudella?

Olen muuttunut. Niiden 8,5 vuoden aikana, joka vietin parisuhteessa. En ole muuttunut vain parisuhteen takia vaan kuluneen ajan myötä. Ihminen muuttuu 8,5 vuoden aikana, kuka vähän ja kuka paljon. Minä olen muuttunut paljon. Olen ensimmäistä kertaa yli 8 vuoteen sinkku ja kohtaan siis pitkästä aikaa monenlaisia puolia itsessäni. Sellaisia puolia, jotka on olleet haudattuina, tukahdutettuina, kätkettyinä, kiellettyinä. Parisuhteessa ei saanut katsella muita. Piti olla uskollinen. Sitoutua. Nyt kun olen taas vapaa, mitä mielessäni liikkuu? Mitä haluan tehdä vapaudellani?

En kaipaa vapautta. Mitä ihminen sillä tekee (riippuu tosin minkälaisesta vapaudesta puhutaan, mutta tässä merkityksessä)? Ihminen kaipaa rakkautta. Olen vapaa siinä merkityksessä, että olen vapaa löytämään rakkauden, kun vuosien ajan olin vankilassa, jossa sitä mahdollisuutta ei ollut.

On parempi olla yksin ja vapaa kohtaamaan rakkauden, jos sellainen eteen tulee, kuin kahlittuna onnettomaan parisuhteeseen, jossa ei ole rakkautta. Silloin on enemmän yksin. Kahlittu rakkaudettomuuteen.

Minua ei kiinnosta yhden yön suhteet. Mitä niillä tekee? Kosketus muuttuu merkitykselliseksi vasta merkityksellisen ihmisen kanssa. Siitä en ole varma, mitä tuo merkityksellisyys voisi olla. Riittääkö, että toisesta välittää ja toisen tuntee jollain tasolla (friends with benefits) vai vieläkin enemmän. Sitäkin mietin, haluaisinko odottaa, että joku on... todella merkityksellinen. Kun joku on niin läheinen ja tärkeä, että siihen luottaa täydellisesti. Vasta täydellisen luottamisen hetkellä.

Ken tietää.

Yöelämä on merkityksetöntä. Ihminen rakastaa tanssimista, mutta muuten yöelämä on kuluttavaa. Valvomista, alkoholia, kaikkea epäterveellistä. Kaikkea sellaista, mikä ei edistä mielen tasapainoa. Eikä varmaan onnellisuuttakaan. Vaikka viime perjantain tanssirupeama tuulettikin aivot tehokkaasti stressihuuruista.

Baarissa ei voi tutustua ihmisiin. Siellä on liikaa meteliä kunnollisten keskustelujen käymiseen. Ja mistä sitä tietää, kenen kanssa alkaa keskustella, kun sisin ei näy ulospäin? Pitäisikö sitä käydä keskustelemassa kaikkien kanssa syvällisiä? Pyh ja pöh. Siellä on vain ihmisten kuoria, joilla en tee mitään.

Siispä ihminen elää elämäänsä ja voi olla ikuisesti yksin, jos niin kuuluu olla. Tai sitten jostain tipahtaa jotain (joku) syliin ja vie mukanaan. Tai mieluummin minä tipahdan jonkun muun syliin. No, joku tipahtaa jonnekin.

Elämä on. Elämä vie. Kuka tietää minne.

Elimistö alkaa palautua normaalitilaan (eroprosessi)

Tajusin tänään, että stressi (eroprosessi yms.) alkaa laueta ja elämä valua kohti normaaliuomiaan, kun tiedostin, miten järjettömän väsynyt olen. Siitä on kohta 3 viikkoa, kun erosin, ja olen sen jälkeen ollut hillittömässä stressitilassa ja käynyt totaalisilla ylikierroksilla, ruoka ei maistu, herkkuja en ole ostanut (normaalisti herkuttelen joka päivä) ja uni ei tule. Mutta tänään, kun tiedostin tolkuttoman väsymykseni, tajusin, että stressi alkaa laueta, koska siinä hirveässä ylikierroksillakäymistilassa väsymystä ei tuntenut. Nyt kun tunnen sen, tiedän, että elimistö alkaa hakeutua takaisin normaalitilaan. Stressi alkaa poistua. Luojan kiitos. Haluan taas nukkua normaalisti ja syödä ja herkutella ja... No, normaalia elämää eikä tätä hulluutta.

Vietin elämästäni 8,5 VUOTTA siinä käsittämättömässä ja onnettomassa ihmissuhteessa, jossa ei ollut rakkaudesta tietoakaan. Siihen oli sairas ja epäkypsä persoonani jumiutunut, mutta ajan myötä ihminen eheytyi ja kasvoi tasapainoiseksi ja kypsäksi olennoksi, joka vihdoin kykeni jatkamaan matkaansa. Ja nyt en IKINÄ enää lähde yhteenkään epätäydelliseen parisuhteeseen. Yhdessä elokuvassa tyttö sanoi pojalle: "I love you so completely". Haluan tuntea niin. Vähempään en tyydy. Koska minun ei tarvitse.

Ja ei riitä, että MINÄ rakastan niin, että voin sanoa "I love you so completely" vaan haluan saman takaisin.

Piste.

Joko se tai olen yksin. Mikä tahansa muu vaihtoehto on paskaa.

Muotoihminen on pykäläihminen

"...tunne-elämältään kuiva pykäläihminen (muoto), joka on kotonaan tässä maailmassa. Hän rakastaa virastoja ja asettaa komiteoita, joille sysää vastuun. Hän kunnioittaa vallanpitäjiä ja koettaa kaikessa olla heille mieliksi. Jos auktoriteetin määräys rikkoo kanssaihmisten oikeutta, hän toteuttaa auktoriteetin tahtoa ja käskee kanssaihmisten vaieta."

"Henkisesti vapaa ihminen ärsyttää pykäläihmistä suunnattomasti."

(Sylvi-Sanni Manninen: Outolintu, erilainen)

Herkät väri-ihmiset muotojen maailmassa

Minulla on tässä nyt kolme kirjaa, joissa käsitellään tätä samaa, minua suuresti kiehtovaa asiaa, ja joka kiteyttää merkittävällä tavalla sen, mikä erottaa maailmassa havaitsemani kaksi ihmislajia toisistaan. Sylvi-Sanni Manninen nimesi nämä kaksi ihmislajia väri-ihmisiksi ja muotoihmisiksi. Iris Johansson (teksti: Sydänmaailman asukkaat) puhui tavallisesta maailmasta, joka on statusmaailma, ja oikeasta maailmasta, jonka ystäväni nimesi sydänmaailmaksi. Johansson ja Manninen puhuvat samasta asiasta. Väri-ihmiset tuntevat toisen maailman, oikean maailman, sydänmaailman. Heillä on sinne yhteys. Muotoihmisillä ei ole, he ovat kiinni ulkoisessa todellisuudessa ja sen muotovaatimuksissa, normeissa ja arvoasetelmissa. Siksi minä kutsun muotoihmisiä norminmukaisiksi.

Manninen kuvaa kirjassaan Outolintu, erilainen, hyvin muotoihmisten ja väri-ihmisten eroa. Hän luettelee väri-ihmisille huonosti sopivia ammattialoja, joista yksi on kirkko/kirkossa työskenteleminen. Syy on tämä:

"Kautta historian eri uskonnot ovat tiivistyneet jäykkien oppirakennelmien ympärille, joista poikkeaminen on voinut olla kohtalokasta yksityiselle jäsenelle. Näyttää siltä, että oppirakennelman onttouden huomaavat ensimmäisinä väri-ihmiset...Kun muotoihmiset ottivat kristinuskon haltuunsa, uskonnon dogmaattisuudesta tuli sen ydin" (Manninen).

Dogmaattisuus. Pykälät, normit, säännöt... Muotoseikkoja, jotka kahlitsevat ihmistä. Pitää pukeutua tietyllä tavalla, ei saa nauraa liian lujaa, ei saa kulkea paljain jaloin työpaikalla...

Iris Johansson kuvaa asiaa näin:

"Useimmat ihmiset olivat tässä rajoittuneessa tilassa koko ajan, mutta oli olemassa myös ihmisiä, jotka elivät oikeassa maailmassa mutta jotka siitä huolimatta olivat kiinnostuneita tavallisesta arvojen maailmasta ja halusivat kuulua siihen. He halusivat sitä, koska sillä oli statusta, se laskettiin ja sitä arvostettiin, siellä sai valtaa ja tuli hyväksytyksi. Minulle oli mahdoton ajatus hylätä oikea maailma ja tukehtua arvoasetelmiin ja eristykseen oikeasta todellisuudesta."

 Sydänmaailmassa sydän puhuu ja johdattaa. 

Iris tiesi tytön, jolla "oli ihana lauluääni. Tyttö halusi kehittää ääntään, opiskella ja saada ilmaista itseään laulamalla. Aina kun hän puhui laulamisestaan ja toiveistaan, hän oli oikeassa maailmassa. Mutta hänen läheisensä eivät ymmärtäneet hänen haaveitaan vaan kutsuivat niitä "mielikuvituksellisiksi fantasioiksi" ja olivat sitä mieltä, että laulu oli ehkä jotakin, jota hän voisi harrastaa "siinä sivussa". Tärkeintä oli, että hän menisi naimisiin ja hankkisi "kunniallisen ammatin". Lopulta hän itsekin omaksui nämä arvot ja katosi oikeasta maailmasta."

Väri-ihmiset ovat sydänmaailman asukkaita. Ja juuri tämän vuoksi olen lumoutunut Jungista. Jung on vahvasti väri-ihminen ja kuten minulle, hänelle on aina ollut luontevaa kuunnella sisäistä ääntään ja seurata sydäntään. Hän on yhteydessä sydänmaailmaan, oikeaan maailmaan, ja uskoo siihen, luottaa siihen ja antaa sen johdattaa. Jung katseli vierestä isänsä, papin, kärsimyksiä, kun tämä yritti väkipakolla niellä uskonnolliset dogmit, vaikka jokin hänessä pisti vastaan ja halusi ajatella itse. Jungin isä kuitenkin pelkäsi ajatella itse ja pelkäsi kyseenalaistaa dogmeja ja tämä tuhosi hänet lopulta. Jung kirjoittaa:

Isäkin oli kerran ollut innostunut opiskelija ensimmäistä lukuuottaan aloittamassa kuten minä; maailma oli avautunut hänelle kuten minulle tiedon loputtomat aarteet oli asetettu hänen eteensä kuten nyt minun... Mikä oli saattanut särkeä kaiken, muuttaa kaiken happamaksi ja kitkeräksi? ...Puhe jonka hän piti tuona kesäiltana viinin ääressä, merkitsi viimeistä elävää muistoa ajasta, jona hän oli ollut se joka hänen olisi pitänyt olla. (Jung, s. 112)

Jungin isä katosi oikeasta maailmasta ja sulki itsensä statusmaailmaan, kadotti itsensä, sen, joka hänen olisi kuulunut olla. Jung sen sijaan kokee sisäisen todellisuutensa äänen niin vahvana, ettei hän voi hylätä sitä. Tässä koen olevani hänen kanssaan samanlainen. Sisäinen todellisuus, sydänmaailma on paljon todellisempi, tärkeämpi ja voimakkaampi kuin ulkoinen maailma. Se, mitä sydän sanoo, on tärkeintä. Sydän johdattaa.

Olisin halunnut tuntea Jungin. Meillä olisi ollut paljon puhuttavaa.

C. G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia

Luen Jungin elämäkertaa ja olen lumoutunut. Kohtaan sukulaissieluni kirjan sivuilla. Jungin mieli toimii jotenkin hämmästyttävän paljon samaan tapaan kuin omani. Ensimmäiset noin 60 sivua meinasivat nujertaa minut pitkästymisellä, mutta noin sivulta 63 alkaen Jung alkaa kuvata sisäistä elämäänsä ja sen kehityskulkuja minua kiinnostavalla tavalla. Hänen suhteessaan Jumalaan ja siinä, miten hän kohtaa uskonnon ja sen tyhjät rituaalit ja alkaa etsiä vastauksia kysymyksiin Jumalasta ja pahuudesta hyväksymättä valmiita vastauksia, ajatellen itse ja itsenäisesti, muistuttavat suuresti omasta matkastani. Myös Jungin intuitiivisuus on hyvin samanlaista kuin omani. Hänkin kokee vahvana yhteyden yliluonnolliselle tasolle ja saa intuitiivisia viestejä yms. Love it.