Rakkaudessa pettymisestä, torjutuksi tulemisesta ja sydänsuruista

"A major of suffering for many of us is our attachment to illusions."

Mua ei haittaa sinänsä pätkän vertaa, jos joku, josta oon kiinnostunut, ei oo kiinnostunut musta. Mutta mua haittaa se, että oon tosi herkkä ja kun tapahtuu negatiivisia asioita, joita mun aivojen täytyy prosessoida, meen epätasapainoon. Ja koska oon herkkä se, että meen epätasapainoon, tarkottaa sit todellakin EPÄTASAPAINOA ja voin tosi paskasti ja kaikki on päin hevon persiitä. Eli mua haittaa siinä se, että mun elämästä menee x määrä päiviä kaaokseen, jotka mieluummin oisin voinut hyvin ja tasapainoisesti.

On hemmetin ärsyttävää, et jos joku kohtelee huonosti tms. ja haluut vaan unohtaa koko ihmisen iäksi, niin sun typerät aivot ei voi unohtaa sitä NAPS. Ettei oo mitään katkasijaa, josta voi sammuttaa asiaa koskevat virtapiirit vaan se on aina PROSESSI ja vie jonkun verran aikaa. Se ei vie ees kauan. Oon tän kevään aikana saanut harjotella aika monta kertaa ja huomannnut, et ei se vie kuin about viikon, JOS hoidat asian järkevästi. MUTTA, kuten valtettavan helposti sorrun tekeen, jos alkaa käyttäytyä typeräsi, kuten 1) jatkaa viestittelyä tai toivossa roikkumista tai 2) alkaa etsiä heti UUTTA mieshenkilöä, johon kohdistaa romanttiset haaveilunsa, kun se, kehen ne ensin kohdistui, osoittautui epäkelvoksi, eli laastariksi, pitkittää asiaa – joskus jopa kuukausilla.

Sinänsä olen kiitollinen, et oon saanut harjoitella nyt niin monta kertaa, koska harjoitus tekee mestarin. Koko kevät meni oikeasaan LAASTAROIDESSA. Se alkaa ensimmäisestä pettymyksestä. Tapasit jonkun, joka sai sut haaveileen romanttisista asioista ja rakastumisesta ja sitten ne haaveet ei toteutuneetkaan sen ihmisen kanssa. Seuraa kipu. Ja sitten alkaa etsiä heti UUTTA kohdetta niille haaveille, ettei tarvisi tuntea sitä luopumisen tuskaa. Ja sillon oot liikkeellä ihan väärin aikein ja voit olla aika varma, et tulet pettymään vaan UUDESTAAN. Ja tätä voi sit jatkaa huomattavan pitkään.

Vain yhden pettymyksen onnistuin hoitaan hemmetin hyvin eli sanoin bye-bye (koska toisen käytös ei miellyttänyt, vaikka muuten pidin tyypistä) ja prosessoin asiaa joitain päiviä viestimällä sille ja sit poistin facebookin muutamaksi päiväksi – sillon en voi odottaa toiselta sitä myyttistä viestiä, jossa minulle paljastuu, että kaikki suurimmatkin unelmani ovat sittenkin totta ja irtipäästäminen helpottuu – ja näin sain oikein siististi itseni ulos siitä kuviosta. Enkä alkanut ettiin korviketta/laastaria.

Olen oppinut, että sellanen hetki, kun pitäs päästää irti ihmisestä, johon romanttiset rakastumishaaveet on kohdistuneet, on hetki, jollon enemmän kuin koskaan muullon minun pitäs toimia puhtaan JÄRKEVÄSTI. Eli vaan kärsiä se paska läpi. Sillä se menis ohi nopeimmin – ja siis helpoiten. Ja siiihen ei oikeasti mene kovin kauan, JOS sen hoitaa fiksusti. Pahin paska helpottaa muutamassa päivässä. Jos oot ottamatta yhteyttä ja etsimättä korvikkeita, viikon kuluttua alat olla jo selvinnyt hommasta.

Korvikkeen/laastarin etsimisessä pahin ongelma on siinä, että oot liikkeellä ihan väärästä syystä ja tavallaan epätoivoinen, koska haet jotakuta poistaan sen, et suhun sattuu. Ja SE johtaa lähes väistämättä siihen, et uusinnat kipukokemuksen, koska jos ja kun löydät jonkun, jonka KUVITTELET olevan uusi kohde romanttisille haaveillesi, se on lähes varmasti ihan epäkelpo kohde, josta ei tuu mitään muuta kuin uusi pettymys.

Eli, jos sattuu ja toipuu pettymyksestä, ENNEN kuin "etsii" mitään uutta ihmistä, pitäs elää se kärsimys läpi, jotta sitten ei enää ole liikkeellä vääristä syistä. Itsellä ainakin se "etsiminenkin" lakkaa sitten, kun on aiemmista paskoista toipunut, koska oon onnellinen yksin ja voin hyvin enkä oikeastaan ees tarvi ketään. Mutta kummalla tavalla vaan heti kun joku tulee jostain puskista ja tekee yllätyshyökkäyksen ja saa sut unelmoimaan rakastumisesta ja sit vetää maton jalkojen alta, niin huomaa yhtäkkiä miettivänsä, et pitäskö mennä Tinderiin tai lähtee viihteelle. Mut onneksi oon nyt viisastunut. En mene enkä lähde. Ei korvikkeita, ei laastareita. On vaan kärsittävä läpi se kipu, kun joudut luopumaan HAAVEISTASI.

En sure sitä, että en saanut jotain tiettyä ihmistä. Suren sitä, ettei mun unelmat toteutuneet. Kipu tulee haaveista. Sä kuvittelet mielessäsi, miten IHANAA sen toisen kanssa olisi. Kuitenkaan sulla ei välttämättä todellisuudessa ole koskaan sellasta ihanaa kyseisen ihmisen kanssa ollut. Tai on ollut ja ei ole enää. Roikut kiinni siis illuusioissa ja muistoissa ja jossain mitä ei ole, ja kipu tulee siitä, että halusit jotain, mitä et saanut.

Joten ei. Mua ei haittaa sinänsä se, että joku ei tykkää musta, koska en minä sure sen nimenomaisen ihmisen menetystä vaan suren sitä, ettei se, mistä haaveilin, toteutunut. Kuitenkin se, mistä haaveilin, voi toteutua yhtä lailla vielä jonain päivänä jonkun muun kanssa.

Mutta kyllä. Mua haittaa se, ettei joku tykkää musta sikäli, että muhun sattuu se, ettei mun haaveet toteutuneet ja joudun luopumaan kaikesta siitä, mistä ehdin haaveilla. Ja se on joka kerta kivulias prosessi. Huomaan aina silloin toivovani, että mut voitaisiin vaivuttaa uneen siksi aikaa, että mun aivot on prosessoineet asian ja sit saisin herätä, kun se on valmis. En haluaisi elää läpi sitä kipua. Se on raskasta. Ja koen, että myös turhaa, koska menee päiväkausia elämästä kipuiluun ihan turhan asian kanssa. Rakensit jotain haaveissasi ja sitten joudut luopumaan siitä, mitä päässäsi rakensit. Mitä hyödyllistä siinä kipuprosessissa on?

En taas kerran jaksaisi käydä sitä läpi... Mutta ei oikein ole vaihtoehtoa.

Hiljattainen hiljaiselo sekä sen syy

Blogikirjoittelu on ollut hieman vähäistä viime aikoina, koska elämäntilanteeni on ollut sellainen... Ettei ole ollut paljon asiaa. En ole nimittäin prosessoinut oikeastaan mitään moneen viikkoon. En enää etsi rakkautta (I have found it), joten ei ole tarvinnut enää pohtia ja puntaroida tapaamisprosesseihin ja miehen etsintään liittyviä kimurantteja kysymyksiä vaan olen tapaillut erästä ihmistä ja kaikki on sujunut kaiken aikaa hyvin sekä ongelmitta. Nyt kun elämä alkaa hiljalleen taas muuntua tasapainoisemmaksi olosuhteiltaan, alkaa se näkyä siinä, että aivoni ehtivät taas prosessoimaan muutakin kuin... No, kaaosta. Eli hiljalleen alkanen palailla kiinnostuksen kohteideni pariin. Kaipa se 8,5 vuoden mittaisesta suhteesta lähteminen väkisinkin on omanlaisensa kriisi ja mullistus ja vie aikansa, että siihen sopeutuu. Uuteen elämään. Tai saa aseteltua uuden elämän palaset paikoilleen. Tai jotain. Mutta tässä sitä ollaan. Palaset ehkä alkavat olla paikoillaan taas.

Joten kenties tänne rupeaa taas tulemaan innostuneita pohdintoja milloin mistäkin aiheesta. Tietoinen itsehallinta ja aivoplastisiteetti ainakin tuntuvat olevan aivojani tällä hetkellä miellyttäviä aiheita.

Hip. :)

Toisen huomioonottaminen

Olen huomannut, että olen tullut vähän vihaiseksi ex-mieshenkilölleni. En voimakkaasti, mutta lievästi. Enkä sitä sille ilmaise mitenkään – en muutenkaan kommunikoi sen kanssa nyt mitään paitsi jos on koiraan, raha-asioihin tai Eeviin liittyvää asioiden hoitamista, kun ihminen haluaa kasvaa siitä nyt irti. Mutta tässä joku päivä tajusin, että se tekee edelleen sitä, mitä se on aina tehnyt eli ajattelee vain itseään. Kun se eron jälkeen aneli mua jäämään ja lupasi kuun taivaalta, tajusin vasta vähän myöhemmin (ja juuri siitä tulin vihaiseksi), että jälleen kerran se ajatteli itseään. Kun eroaminen aiheutti sille kipua, se halusi eroon tuosta kivusta ja sen takia halusi luvata minulle ties mitä. Se ei koskaan ole halunnut tehdä asioita minun vuokseni, siksi, että mulla olisi hyvä olo. Ja tuo anelu ja lupailu oli vain sitä samaa paskaa.

Haluan ihmisen, joka kuuntelee toiveitani ja tarpeitani, kun niistä kerron ja yrittää ottaa ne huomioon. Tietysti uhraamatta itseään. Siis oman persoonansa rajoissa. Vastaavasti minä kuuntelen toisen tunteita ja tarpeita ja yritän ottaa ne huomioon. Ja silloin kun tunteet/tarpeet menevät ristiin, täytyy etsiä kompromissia. Mutta ei parisuhde voi toimia ja olla hyvä ellei ihmiset toimi näin. Se on rakkautta, kun haluaa toiselle hyvää, jopa parasta.

Ja nyt pääsen eroon koirastakin! Huraa. Se on majaillut täällä, kun mieshenkilö on asunnottomana (ja en tiedä kauanko on, jos se lähtee vielä matkustelemaankin) ja minä en ole koiraihminen (vaan Suuri Kissaihminen) ja sen ei ole hyvä olla täällä, kun en ehdi, jaksa ei ole resursseja eikä kiinnostusta touhuta sen kanssa ja se kärsii eroahdistuksesta ja haukkuu ja ulvoo yksin ollessaan ja yksi naapuri on tehnyt valituksia ja koittaa saada meille häätöä parhaillaan... Laitoin siis koirasta ilmoituksen, että etsitään tilapäistä kotia (eilen) ja tänään jo löytyi mahtispaikka! Siellä on 2 koirakaveriakin ja käyvät paljon metsässä vapaana juoksentelemassa. Olen iloinen Nemon puolesta. Siitä tulee onnellinen.

Uusia kirjoja ja pötkötystyötä

Huraa! Uudet kirjani ovat saapuneet! (Nämä siis). Ihanaa. Olen kuoleman väsynyt (eroprosessi) ja voinkin käpertyä peiton alle lukemaan. Harmi vaan, ettei ollut nyt rahaa tilata sitä kirjaa Impulsivity compulsivity, se kiinnostaisi TOOOOOOSI paljon.

Viime viikon taitoin Outolintua ja pitäisi jatkaa sen parissa. Taittaminen on hyvällä mallilla, seuraavaksi järjestelen siihen kuvat. Eilisen sallin itselleni vapaapäiväksi, kun univelkaa on niin mahdottomasti ja pötkötin vaan pimeässä (plus organisoin vaatekaapin), mutta nyt taidan jatkaa. Onneksi voin tehdä töitä sängyssä pötköttäen tietokone masun päällä :). Tänään siis uusia kirjoja ja pötkötystyötä.

Pötkötys pötkötys.

Elämä alkaa normalisoitua (eroprosessi) ja elimistö palautua normaalitilaan (stressistä). Unilääkkeet loppui viime iltana, ja ehkä hyvä niin, nyt kun en enää käy ylikierroksilla, lienee aika opetella taas nukkumaan normaalisti.

Elimistö alkaa palautua normaalitilaan (eroprosessi)

Tajusin tänään, että stressi (eroprosessi yms.) alkaa laueta ja elämä valua kohti normaaliuomiaan, kun tiedostin, miten järjettömän väsynyt olen. Siitä on kohta 3 viikkoa, kun erosin, ja olen sen jälkeen ollut hillittömässä stressitilassa ja käynyt totaalisilla ylikierroksilla, ruoka ei maistu, herkkuja en ole ostanut (normaalisti herkuttelen joka päivä) ja uni ei tule. Mutta tänään, kun tiedostin tolkuttoman väsymykseni, tajusin, että stressi alkaa laueta, koska siinä hirveässä ylikierroksillakäymistilassa väsymystä ei tuntenut. Nyt kun tunnen sen, tiedän, että elimistö alkaa hakeutua takaisin normaalitilaan. Stressi alkaa poistua. Luojan kiitos. Haluan taas nukkua normaalisti ja syödä ja herkutella ja... No, normaalia elämää eikä tätä hulluutta.

Vietin elämästäni 8,5 VUOTTA siinä käsittämättömässä ja onnettomassa ihmissuhteessa, jossa ei ollut rakkaudesta tietoakaan. Siihen oli sairas ja epäkypsä persoonani jumiutunut, mutta ajan myötä ihminen eheytyi ja kasvoi tasapainoiseksi ja kypsäksi olennoksi, joka vihdoin kykeni jatkamaan matkaansa. Ja nyt en IKINÄ enää lähde yhteenkään epätäydelliseen parisuhteeseen. Yhdessä elokuvassa tyttö sanoi pojalle: "I love you so completely". Haluan tuntea niin. Vähempään en tyydy. Koska minun ei tarvitse.

Ja ei riitä, että MINÄ rakastan niin, että voin sanoa "I love you so completely" vaan haluan saman takaisin.

Piste.

Joko se tai olen yksin. Mikä tahansa muu vaihtoehto on paskaa.

I have claimed the house!

Neiti on tuntitolkulla rontannut tavaraa kellariin ja siirtänyt miehen koko maallisen omaisuuden sinne. Mahtoi olla näky, kun pieni naisihminen kantoi neljän hengen ruokapöytää rappuja alas ja muuta yhtä hienoa. No, ainakin muskelit kehittyi. JJa erittäin suurella jääräpäisyydellä ja päättäväisyydellä (joista olen kuuluisa), asettelin KAIKEN pikkuruiseen kanahäkkiin ja vieläpä siististi ja niin, että sieltä saa helposti jotain jos tarvii.

Valitettavasti televisiota en jaksa kantaa ja TV ja tv-taso mätänevät olohuoneessani. Yököttävää. Mitähän niille keksisi.

Laitan talon uuteen uskoon ja teen siitä OMANI.

Muutenkin alkaa päässä näyttää jo terveemmältä. Helpotti suuresti, kun eilen alkoi menkat ja PMS-oireet katosi lisäämästä kaaosta. Oikeastaan on aika normaali olo, ei yhtään sekava eikä psykoottinen. Eikä edes kovin aggressiivinen. Taidan jättää unilääkkeet nyt pois, eiköhän se uni sieltä ala pikkuhiljaa tulla. Hmmm. Tai huomenna on kyllä 7:ltä herätys aamulla, joten täytynee vielä harkita.

Ja ruokakin taas maistuu jo paremmin.

Ehkä ihminen siis on kohta palannut myrskystä ja on valmis tutkimaan uutta elämäänsä.

Tuo kirottu TV-hirviö vaan häiritsee Suurta Kokemusta Uudesta ja Todellisesta Vapaudesta. Pitää pakottaa se mies kuskaamaan se HETI jonnekin (minä en tunnetusti ole kärsivällinen).

Nice. Jos nyt vaikka söisi jotain ennen kuin verensokerit romahtaa ja minusta tulee taas hullu. Kuitenkin rontannut tavaraa kellariin varmaan 4-5 tuntia tukka putkella ja miltei syömättä.

Psykologinen vankila

Eilen illalla iski hepuli. Tajusin, että päästäkseni psykologisesti turvallisille vesille ja täydellisesti IRTI kaikesta, mun täytyy muuttaa. Suuri osa mun tän hetkisestä ahdistuksesta ja stressistä tulee varmasti siitä, että pelkään silmittömästi koko ajan, että jotenkin mystisesti päätyisin takaisin siihen psykologiseen vankilaan, jossa vietin niin kauan. Pelkään sitä kuollakseni. Kirjaimellisesti. Koska jos niin tapahtuisi, I would kill myself. No ei. Olisi yksi toinen vaihtoehto. Karkaisin HELVETIN kauas. Johkin Inariin. Eevin kanssa. Yhden matkalaukun kanssa. Kun vaan pääsee pakoon ja saa olla vapaa.

Joten tajusin, että toi kämppä on koko ajan uhkaava paikka. Siellä on sen ukkelin tavaroita joka puolella ja sillä on avain sinne ja sen koirakin pyörii siellä. Olen ahdistettu. En halua mitään merkkejä siitä elämääni.

Joten totesin, että mun on PAKKO muuttaa. Pois pois pois. Pian. Turvaan. Psykologinen sanktuari.

Hain 3 banaanilatikkoa kaupasta ja aloin raivata keittiön kaappeja. Lähinnä ukkelin tavaroita, koska totesin, että en voi laittaa meidän käytössä olevia astioita laatikkoon.

Sitten aloinkin ajatella, että ehkä mun ei olekaan pakko muuttaa vaan kasaan KAIKKI sen ukkelin kamata laatikoihin ja hinaan kellariin ja poistan sen asunnosta. Se on nyt siis ensimmäinen tehtävä.

Ja varmaan pitää käskeä sitä antaa avain. Vaikka siinä on tietysti hankalaa se, kun sen kamaa on sitten kellarissa ja sillä ei ole nyt kämppää. No, voihan se ottaa tarpeelliset kamat mukaansa johkin ja pimpottaa ovikelloa, jos tarvii jotain joskus.

Onneksi se ei ole enää aikoihin ollut siellä kirjoilla, joten virallisesti kämppä on MUN eikä sillä ole mitään oikeuttakaan pitää avainta ja tavaroita siellä.

Voi olla, ettei se riitä, vaan haluan silti muuttaa. Muutenkin liian iso ja ruma ja typerä kämppä.

Mun suuurin päämääräni on nyt IRROTA täydellisesti ja helvetin nopeasti ja juosta niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauas psykologisesta vankilasta kuin ikinä mahdollista.

Nyt menen raivaan taloa heikkopäisenä uuteen uskoon. Eka käyn shoppaan kirpputorilta jotain hemaisevaa.

Tasapainon palauttaminen nuppiin

Olen nukkunut 2 yötä hyvin. Kiitos unilääkkeiden. Onneksi äidillä on kotona niitä lisää, kävin hakemassa sieltä muutamia lisää, kun ensiavusta saamani 3 loppuivat (jouduin viime yönä ottamaan toisen keskellä yötä, kun heräsin ja jäin pyörimään). Nyt ei ole yhtään varaa pelleillä tämän uniasian kanssa. Pää on saatava nopeasti kuntoon, kun on pieni lapsikin hoidettava, joten huonosti nukuttuja öitä ei tässä kohtaa voida missään nimessä sallia. Eli tämän viikon napsi nappuloita, tosin alan pikku hiljaa testailla, jos stressitaso olisi laskenut sen verran, että joku ilta saisi jo muutenkin unta.

Eilen totesin, että syömäänkin on pakko ruveta, jos pään haluaa järjestykseen. Olen ollut melkein viikon lähes syömättä. Maha on niin litteä, että sen ympärille voisi sitoa kastemadon. Huokaus. No, ainakin olen laihtunut sen haaveilemani pari kiloa. Eilen illalla tungin mahaani 1 pienen perunan, palan porkkanaa ja 2 kalapuikkoa. Alku sekin. Tänä aamuna tungin suustani alas tonnikalaleivän ja tunti sitten paistetun munan ja katkarapuja ja appelsiinimehua. Pakkosyöttöä. Ja proteiineja ja C-vitamiinia.

Mieltä ei saa tasapainoon ellei pidä huolta ruumiista. Uni ja ruoka. Niiden avulla alkaa maailma varmasti näyttää taas järjellisemmältä.

Stressitaso alas.

Ja kaiken kukkuraksi minulla on ilmeisesti PMS JUURI tähän väliin... Ihan kuin sitäkin vielä tarvittaisiin. Silloin olen muutenkin ihan raivopäinen ja kaikki on kamalaa. Eli ei ihme, että kun nämä kaikki eri tekijät yhdistetään, saadaan tulokseksi tyyppi, joka on silmittömän aggressiivinen eikä kestä ketään silmissään ja haluaisi pihalla mätkiä kaikkia, jotka kävelee liian läheltä (noin 50 m päästä).

En jaksa ihmisiä. Nyt. Yhtään. Kiitos.

Toisen itsestäänselvänä pitäminen parisuhteessa

Hämmentävää. Mieshenkilö juuri poistui asunnosta kapsäkkeineen. Meinasin tukehtua ahdistukseen, kun se pyöri täällä, kun haluan nyt IRTI siitä ja kaikesta ja jos se pyörii täällä, niin helvetti siinä pysty kukaan irtoaan ja olen varma, että se koko ajan kuvittelisi, että perun eroamisen. Joten ilmaisin sille hyvin selkeästi, että sen täytyy poistua tänään tai vuokraan heti vapaana olevan asunnon tänään ja menen sinne. Joten nyt hän on poistunut.

Se myönsi tänään pitäneensä mua itsestäänselvyytenä. Ja NYT se sitten lupasi kuun taivaalta ja muuttaa mitä tahansa vuokseni. Sellainen suututtaa. Olen tässä 8,5 vuotta odottanut, että se korjaisi tapansa ja ei. Ja sitten kun totean, että mulle riitti, niin SITTEN vasta tyyppiä kiinnostaa alkaa ottaa mua huomioon. Ei noin.

Tahdon sellaisen ihmisen, joka ottaa mua huomioon, kun olen siinä, ja jolle mun onnellisuus on tosi tärkeä asia ja joka kuuntelee toiveitani. Niin minäkin teen toiselle. Ei siitä muuten mitään tule.

Hmhp. Menköön nyt siis miettimään, ja ehkä se osaa sitten seuraavan naisen kanssa käyttäytyä.

Pelko ihmisen sisällä

Vielä yksi asia. Se on oikeastaan aika arkaluontoinen, mutta väliäkö sillä. Minulla ei ole salaisuuksia, sillä en häpeä itseäni enkä mitään itsessäni. Olen mikä olen. Kun aikoinaan tein psyykkistä työtä itseni kanssa, kirjoitin päiväkirjan toisensa jälkeen täyteen. Jostain syystä se ei enää toimi. Sillä ei ole samaa terapeuttista vaikutusta. Minulla on hirveä tarve kirjoittaa edelleen kaikesta, mutta terapeuttinen vaikutus syntyy vasta siitä, kun jaan kirjoitukseni toiselle ihmiselle. En tiedä miksi. Niin nyt vain on.

Kerron nyt pelosta.

Se on ehkä suurin pelkoni tässä elämässä. Ja syvimmän suruni lähde.

Pelkään, etten koskaan saa kokea rakkautta hullun mieleni takia.

Aluksi (ennen murrosikää) pojat eivät yhtään tykänneet minusta, kun olin totaalisen asperger enkä tajunnut mitään normeista ja pukeutumisesta ja siitä, miten kuuluu käyttäytyä.

Sitten sama jatkoi, mutta uusilla vivahteilla. En tajunnut mistään mitään. Siinä, miten hukassa olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ja varmaan kognitiivisestikin alle 20-vuotiaana, ei ole mitään järkeä. Olin universumin epäkypsin, naiivein ja sekavin olento. Olin ehdottomasti liian epäkypsä minkäänlaiseen seurustelusuhteeseen yhtään kenenkään kanssa, mutta olin myös liian epäkypsä tajuamaan sitä, ja niin kaivoin verta nenästäni etsimällä pakkomielteisesti ihmistä, joka voisi pitää minusta, ja sitten jos joku olikin kiinnostunut minusta, ahdistuin; nyt ymmärrän, että ahdistuin siksi, että olin liian kehittymätön kaikin tavoin luomaan mitään oikeaa ihmissuhdetta kenenkään kanssa, mutta silloin en ollenkaan ymmärtänyt, miksi ahdistuin ja ahdistuin ahdistumisestani ja vakuutuin siitä, että olen täysin epäonnistunut ihmisyksilö.

Kun olin pikkuisen yli 20, olin kehittynyt sosiaalisesti ja emotionaalisesti sen verran, että kykenin jo seurustelemaan ja kun seurustelin ensimmäisen kerran, en voinut uskoa, että se oli mahdollista. Olin pitänyt itseäni kirottuna.

Se oli hyvä suhde, aika lyhyt, yhteensä ehkä vuoden, ja koin ihanaa läheisyyttä. Mutta se ei ollut ihminen, jonka luokse olisin voinut jäädä. Jatkoin matkaa.

Sitten löysin toisen ihminen, jonka kanssa olen viettänyt viimeiset 8,5 vuotta. Mutta se ei ollut kypsä ja eheä suhde. Se oli outo suhde vailla todellista läheisyyttä.

Typerä kaipaus sisälläni. Ja typerä mieleni, joka on niin äärettömän outo. Ja typerät tunteet, jotka ovat niin voimakkaita.

Mutta enää en aio etsiä KETÄÄN. Ei kiitos. Minä jätän asian Jumalan haltuun ja jonkun täytyy hyvin pitkälti tipahtaa syliini, koska aion vain kököttää kotona ja korjata aivojani ja koittaa päästä yliopistoon. Ei etsimistä. Etsiminen on oksettavaa. Opettelen elämään yksin ja olemaan onnellinen, vaikkei kaipaus koskaan poistuisikaan. Ja ehkä, ehkä, olen niin onnekas, että joskus, jonain päivänä joku todella tipahtaa syliini, ja voin jäädä siihen. Se olisi kivaa. Mutta ehkä niin ei tapahdu. Paras siis oppia olemaan onnellinen yksinään.

Päivän ohjelma

Nyt menen tilaamaan pari hyödyllistä kirjaa aivojeni uudelleen rakentamista ajatellen ja sitten menen NUKKUMAAN. Ja kun olen nukkunut alan rääkätä aivojani. Siivoan tätä HELVETIN paskaista kämppää (luojan tähden mikä näky tämäkin taas on) ja menen juoksemaan 5 km ja teen lihassysteemejä. Typerät aivot. En hyväksy niitä. Laitan ne kuriin. Ohjelmoin uusiksi.

Illalla otan unilääkkeen kello 21 ja nukun TODELLA hyvät yöunet (ellen sitten herää keskellä yötä ja pyöri loputtomasti hereillä... Sitten tarvii harkita toisen puolikkaan ottamista siihen väliin).

Ja sitten olen huomenna jo hieman täysjärkisempi.

Kiitos ja näkemiin.

(tekipä tämä kirjoitteleminen hyvää)

Vaurioituneiden aivojen korjaaminen

Sekavaa. Kaikki on sekavaa. Mikä lienee odotettavissa, jos ei nuku moneen päivään. Tai siis olen nukkunut vähän, ehkä 4 h yössä. Sellainen pyörremyrsky päässä, ettei ihminen voi nukkua. Hain ensiavusta unilääkkeitä 3 kpl, luojan kiitos, mikä ihana olo, kun tietää, että tänään saa nukkua – vihdoin. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Sitten ehkä jo saan taas muutenkin unta. Jos en saa, ei se mitään, sillä minulle riittää ehkä puolikas pilleri per ilta, ja ne riittävät sitten melkein viikoksi. Sitten ne saavatkin jo loppua.

Mistä tämä kaaos tulee? Se tulee siitä, kun ihminen on eronnut 8,5 vuotta kestäneestä suhteesta. Kai sitä vähemmästäkin menee aivot sekaisin. Tosin en tiedä, mikä tässä sekaisuudessa tulee vain unen puutteesta ja mikä muusta.

Unta, unta... Sitä minulle kiitos.

Sitten vasta alkaa taas tajuta tätä maailmaa ja itseään ja näkee selvemmin eikä ole vain yksinkertaisesti HULLU.

Kaikki on outoa. Ja minua pelottaa. Minua pelottaa itseni ja tulevaisuus.

Syy siihen, miksi vietin niin kauan melko epätyydyttävässä ihmissuhteessa on pelko. Pelkäsin toisen tuskaa, jota jättäminen aiheuttaa, sen kohtaamista ja aiheuttamista. Ja pelkään itseäni. Olen paennut omaa mieltäni ja sen hulluja syövereitä. Vaikka suhde ei ollut erityisen optimaalinen, se piti minut suunnilleen tasapainoisena. Olen pelännyt kohdata maailmaa yksin, koska joudun kohdakkain hullun mieleni kanssa. Mutta uskon, että tuon suhteen tarkoitus oli eheyttää minua. Olen sen aikana saanut kasvaa ja kypsyä, aikuistua, löytää itseni. Ehkä minulla on nyt resursseja hullun mieleni kohtaamiseen ja järjestämiseen. On tullut aika ottaa siitä selvää.

Mitä tarkoitan hullulla mielellä? Aivovauriota. Olen 100 % varma siitä, että aivoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Ehkä sen nimi on ADHD. Ken tietää. Mutta se vaurio on sellainen, että se tekee minusta riivatun tunnehullun sekopään. Olen täynnä pakkomielteitä ja impulsiivisuutta ja tunteiden vuoristorataa. Jostain syystä se kaikki pysyi aisoissa, kun olin parisuhteessa ja olen pelännyt lähteä siitä, koska sitten joudun kohtaamaan taas tämän epävakaan mieleni.

Olenko nyt tarpeeksi kypsä korjaamaan mieleni?

Aivoplastisiteetti. Omia aivojaan voi muuttaa. Olen lukenut Barbara Arrowsmith-Youngin kirjan The woman who changed her brain. Arrowsmith-Young kärsi todella pahoista oppimisvaikeuksista, mutta hän kehitti itselleen kognitiivisia harjoituksia, joiden avulla hän pystyi korjaamaan vaurioituneet alueet aivoistaan. Omia aivojaan voi työstää siten, että käyttää heikkoja alueita. Pakottaa ne vahvistumaan. Muodostaa uusia yhteyksiä ja kytkentöjä, kunnes aivot muovautuvat uuteen uskoon.

Minusta on todella mielenkiintoista, kun luin jokin aika sitten netistä, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. Juuri se kohta aivoissani on totaalisen paskana. Typerät aivot. Ylipäätään minusta oli kiinnostavaa saada selville, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat todella lähellä toisiaan. Onhan kummassakin kyse siitä, että ei pysty hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Kummassakin on kyse siitä, että tuntee pakottavaa tarvetta tehdä jotain.

She notes that impulsivity is a primary feature of many disorders including addiction, ADHD, obsessive compulsive disorder and gambling. Identifying the brain region and mechanism that controls impulsivity is a critical step in the diagnosis and treatment of these conditions. (internet-artikkeli: Area Of Brain Responsible For Controlling Impulses Discovered)

Tässä esimerkiksi yksi kiinnostava artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity

Etuotsalohkoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Kiitos vaan.

Minulla on joko epävakaa persoonallisuushäiriö tai sitten kyse on ADHD:n Aspergerin ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikutuksista aivoissani.

En hyväksy.

Kirottu pää.

Aion pistää sen hallintaan. Omistan siis tästä eteenpäin elämäni pääni järjestämiselle. Kognitiivisia harjoituksia surkastuneiden aivo-osien kunnostamiseksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?


Aivovaurion korjaustoimenpiteet käytännössä:

Ongelmana on siis impulsiivinen ja pakkomielteinen käytös, totaalinen rutiinikyvyttömyys ja tunneohjautuvuus. Kaikki siis johtuvat sen saman alueen vauriosta ja avainsana on nimenomaan TUNTEET sekä kykenemättömyys oman itsen hallintaan. Voisimmeko kutsua tätä myös toiminnanohjauksen ongelmaksi? Luultavasti.

Tätä vaurioitunutta aluetta alan korjata yksinkertaisesti vahvistamalla sitä, mikä ei toimi. Eli tunneohjautuvuuden tuhoaminen on main goal. Pakotan itseäni toimimaan vastoin tunteitani, suorittamaan rutiiniluontoisia askareita ja tekemään asioita, jotka EIVÄT huvita. Näin aivoni alkavat saada uudenlaista stimulaatiota ja kokemuksia itsehallinnasta.

Itsehallinta. Siinä on päämääräni. Haluan hallita aivojani, en halua, että ne hallitsevat minua.

Kirotut aivot.

Olen jo aloittanut tämän työskentelyn kuukausi tai kaksi sitten ja se edistyikin hyvin. Eroprosessi sai aikaan kaaoksen ja romahtamisen takaisin totaaliseen tunnehulluuteen, mutta nyt palataan takaisin raiteille. Aivojen muokkaus jatkuu.

Käytännössä siis pakotan itseäni esimerkiksi:

• urheilemaan
• siivoamaan
• petaamaan sängyn joka aamu

Sängyn petaaminen on erityisluontoinen harjoitus, jonka tarkoituksena on opettaa aivojani toistamaan tietty rutiini joka ikinen päivä.

Urheileminen ja siivoaminen ovat taas sellaisia harjoituksia, joissa pakotan itseäni toimimaan, vaikka ei yhtään TUNNU siltä. Näin aivoihin alkaa muodostua uusia kytkentöjä ihan uusille alueille – sellaisille, jotka vastaavat itsehallinnasta.

Alan myös harjoitella mielitekojen vastustamista. Kun haluan jotain, ihan tahallani kiellän sen itseltäni. Näin aivoni saavat harjoitusta luopumisessa ja irti päästämisessä. Ne oppivat vähitellen, ettei aina ole pakko saada sitä mitä haluaa.

En hyväksy tällaisia aivoja ja aion korjata ne. Piste.

Vaikka onkin hienoa olla tällainen superluova ja omaperäinen ja tunteita täynnä ja kiinnostava ja kaikkea niin siitä joutuu myös maksamaan helvetin kovan hinnan. En tiedä haluaisinko silti olla "tavallinen" ihminen. Tuskin.

Mutta vaikka äärettömän pitkä ja nyt päättynyt parisuhteeni ei ollut lainkaan optimaalinen, se oli minulle elintärkeä. En tiedä, olisinko hengissä ilman sitä. Ainakaan en tiedä, missä olisin ja kuinka sekaisin. Se tarjosi minulle turvapaikan, jossa aivoni saivat levätä ja korjata itseään. Mieleni sai aloittaa eheytymisen. Nyt sitä korjaustyötä pitää jatkaa yksin.

Ehkä minusta vielä joskus tulee kelvollinen ihminen tähän maailmaan.