Kauneus ja dopamiini (eli Identiteettikriisin ratkaisu)

Huraa! Outolintu, erilainen on nyt valmis ja matkaa pian painoon. Sen piti ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta elämäntilanne on ollut niin kaoottinen (ero, sinkkuaika, uusi suhde), että aikaansaamistahti on ollut hidas, kun energia mennyt ties minne kummallisuuksiin. Ja sitten tarviikin syventyä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Onneksi taoin sitä samaa kirjaa jo viime kevään. Kesäkuussa olisi pitänyt saada myös julkastua kirja lahjakkaiden ihmisten virhe- ja kaksoisdiagnooseista, mutta se on aivan kesken ja levällään ja toivon mukaan saan lisäaikaa.

Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.

Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.

Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.

Pictures of my dark alter ego:

Pictures of my normal ego:

Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.

Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.

Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.

Joten revin itseni irti siitä.

Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.

Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!

Tässä blogissa ei juuri ole kuvia. Pitänee ilahduttaa kansalaisia joskus sellaisillakin.

So here I am. I kind of like this picture.