AINA kun elämässäni olen tutustun mieshenkilöön, nämä mieshenkilöt on olleet melkoisen "yellow-mellow"-henkisiä. Eli rauhallisia ja hiljasia ja varsin passiivisia. Ja vaikkakin tällainen toisaalta toimii tasapainottavana ja rauhottavana vastavoimana mun sekopääenergialle, niin oon KAIKISSA kolmessa parisuhteessani kaivannut sitä, et toinen KESKUSTELISI mun kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluita. Tällasia keskusteluita ei oo ollut. Ystävien kaa oon aina kokenut, et just sellaset keskustelut on PARASTA maailmassa.
Mulla on henkisesti yksinäistä ilman vastavuoroista keskustelua. Oon tottunut suhteissani siihen, et pidän monologeja. Toinen KUUNTELEE. Ja vastailee lyhyesti tms. Ei synny KESKUSTELUA. Eikä se toinen ite tuota kauheasti kiinnostavaa puhemateriaalia.
Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.
Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa...
Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.
Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.
Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.
Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.
Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.
Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi.
Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla olisi joku. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun ihan kivan kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.
Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.
Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa...
Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.
Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.
Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.
Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.
Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.
Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi.
Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla olisi joku. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun ihan kivan kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti