Hämmentävä sekoitus introversiota ja ekstroversiota

Nyt on pakko rustata tänne tästä aiheesta, kun parikin ihmistä sai eilisestä kirjoituksestani "Vaikeasti tavoiteltava nainen MY ASS!!!!" sen käsityksen, että olen todella ekstrovertti (varsin ymmärrettävästi) ja esimerkiksi Asperger-keskustelusivulla facebookissa, jossa jaoin linkin kyseiseen tekstiin, joku ihmetteli, että miten asperger voi olla noin ulospäinsuuntautunut ja olen kääntänyt kirjan "Introversion voima", vaikka olen niin ekstrovertti.

Tosiasiahan on, että koen todellisuudessa olevani introvertti enkä suinkaan ekstrovertti. Mutta samalla tosiasia on, että olen todella hämmentävä sekoitus molempia. Melkein jokaisessa on vähän molempia, mutta mun kohdalla kyse ei ole tällaisesta normaalista "vähän molempia"-ilmiöstä vaan olen molempia TÄYDELLISESTI. Siis olen todella vahvasti introvertti ihminen JA todella poikkeuksellisen ekstrovertti ihminen. Tiedän – se on friikkiä. Minusta ainakin. Mutta minä ymmärrän sen niin, että se valtavan voimakas ekstroversio on yksinkertaisesti minun ADHD:ni. Täsmennän kohta tätä lisää. Kuitenkin se, joka koen todella olevani sielultani, on introvertti ja asperger. Se on todellinen minäni. Se ekstroverttipuoli on vaan sellainen sekopää ADHD-mauste.

Kirjoitan tämän tekstin jälkeen toisen tekstin, jossa määrittelen uudelleen introversion ja ekstroversion käsitteet. Mun on pitänyt kirjoittaa sellainen jo kauan, koska nykyiset määritelmät on aivan suosta.


Minun introversioni

Suomentamani kirja Introversion voima kuvaa minua täydellisesti. Se on kirja minusta. Kuten muistakin introverteista. Olen onnellisin yksin ollessani tai ainakin koen sen luonnollisimmaksi elementikseni. Rakastan olla yksin ja puuhata omia juttujani. Tarvin paljon ihmisvapaata aikaa ollakseni onnellinen ja pysyäkseni tasapainossa. Koen haastavaksi ajatuksen toisen aikuisen kanssa asumisesta valtavan yksinäisyyden tarpeen ja itsenäisyyteni vuoksi. Edesmenneessä suhteessani se toimi, koska toinen oli useammin pois kotoa kuin kotona (mikä sekään ei ollut kiva). Jos minulla olisi joskus hyvä parisuhde, yhdessä asuminen voisi ehkä toimia, jos toiselle on selvää, että tarvin omaa tilaa ja rauhaa ja saan sitä. Myös asumispaikan (asunto, talo) pitäisi olla arkkitehtonisesti sellainen, että siellä on joku huone tai paikka, johon voi vetäytyä niin, ettei kukaan häiritse tippaakaan. Vähän niinkuin lapsuudenkodissa oli oma huone. Introversion voima -kirjassa onkin luku nimeltä "Oma huone", jossa Helgoe harmittelee sitä, kun aikuisena ei enää ole omaa huonetta, tai sillä tavalla ei yleensä ajatella, mutta Helgoe kannustaa, jos mahdollista, järjestämään itselleen sellaisen, jos on introvertti.

Olen myös siten introvertti, mikä on uskoakseni Jungin näkemys introversiosta, että elän enemmän sisäisessä kuin ulkoisessa maailmassa. Olen sisäisen maailman ihminen. Helgoe kirjoittaa Introversion voimassa: "Jung oli ensimmäinen, joka määritteli nämä persoonallisuudenpiirteet (introversion ja ekstroversion)" ja Jung kuvasi niitä näin: Introvertille on "tunnusomaista suuntautua elämään subjektiivisten mielensisältöjen kautta" ja ekstrovertille "kiinnostuksen kohdistuminen ulkoisiin asioihin" (Helgoe 2012, xviii). Myös Myers-Briggs-tyyppi-indikaattorin (persoonallisuustesti) kehittäjät "lähtevät liikkeelle siitä ajatuksesta, että introvertit keskittyvät mieluiten omaan sisäiseen maailmaansa, kun taas ekstrovertit keskittyvät mieluiten ulkoiseen todellisuuteen" (Helgoe 2013).

Olen introvertti myös siinä, että viihdyn kaksin hyvän ystävän tai rakkaan kanssa, en ryhmissä. Ryhmätilanteissa olen todella introvertti. Vetäydyn jonnekin omiin oloihini ja tarkkailen hiljaa, mitä muut puuhaavat ja puhuvat. Kuuntelen mielummin kuin itse puhun. Ryhmätilanteissa olen todella sulkeutunut. Yleensä. Joskus hyvin harvoin, jos puhutaan kiinnostavista aiheista tms. saatan osallistua, mutta ryhmässä keskusteleminen on minusta varsin epämiellyttävää. Poikkeuksen muodostaa myös se, jos ryhmässä aletaan pelata jotain tai ryhmässä tehdään jotain projektia. Näissä tapauksissa muutun ekstrovertiksi ja usein joukon eloisimmaksi ja vilkkaimmaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa siksi, että olen johtajaluonne ja tulvin ideoita, joten alan usein automaattisesti vetää projektia ja koordinoida toimintaa.

Olen siis introvertti.


Minun ekstroversioni (eli ADHD:ni)

Olen ekstrovertti tavassani ilmaista itseäni ja sisäistä maailmaani ulospäin. Minulla on pakottava tarve jakaa jokainen ajatukseni ja tunteeni jonkun kanssa. Mutta koska olen introvertti ja viihdyn useimmiten yksin ja omissa oloissani, kaivaten samalla yhteyttä ihmisiin, kirjoitan paljon tekstiviestejä ja no, blogia :). Olen yhdessä yksin. Ja kun kirjoitan, vaikutan todella ekstrovertilta, koska ilmaisutyylini on ekstrovertti.

Koen, että minulla ADHD:n yliaktiivisuus ilmenee verbaalisena tulvimisena ja tämä on pääasiallinen syy "ekstroversiooni". Pää ja mieli tulvivat asioita, jotka väkisin tulevat ulos. Sille ei mahda oikein mitään.

Olen myös kovin läheisyydenkipeä ja rakastan valtavasti koskemista ja koskettelua. Sen tähden hakeudun hyvin hyvin lähelle, silloin kun en halua olla yksin ja jos on joku, jonka lähelle voi mennä :). Tämä ei varmaankaan ole varsinaisesti ekstroversiota, mutta tekee minusta, jos nyt viitataan siis eiliseen kirjoitukseeni vaikeasti tavoiteltavasta naisesta, lähelle tulevan. Siis saatan tulla nopeasti lähelle. Kun olen siinäkin sellainen hassu, että haluan hirveästi läheisyyttä ja sitten toisaalta taas tosi paljon itsenäisyyttä ja omaa tilaa...

Eli en minä varsinaisesti koe olevani ekstrovertti vaan enemmänkin vain yliaktiivinen ADHD-pää, joka rakastaa ihmisiä ja läheisyyttä ja yhteyttä ihmisiin, vaikka sitten oikeasti viihtyykin yleensä parhaiten yksin. Ja en ole ADHD:n takia vaikeasti tavoiteltava nainen vaan tulvin kaikkea. Ja usein varsin estoton.

Se onkin sitten vain niin hassua, kun jos tapailen miehiä, vaikutan hirveän ekstrovertilta, vaikka olen introvertti. Tai olen molempia.



Temperamentit

Tony Dunderfelt on kirjoittanut hyvän kirjan Tunnista temperamenttisi (netissä on kirjaan perustuva testi: Testaa temperamenttisi). Dunderfelt on jaotellut temperamentit neljään. Keltainen, punainen, vihreä ja sininen. Ne sijaitsevat nelikentällä, jossa toinen akseli on introversio-ekstroversio ja toinen ihmiskeskeinen-asiakeskeinen. Jälkimmäinen on itsestäänselvä kohdallani: olen asiakeskeinen. Olen mielummin yksin projektieni kanssa kuin ihmisten kanssa.

Kuvaan nämä neljä temperamenttia lyhyesti.

Punainen (vastannee koleerikkoa): asiakeskeinen, ekstrovertti. Punainen on tulta. Voimakas. Voimakkaat tunteet, jotka räiskyvät ulospäin, joskus liiankin kanssa. Kilpailuhenkinen, määrätietoinen, eteenpäin pyrkivä.

Keltainen (sangviinikko): ihmiskeskeinen, ekstrovertti). Eloisa. Iloinen, ystävällinen, puhelias, luova, mielikuvituksekas ja intuitiivinen.

Sininen (melankolikko): asiakeskeinen, introvertti). Analyyttinen. Tutkiva ja tietoa keräävä. Keskittynyt. Ilmaisutyyli asiallinen ja hillitty. Perfektionisti. Tutkijatyyppi.

Vihreä (flegmaatikko): ihmiskeskeinen, introvertti). Rauhallinen, tasapainoinen, tulee helposti toimeen erilaisten ihmisten kanssa, kiltti ja ystävällinen. Introverttina ei näytä välttämättä tunteitaan ja ajatuksiaan ulospäin, vaan ne pysyvät ehkä piilossa.


Minulle tämä kirja avasi silmät oman omituisen ekstroversio-introversio-coctailini suhteen. Ilmaisutyylini tulee täysin punaisesta ja keltaisesta. Olen 100% punainen ja 100% keltainen. Olen räiskyvä, voimakastunteinen, hupsutteleva, iloinen, pelleilevä, erittäin määrätietoinen, kilpailuhenkinen, puhelias, äänekäs... Minun tunne-elämäni ja ilmaisutyylini tulevat punaisesta ja keltaisesta. Ja keltaisesta tulee myös ideat, luovuus, intuitio ja mielikuvitus. Punaisesta valtava määrätietoisuus ja uhma ja johtajaluonne.

Mutta sininen. Olen myös sitä 100%. Viihdyn parhaiten yksin tutkijankammiossani, jossa keskityn rauhassa asioihin ja pyrin täydellisyyteen projekteissani enkä jaksa ihmisiä. Sisäinen maailmani tulee sinisestä.

Vihreää ei minusta löydy.... Ei tipan tippaa...

Eli tällainen coctail.


Voisimme päättää tämän erään Asperger-keskusteluryhmän henkilön sanoihin, joka luettuaan vaikeasti tavoiteltava nainen -tekstini, totesi todella hyvin:

Olen puhelias, avoin, innostun helposti, teen kaiken täysillä ja koko sydämellä. Viihdyn kuitenkin hyvin yksin.

Tismalleen!!!!!

Vaikeasti tavoiteltava nainen MY ASS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Nyt olen vihainen. Olen koko elämäni ajan kärsinyt siitä helvetin näkemyksestä, jonka mukaan naisen kuuluu olla vaikeasti tavoiteltava. Jotenkin musta tuntuu, etten ole ainoa. Toi on helvetin tyhmä ja vaarallinen myytti, joka pitää tuhota maan päältä. MYYTTI. Ei ole olemassa mitään sääntöjä siihen, miten tapaillaan ja treffaillaan. Tai jos on, niistä pitää ehdottomasti olla välittämättä ja SEN SIJAAN olla oma itsensä.

Tapailemisen ja treffailemisen AINOA ehdoton sääntö on se, että on oma itsensä.

Piste.

Seuraava hyvä sääntö on se, että on koko ajan ehdottoman rehellinen itselleen ja toiselle. Kaikessa. Toivomuksissaan ja tunteissaan ja ihan kaikessa.

Vain noi kaksi asiaa on tärkeitä.

Minä päätin – ja tajusin olevani valmis – tänään lakata pelkäämästä. En jaksa enää pelätä. Tapaileminen ja poikiin tutustuminen on ollut mulle aina puhtaasti HELVETILLISTÄ juuri ton typerän näkemyksen takia, että pitäisi olla vaikeasti tavoiteltava. Vaikeasti tavoiteltava my ass.

En varmasti ole. En halua olla, en ole, enkä aio olla.

En koskaan enää yritä kahlita itseäni pelolla (nyt toi poika ei tykkää musta enää, jos en ole vaiekasti tavoiteltava ja sitä ja tätä ja tota). Paskat. Olen oma itseni.

Minun oma itseni on äärimmäisen ulospäinsuuntautunut, kupliva, iloinen, puhelias, avoin, lähelle tuleva ja voimakastunteinen. Minä OLEN sellainen. Aina. Olen sellainen ystävien kanssa ja yksin, joten totta kai olen sellainen myös miesten kanssa. Olen koko elämäni ajan yrittänyt kahlita sitä ja yrittänyt olla vähemmän ja yrittänyt estää, kieltää, tukahduttaa oman minuuteni, koska aivoihini on syövytetty helvetin typerä ajatus siitä, että pitää olla vaikeasti tavoiteltava ja etäinen. Ja siitä ei ole sitten seurannut muuta kuin loputonta kärsimystä. Kun yritän tukahduttaa itseni ja kieltää itseämni puhumasta tai soittamasta tai näyttämästä tunteitani jne jne jne ahdistun, stressaannun, tulen neuroottiseksi, pelkään ja no, on helvetin paha olla. Ja yleensä sitten SEN takia (pelon ja stressin) sitten käy kaikkea kaameaa ja ajan kaikki pois.

Ei ENÄÄ KOSKAAN.

Olen ystävienkin kanssa sellainen, että tekstailen koko ajan kaikkea. "Keitin puuroa" "kävin lenkillä" tai jaarittelen 10-tekstiviestin mittaisen selostuksen jostain uudesta älyllisestä oivalluksestani tai mitä tahansa. Minä OLEN sellainen. Tulviva. Iloinen. Puhelias. Ja olen myös lämmintunteinen, läheisyydestä pitävä ja lähelle tuleva ja haluan että toinenkin on sellainen ja en todella ala leikkiä mitään ihmeen viileää ja etäistä apinaa. Minä saan olla mitä olen.

Maailmassa on taatusti ainakin kaksi mieshenkilöä, jotka pitävät tytöstä, joka on puhelias, soittelee ja viestittelee, osoittaa avoimesti olevansa kiinnostunut, on rehellinen ja puhuu tunteistaan ja on LÄSNÄ ja siinä ja on kiva.

Ni.

Vihaan ihmisten typeriä myyttejä.

Ei enää koskaan. En ole ikinä vielä tutustunut miehiin olemalla oma itseni. Olemalla pelkäämättä. Tästä eteenpäin tulen tekemään niin. Saa nähdä mitä sitten tapahtuu. Ainakin sitten, jos toinen ei pidå minusta, se ei tosiaan pidä MINUSTA, eikä kyse ole siitä, että kaiken maailman neuroosien ja pelkojen ja paniikin takia käyttäydyn ihan sekopäisesti ja ajan kaikki pois.

Haa!!!

Olen tyytyväinen. Nyt ei tarvi enää elää pelossa. Saan olla ihan oma itseni ja maailmassa on taatusti joku joka pitää tällaisesta tytöstä. Ni.

Hauskaa.

Voisimme päättää tämän erään Asperger-keskusteluryhmän henkilön sanoihin, joka tämän tekstin luettuaan totesi todella hyvin:

Olen puhelias, avoin, innostun helposti, teen kaiken täysillä ja koko sydämellä. Viihdyn kuitenkin hyvin yksin.

I have claimed the house!

Neiti on tuntitolkulla rontannut tavaraa kellariin ja siirtänyt miehen koko maallisen omaisuuden sinne. Mahtoi olla näky, kun pieni naisihminen kantoi neljän hengen ruokapöytää rappuja alas ja muuta yhtä hienoa. No, ainakin muskelit kehittyi. JJa erittäin suurella jääräpäisyydellä ja päättäväisyydellä (joista olen kuuluisa), asettelin KAIKEN pikkuruiseen kanahäkkiin ja vieläpä siististi ja niin, että sieltä saa helposti jotain jos tarvii.

Valitettavasti televisiota en jaksa kantaa ja TV ja tv-taso mätänevät olohuoneessani. Yököttävää. Mitähän niille keksisi.

Laitan talon uuteen uskoon ja teen siitä OMANI.

Muutenkin alkaa päässä näyttää jo terveemmältä. Helpotti suuresti, kun eilen alkoi menkat ja PMS-oireet katosi lisäämästä kaaosta. Oikeastaan on aika normaali olo, ei yhtään sekava eikä psykoottinen. Eikä edes kovin aggressiivinen. Taidan jättää unilääkkeet nyt pois, eiköhän se uni sieltä ala pikkuhiljaa tulla. Hmmm. Tai huomenna on kyllä 7:ltä herätys aamulla, joten täytynee vielä harkita.

Ja ruokakin taas maistuu jo paremmin.

Ehkä ihminen siis on kohta palannut myrskystä ja on valmis tutkimaan uutta elämäänsä.

Tuo kirottu TV-hirviö vaan häiritsee Suurta Kokemusta Uudesta ja Todellisesta Vapaudesta. Pitää pakottaa se mies kuskaamaan se HETI jonnekin (minä en tunnetusti ole kärsivällinen).

Nice. Jos nyt vaikka söisi jotain ennen kuin verensokerit romahtaa ja minusta tulee taas hullu. Kuitenkin rontannut tavaraa kellariin varmaan 4-5 tuntia tukka putkella ja miltei syömättä.

Perrrfect...

Ihanaa...

Psykologinen vankila

Eilen illalla iski hepuli. Tajusin, että päästäkseni psykologisesti turvallisille vesille ja täydellisesti IRTI kaikesta, mun täytyy muuttaa. Suuri osa mun tän hetkisestä ahdistuksesta ja stressistä tulee varmasti siitä, että pelkään silmittömästi koko ajan, että jotenkin mystisesti päätyisin takaisin siihen psykologiseen vankilaan, jossa vietin niin kauan. Pelkään sitä kuollakseni. Kirjaimellisesti. Koska jos niin tapahtuisi, I would kill myself. No ei. Olisi yksi toinen vaihtoehto. Karkaisin HELVETIN kauas. Johkin Inariin. Eevin kanssa. Yhden matkalaukun kanssa. Kun vaan pääsee pakoon ja saa olla vapaa.

Joten tajusin, että toi kämppä on koko ajan uhkaava paikka. Siellä on sen ukkelin tavaroita joka puolella ja sillä on avain sinne ja sen koirakin pyörii siellä. Olen ahdistettu. En halua mitään merkkejä siitä elämääni.

Joten totesin, että mun on PAKKO muuttaa. Pois pois pois. Pian. Turvaan. Psykologinen sanktuari.

Hain 3 banaanilatikkoa kaupasta ja aloin raivata keittiön kaappeja. Lähinnä ukkelin tavaroita, koska totesin, että en voi laittaa meidän käytössä olevia astioita laatikkoon.

Sitten aloinkin ajatella, että ehkä mun ei olekaan pakko muuttaa vaan kasaan KAIKKI sen ukkelin kamata laatikoihin ja hinaan kellariin ja poistan sen asunnosta. Se on nyt siis ensimmäinen tehtävä.

Ja varmaan pitää käskeä sitä antaa avain. Vaikka siinä on tietysti hankalaa se, kun sen kamaa on sitten kellarissa ja sillä ei ole nyt kämppää. No, voihan se ottaa tarpeelliset kamat mukaansa johkin ja pimpottaa ovikelloa, jos tarvii jotain joskus.

Onneksi se ei ole enää aikoihin ollut siellä kirjoilla, joten virallisesti kämppä on MUN eikä sillä ole mitään oikeuttakaan pitää avainta ja tavaroita siellä.

Voi olla, ettei se riitä, vaan haluan silti muuttaa. Muutenkin liian iso ja ruma ja typerä kämppä.

Mun suuurin päämääräni on nyt IRROTA täydellisesti ja helvetin nopeasti ja juosta niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kauas psykologisesta vankilasta kuin ikinä mahdollista.

Nyt menen raivaan taloa heikkopäisenä uuteen uskoon. Eka käyn shoppaan kirpputorilta jotain hemaisevaa.

Tulis jo ne mun uudet kirjat!!!!!!!!!

Ei muuta.

Tasapainon palauttaminen nuppiin

Olen nukkunut 2 yötä hyvin. Kiitos unilääkkeiden. Onneksi äidillä on kotona niitä lisää, kävin hakemassa sieltä muutamia lisää, kun ensiavusta saamani 3 loppuivat (jouduin viime yönä ottamaan toisen keskellä yötä, kun heräsin ja jäin pyörimään). Nyt ei ole yhtään varaa pelleillä tämän uniasian kanssa. Pää on saatava nopeasti kuntoon, kun on pieni lapsikin hoidettava, joten huonosti nukuttuja öitä ei tässä kohtaa voida missään nimessä sallia. Eli tämän viikon napsi nappuloita, tosin alan pikku hiljaa testailla, jos stressitaso olisi laskenut sen verran, että joku ilta saisi jo muutenkin unta.

Eilen totesin, että syömäänkin on pakko ruveta, jos pään haluaa järjestykseen. Olen ollut melkein viikon lähes syömättä. Maha on niin litteä, että sen ympärille voisi sitoa kastemadon. Huokaus. No, ainakin olen laihtunut sen haaveilemani pari kiloa. Eilen illalla tungin mahaani 1 pienen perunan, palan porkkanaa ja 2 kalapuikkoa. Alku sekin. Tänä aamuna tungin suustani alas tonnikalaleivän ja tunti sitten paistetun munan ja katkarapuja ja appelsiinimehua. Pakkosyöttöä. Ja proteiineja ja C-vitamiinia.

Mieltä ei saa tasapainoon ellei pidä huolta ruumiista. Uni ja ruoka. Niiden avulla alkaa maailma varmasti näyttää taas järjellisemmältä.

Stressitaso alas.

Ja kaiken kukkuraksi minulla on ilmeisesti PMS JUURI tähän väliin... Ihan kuin sitäkin vielä tarvittaisiin. Silloin olen muutenkin ihan raivopäinen ja kaikki on kamalaa. Eli ei ihme, että kun nämä kaikki eri tekijät yhdistetään, saadaan tulokseksi tyyppi, joka on silmittömän aggressiivinen eikä kestä ketään silmissään ja haluaisi pihalla mätkiä kaikkia, jotka kävelee liian läheltä (noin 50 m päästä).

En jaksa ihmisiä. Nyt. Yhtään. Kiitos.

Toisen itsestäänselvänä pitäminen parisuhteessa

Hämmentävää. Mieshenkilö juuri poistui asunnosta kapsäkkeineen. Meinasin tukehtua ahdistukseen, kun se pyöri täällä, kun haluan nyt IRTI siitä ja kaikesta ja jos se pyörii täällä, niin helvetti siinä pysty kukaan irtoaan ja olen varma, että se koko ajan kuvittelisi, että perun eroamisen. Joten ilmaisin sille hyvin selkeästi, että sen täytyy poistua tänään tai vuokraan heti vapaana olevan asunnon tänään ja menen sinne. Joten nyt hän on poistunut.

Se myönsi tänään pitäneensä mua itsestäänselvyytenä. Ja NYT se sitten lupasi kuun taivaalta ja muuttaa mitä tahansa vuokseni. Sellainen suututtaa. Olen tässä 8,5 vuotta odottanut, että se korjaisi tapansa ja ei. Ja sitten kun totean, että mulle riitti, niin SITTEN vasta tyyppiä kiinnostaa alkaa ottaa mua huomioon. Ei noin.

Tahdon sellaisen ihmisen, joka ottaa mua huomioon, kun olen siinä, ja jolle mun onnellisuus on tosi tärkeä asia ja joka kuuntelee toiveitani. Niin minäkin teen toiselle. Ei siitä muuten mitään tule.

Hmhp. Menköön nyt siis miettimään, ja ehkä se osaa sitten seuraavan naisen kanssa käyttäytyä.

Tilasin nämä:

Tulispa ne pian. Ja sitten on pakko tilata vielä tämä ensi kuussa:

Herkullisia kirjoja....

Tilaan tämän kirjan:

Executive Functions: What They Are, How They Work, and Why They Evolved

Ja sitten tilaan jonkun tällaisen:

Fuck...

Ja nyt joku sitten pölli puhelimenkin vielä tähän väliin. Just näin. Juuri tähän kohtaan tarvittiinkin vielä pientä stressilisäystä.

Vita Thais

Lähetin sähköpostia nettipoliisille, ja toimitan kaikki sinulta jatkossa tulevat kirjoitukset suoraan sinne. Mikäli kriteerit täyttyvät, nostan syytteen kunnianloukkauksesta.

Minun työssäkäyntini tai sen puuttuminen ei kuulu sinulle. Hakisin nyt töitä, jos se olisi mahdollista, mutta tällä hetkellä yritykseni työllistää minua niin, etten voi. Minulla on kirjoja käännettävänä ja taitettavana ja opiskelen psykologiaa. En ymmärrä tuollaista pakkomiellettä, mikä sinulla on minun työttömyyttäni kohtaan. Minä elän omaa elämääni enkä varmasti jonkun tuntemattoman ihmisen mielipiteiden mukaan.

Jes!

Hyvä päivä. Aivojen uudelleen ohjelmoinnin kannalta. Olen jynssännyt keittiön ja raivannut makuuhuoneen esiin romukasan alta ja treenannut vatsa- ja selkälihakset. Bravo. Huomenna juoksutan itseäni sen 5 km ja teen käsipainoilla kaikki mahdolliset ojentajat ja olkapäät ja vyötäröt ja rääkkään lisään vatsaa ja selkää ja siivoan jotain ja alan taittaan kirjaa.

Orjuutan itseäni. Aivot hallintaan, kiitos.

Kropan trimmaus

Nyt trimmaan itseni huippukuntoon. Siitä tulee haaste aivoilleni.

Tyyppi tanssii

Ja nyt alan tanssiin! Pimeässä huoneessa! Siistiä.

Ekstaasi

Mmmm.... Ihanaa. Korjaan itseäni musiikilla. Ekstaasi. Nam. Hard trancea. Nam. Nam. Pääsispä tanssiin tällasta musiikkia, niin olisin taivaassa.

This music represents my soul.

Pakko ostaa kunnon äänentoistolaitteet ja vehkeet ja sitten paukuttaa musiikkia niin, että talo tärisee ja saan häädön. Nam.

Ja pakko päästä pian oikeisiin bileisiin tanssiin kunnon musiikkia... Tanssiin. I miss it. Mut ei mihkään räkäbaariin vaan kunnon BILEISIIN. Sitten vaan suoraan tanssilattialle, silmät kiinni ja sitten ei hievahdakaan siitä ennen kuin paikka menee kiinni. Pitääkin alkaa tähyillä bileitä.

JEESUS!!! Paras kohta alkaa 0:23.

Pelko ihmisen sisällä

Vielä yksi asia. Se on oikeastaan aika arkaluontoinen, mutta väliäkö sillä. Minulla ei ole salaisuuksia, sillä en häpeä itseäni enkä mitään itsessäni. Olen mikä olen. Kun aikoinaan tein psyykkistä työtä itseni kanssa, kirjoitin päiväkirjan toisensa jälkeen täyteen. Jostain syystä se ei enää toimi. Sillä ei ole samaa terapeuttista vaikutusta. Minulla on hirveä tarve kirjoittaa edelleen kaikesta, mutta terapeuttinen vaikutus syntyy vasta siitä, kun jaan kirjoitukseni toiselle ihmiselle. En tiedä miksi. Niin nyt vain on.

Kerron nyt pelosta.

Se on ehkä suurin pelkoni tässä elämässä. Ja syvimmän suruni lähde.

Pelkään, etten koskaan saa kokea rakkautta hullun mieleni takia.

Aluksi (ennen murrosikää) pojat eivät yhtään tykänneet minusta, kun olin totaalisen asperger enkä tajunnut mitään normeista ja pukeutumisesta ja siitä, miten kuuluu käyttäytyä.

Sitten sama jatkoi, mutta uusilla vivahteilla. En tajunnut mistään mitään. Siinä, miten hukassa olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ja varmaan kognitiivisestikin alle 20-vuotiaana, ei ole mitään järkeä. Olin universumin epäkypsin, naiivein ja sekavin olento. Olin ehdottomasti liian epäkypsä minkäänlaiseen seurustelusuhteeseen yhtään kenenkään kanssa, mutta olin myös liian epäkypsä tajuamaan sitä, ja niin kaivoin verta nenästäni etsimällä pakkomielteisesti ihmistä, joka voisi pitää minusta, ja sitten jos joku olikin kiinnostunut minusta, ahdistuin; nyt ymmärrän, että ahdistuin siksi, että olin liian kehittymätön kaikin tavoin luomaan mitään oikeaa ihmissuhdetta kenenkään kanssa, mutta silloin en ollenkaan ymmärtänyt, miksi ahdistuin ja ahdistuin ahdistumisestani ja vakuutuin siitä, että olen täysin epäonnistunut ihmisyksilö.

Kun olin pikkuisen yli 20, olin kehittynyt sosiaalisesti ja emotionaalisesti sen verran, että kykenin jo seurustelemaan ja kun seurustelin ensimmäisen kerran, en voinut uskoa, että se oli mahdollista. Olin pitänyt itseäni kirottuna.

Se oli hyvä suhde, aika lyhyt, yhteensä ehkä vuoden, ja koin ihanaa läheisyyttä. Mutta se ei ollut ihminen, jonka luokse olisin voinut jäädä. Jatkoin matkaa.

Sitten löysin toisen ihminen, jonka kanssa olen viettänyt viimeiset 8,5 vuotta. Mutta se ei ollut kypsä ja eheä suhde. Se oli outo suhde vailla todellista läheisyyttä.

Typerä kaipaus sisälläni. Ja typerä mieleni, joka on niin äärettömän outo. Ja typerät tunteet, jotka ovat niin voimakkaita.

Mutta enää en aio etsiä KETÄÄN. Ei kiitos. Minä jätän asian Jumalan haltuun ja jonkun täytyy hyvin pitkälti tipahtaa syliini, koska aion vain kököttää kotona ja korjata aivojani ja koittaa päästä yliopistoon. Ei etsimistä. Etsiminen on oksettavaa. Opettelen elämään yksin ja olemaan onnellinen, vaikkei kaipaus koskaan poistuisikaan. Ja ehkä, ehkä, olen niin onnekas, että joskus, jonain päivänä joku todella tipahtaa syliini, ja voin jäädä siihen. Se olisi kivaa. Mutta ehkä niin ei tapahdu. Paras siis oppia olemaan onnellinen yksinään.

Päivän ohjelma

Nyt menen tilaamaan pari hyödyllistä kirjaa aivojeni uudelleen rakentamista ajatellen ja sitten menen NUKKUMAAN. Ja kun olen nukkunut alan rääkätä aivojani. Siivoan tätä HELVETIN paskaista kämppää (luojan tähden mikä näky tämäkin taas on) ja menen juoksemaan 5 km ja teen lihassysteemejä. Typerät aivot. En hyväksy niitä. Laitan ne kuriin. Ohjelmoin uusiksi.

Illalla otan unilääkkeen kello 21 ja nukun TODELLA hyvät yöunet (ellen sitten herää keskellä yötä ja pyöri loputtomasti hereillä... Sitten tarvii harkita toisen puolikkaan ottamista siihen väliin).

Ja sitten olen huomenna jo hieman täysjärkisempi.

Kiitos ja näkemiin.

(tekipä tämä kirjoitteleminen hyvää)

Vaurioituneiden aivojen korjaaminen

Sekavaa. Kaikki on sekavaa. Mikä lienee odotettavissa, jos ei nuku moneen päivään. Tai siis olen nukkunut vähän, ehkä 4 h yössä. Sellainen pyörremyrsky päässä, ettei ihminen voi nukkua. Hain ensiavusta unilääkkeitä 3 kpl, luojan kiitos, mikä ihana olo, kun tietää, että tänään saa nukkua – vihdoin. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Sitten ehkä jo saan taas muutenkin unta. Jos en saa, ei se mitään, sillä minulle riittää ehkä puolikas pilleri per ilta, ja ne riittävät sitten melkein viikoksi. Sitten ne saavatkin jo loppua.

Mistä tämä kaaos tulee? Se tulee siitä, kun ihminen on eronnut 8,5 vuotta kestäneestä suhteesta. Kai sitä vähemmästäkin menee aivot sekaisin. Tosin en tiedä, mikä tässä sekaisuudessa tulee vain unen puutteesta ja mikä muusta.

Unta, unta... Sitä minulle kiitos.

Sitten vasta alkaa taas tajuta tätä maailmaa ja itseään ja näkee selvemmin eikä ole vain yksinkertaisesti HULLU.

Kaikki on outoa. Ja minua pelottaa. Minua pelottaa itseni ja tulevaisuus.

Syy siihen, miksi vietin niin kauan melko epätyydyttävässä ihmissuhteessa on pelko. Pelkäsin toisen tuskaa, jota jättäminen aiheuttaa, sen kohtaamista ja aiheuttamista. Ja pelkään itseäni. Olen paennut omaa mieltäni ja sen hulluja syövereitä. Vaikka suhde ei ollut erityisen optimaalinen, se piti minut suunnilleen tasapainoisena. Olen pelännyt kohdata maailmaa yksin, koska joudun kohdakkain hullun mieleni kanssa. Mutta uskon, että tuon suhteen tarkoitus oli eheyttää minua. Olen sen aikana saanut kasvaa ja kypsyä, aikuistua, löytää itseni. Ehkä minulla on nyt resursseja hullun mieleni kohtaamiseen ja järjestämiseen. On tullut aika ottaa siitä selvää.

Mitä tarkoitan hullulla mielellä? Aivovauriota. Olen 100 % varma siitä, että aivoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Ehkä sen nimi on ADHD. Ken tietää. Mutta se vaurio on sellainen, että se tekee minusta riivatun tunnehullun sekopään. Olen täynnä pakkomielteitä ja impulsiivisuutta ja tunteiden vuoristorataa. Jostain syystä se kaikki pysyi aisoissa, kun olin parisuhteessa ja olen pelännyt lähteä siitä, koska sitten joudun kohtaamaan taas tämän epävakaan mieleni.

Olenko nyt tarpeeksi kypsä korjaamaan mieleni?

Aivoplastisiteetti. Omia aivojaan voi muuttaa. Olen lukenut Barbara Arrowsmith-Youngin kirjan The woman who changed her brain. Arrowsmith-Young kärsi todella pahoista oppimisvaikeuksista, mutta hän kehitti itselleen kognitiivisia harjoituksia, joiden avulla hän pystyi korjaamaan vaurioituneet alueet aivoistaan. Omia aivojaan voi työstää siten, että käyttää heikkoja alueita. Pakottaa ne vahvistumaan. Muodostaa uusia yhteyksiä ja kytkentöjä, kunnes aivot muovautuvat uuteen uskoon.

Minusta on todella mielenkiintoista, kun luin jokin aika sitten netistä, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. Juuri se kohta aivoissani on totaalisen paskana. Typerät aivot. Ylipäätään minusta oli kiinnostavaa saada selville, että impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat todella lähellä toisiaan. Onhan kummassakin kyse siitä, että ei pysty hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Kummassakin on kyse siitä, että tuntee pakottavaa tarvetta tehdä jotain.

She notes that impulsivity is a primary feature of many disorders including addiction, ADHD, obsessive compulsive disorder and gambling. Identifying the brain region and mechanism that controls impulsivity is a critical step in the diagnosis and treatment of these conditions. (internet-artikkeli: Area Of Brain Responsible For Controlling Impulses Discovered)

Tässä esimerkiksi yksi kiinnostava artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity

Etuotsalohkoissani on pahemmanlaatuinen vaurio. Kiitos vaan.

Minulla on joko epävakaa persoonallisuushäiriö tai sitten kyse on ADHD:n Aspergerin ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikutuksista aivoissani.

En hyväksy.

Kirottu pää.

Aion pistää sen hallintaan. Omistan siis tästä eteenpäin elämäni pääni järjestämiselle. Kognitiivisia harjoituksia surkastuneiden aivo-osien kunnostamiseksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?


Aivovaurion korjaustoimenpiteet käytännössä:

Ongelmana on siis impulsiivinen ja pakkomielteinen käytös, totaalinen rutiinikyvyttömyys ja tunneohjautuvuus. Kaikki siis johtuvat sen saman alueen vauriosta ja avainsana on nimenomaan TUNTEET sekä kykenemättömyys oman itsen hallintaan. Voisimmeko kutsua tätä myös toiminnanohjauksen ongelmaksi? Luultavasti.

Tätä vaurioitunutta aluetta alan korjata yksinkertaisesti vahvistamalla sitä, mikä ei toimi. Eli tunneohjautuvuuden tuhoaminen on main goal. Pakotan itseäni toimimaan vastoin tunteitani, suorittamaan rutiiniluontoisia askareita ja tekemään asioita, jotka EIVÄT huvita. Näin aivoni alkavat saada uudenlaista stimulaatiota ja kokemuksia itsehallinnasta.

Itsehallinta. Siinä on päämääräni. Haluan hallita aivojani, en halua, että ne hallitsevat minua.

Kirotut aivot.

Olen jo aloittanut tämän työskentelyn kuukausi tai kaksi sitten ja se edistyikin hyvin. Eroprosessi sai aikaan kaaoksen ja romahtamisen takaisin totaaliseen tunnehulluuteen, mutta nyt palataan takaisin raiteille. Aivojen muokkaus jatkuu.

Käytännössä siis pakotan itseäni esimerkiksi:

• urheilemaan
• siivoamaan
• petaamaan sängyn joka aamu

Sängyn petaaminen on erityisluontoinen harjoitus, jonka tarkoituksena on opettaa aivojani toistamaan tietty rutiini joka ikinen päivä.

Urheileminen ja siivoaminen ovat taas sellaisia harjoituksia, joissa pakotan itseäni toimimaan, vaikka ei yhtään TUNNU siltä. Näin aivoihin alkaa muodostua uusia kytkentöjä ihan uusille alueille – sellaisille, jotka vastaavat itsehallinnasta.

Alan myös harjoitella mielitekojen vastustamista. Kun haluan jotain, ihan tahallani kiellän sen itseltäni. Näin aivoni saavat harjoitusta luopumisessa ja irti päästämisessä. Ne oppivat vähitellen, ettei aina ole pakko saada sitä mitä haluaa.

En hyväksy tällaisia aivoja ja aion korjata ne. Piste.

Vaikka onkin hienoa olla tällainen superluova ja omaperäinen ja tunteita täynnä ja kiinnostava ja kaikkea niin siitä joutuu myös maksamaan helvetin kovan hinnan. En tiedä haluaisinko silti olla "tavallinen" ihminen. Tuskin.

Mutta vaikka äärettömän pitkä ja nyt päättynyt parisuhteeni ei ollut lainkaan optimaalinen, se oli minulle elintärkeä. En tiedä, olisinko hengissä ilman sitä. Ainakaan en tiedä, missä olisin ja kuinka sekaisin. Se tarjosi minulle turvapaikan, jossa aivoni saivat levätä ja korjata itseään. Mieleni sai aloittaa eheytymisen. Nyt sitä korjaustyötä pitää jatkaa yksin.

Ehkä minusta vielä joskus tulee kelvollinen ihminen tähän maailmaan.

Yle Areena dokumentti: Theroux ja autistit

Dokumentti on vain 4 päivää kateltavissa!! Eli 25.8. lienee vika päivä.

Klikkaa: Theroux ja autistit

Elämäkerta: Muutos

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen

Saippuakuplan särkyminen

Muutos

”…jouduin tekemään valinnan: olenko tyytyväinen itseeni, jolloin ympäristö aina vihaa mua vaialanko miellyttämään muita, jolloin musta pidetään…” (12.6.2002).

Annan ja minun välirikon jälkeen en ollut kauan ilman ystävää. Itse asiassa tutustuin seuraavaan ”bestikseeni” jo samana päivänä. Olin alkanut käydä ala-asteiden diskoissa tanssimassa ja sinä iltana, oli perjantai, lähdin yksinäni diskoon tuulettumaan. Diskossa osallistuin tanssikilpailuun, jossa tulin kolmanneksi. Aloin jutella niiden kahden muun tytön kanssa, jotka olivat tulleet ensimmäiseksi ja toiseksi, ja vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. Taisin soittaa hänelle jo seuraavalla viikolla, ja menin hänen luokseen kyläilemään. Menneisyys toistaa tässä tapahtumasarjassa itseään siinäkin, että Anulla oli jo paras ystävä, jonka paikan minä pian varastin.

Anu aloitti kokonaan uuden aikakauden elämässäni. Olin siihen asti ollut kiltti, kirjoja lukeva tyttö, raitis ja nuhteeton, joka ei tiennyt elämän nurjasta puolesta mitään. Anu taas oli vähän sellainen ”paha tyttö”, joka poltti tupakkaa, pyöri kaupungilla ja lintsaili koulusta. Hänen kanssaan aloin pyöriä kaupungilla poikia katselemassa, silmälasit laitoin aina taskuun. Nykyään meillä ei enää ole mitään yhteistä, mutta silloin meitä yhdisti kiinnostus poikiin ja bailaamiseen, samanlainen huumorintaju sekä musiikkimaku.

Nokialla on kaksi yläastetta, ja Anu oli eri yläasteella kuin minä. Koska minulla ei enää ollut ystäviä omassa koulussani, halusin vaihtaa koulua. Annan ja minun välirikon jälkeiset pari kuukautta olivat minulle raskasta aikaa koulussa, sillä minulla ei ollut ketään, kenen kanssa olisin viettänyt aikaa välitunneilla. Koitin notkua luokkani tyttöjen seurassa, mutta en osannut puhua heille mitään enkä ottaa oikein minkäänlaista kontaktia, joten lähinnä istuin joukon laitamilla omissa oloissani, vaivaantuneena ja ahdistuneena.

Koulun vaihtaminen kävikin helposti, sillä Emäkosken yläaste, jota Anu kävi, sijaitsi alle kilometrin päässä kodistamme, kun taas Nokianvirran yläasteelle, jossa minä olin, oli huomattavasti pidempi matka. Kun perusteluihin lisättiin yksinäisyyteni, ei muuta tarvittu. Niinpä aloitin 8. luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä.

Tämä hetki merkitsi suurta muutosta elämässäni. Halusin päästä eroon menneisyydestäni, kiusaamisesta ja siitä, ettei minusta pidetty. Uusi koulu merkitsi minulle uutta alkua – pääsinhän eroon kiusaajistani sellaisten ihmisten keskelle, joilla ei vielä ollut minkäänlaista mielikuvaa minusta. En halunnut menneisyyden toistavan itseään, halusin, että minusta pidettäisiin. Erityisesti halusin, että pojat pitäisivät minusta. Valitettavasti minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten kyseiseen tavoitteeseen päästiin. Kuten aiemmin olen jo kertonut, päähäni ei koskaan pälkähtänyt katsoa mallia muista – tarkkailla sitä, miten muut pukeutuivat tai käyttäytyivät ja yrittää jäljitellä sitä. Ei, taas kerran etsin vastauksia vain ja ainoastaan sisältäni. Ja pieleenhän se meni.

Muodostin mielessäni hyvin loogisen ajatusketjun: pojat pitävät kauniista tytöistä, joten minun pitäisi olla kaunis. Minun piti muuttua miesten silmissä puoleensavetäväksi olennoksi. Valitettavasti vedin asian överiksi.

En suostunut enää käyttämään silmälaseja muualla kuin oppitunneilla (nähdäkseni taululle). Vanhempani eivät suostuneet ostamaan minulle piilolinssejä, vaikka olin monta kertaa pyytänyt. He antoivat periksi vasta, kun 8. luokan luokkakuvat tulivat kotiin eikä minulla niissä ollut laseja päässä. Kaiketi he silloin tajusivat, etten minä todellakaan aikonut enää käyttää laseja vaan kuljin mieluummin puolisokeana.

Aloin meikata ja vaihdoin täysin pukeutumistyyliäni. Mutta koska en katsonut mallia siitä, miten muut tytöt pukeutuivat ja rakentelin uutta persoonaani vain omien mielikuvieni perusteella, poikkesin taas muista. Aloin käyttää tiukkoja farkkuja ja napapaitoja. Aloin korostaa seksikkyyttäni. Tässä onnistuin kyllä sitten liiankin hyvin, kuten vuosien kuluessa sain havaita.

Ja jo vain, aloin saada huomiota. Muistan ikuisesti ensimmäisen kerran, kun joku poika sanoi minua kauniiksi. Olin välitunnilla uudessa koulussani, kun kuulin yhden pojan sanovan: ”Vittu toi punatukkanen muija on komee.”. Olin aivan ihmeissäni. Minä? Kiinnittikö joku poika minuunhuomiota? Olinko minä kaunis?

Siitä se alkoi. Päähäni alkoi muodostua saamani verbaalisen sekä nonverbaalisen palautteen perusteella käsitys siitä, että olen kaunis. Noiden vuosien aikana aloin tuntea itseni (ulkoisesti) kauniiksi. Sain pojilta paljon huomiota. En ollut enää se ruma ankanpoikanen, jota luokan pojat katsoivat nenänvarttaan pitkin. Olin tyttö, joka kiinnosti poikia.

Elämäkerta: Saippuakuplan särkyminen

Varhaislapsuus ja sukutaustat

Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Kiusaaminen

Saippuakuplan särkyminen

Murrosiän lähestyessä alkoivat pojat kiinnostaa yhä enemmän. Vaikka olinkin pikkulapsesta asti ollut aina ihastunut johonkin poikaan, alkoi kiinnostuksessani näkyä laadullisia muutoksia 5. luokan lähestyessä loppuaan. Olin silloin 13-vuotias. Siinä missä aiemmin en ollut lainkaan miettinyt, minkälaisista tytöistä pojat yleensä pitivät tai minkälainen minun pitäisi olla, että joku poika minusta kiinnostuisi, alkoi tämänkaltaisia ajatuksia liikehtiä päässäni. Päiväkirjassani lukee 5. luokan keväällä: ”Sääntöjä kouluun: 1. Käyttäytyisin siistimmin/ei liikaa (koulus) 2. yritän iskee poikii 3. pukeudutaan coolisti 4. jutellaan pojille 5. ollaan huumoristei ihan ku ennen”. Kohta yhden ”siistimpi” käytös tarkoittaa sitä, että yrittäisin vähentää taipumustani käyttäytyä todella omituisesti, sillä minulla oli Susannen ja sen jälkeen Annan kanssa erikoinen huumorintaju, teimme pieruääniä, hoimme mielestämme hassunkuuloisia sanoja, ääniä tai lausahduksia kuten: ”Voi mummonkoipi” ja pelleilimme estottomasti.

Juuri tämä elementti, sukupuolinen herääminen, sai aikaan sen, että saippuakuplani särkyi ja astuin ulos ihmisten maailmaan.

Jo kauan ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä, että voisin olla jollakin tapaa autistinen, kuvasin sitä millainen olin varhaisina kouluvuosina sekä murrosiässä tapahtunutta ”heräämistä” seuraavalla tavalla: elin syvällä omassa maailmassani erillään muusta todellisuudesta aivan kuin olisin ollut saippuakuplassa. Murrosiässä kiinnostuin pojista ja minulle tuli tärkeäksi se, minkälaisen vaikutuksen tein muihin ihmisiin. Tällöin en voinut enää jäädä kuplaani vaan se puhkesi ja tipahdin sosiaaliseen todellisuuteen, jonka olemassaolosta en ollut ennen ollut tietoinen. Tästä alkoi pitkä painajainen. Jouduin opettelemaan valtavan määrän asioita. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten ihmisten kanssa tuli toimia, sosiaalisista normeista tai siitä, minkälainen pitäisi olla tullakseen hyväksytyksi. Olin totaalisen pihalla.

Tieteellistä näyttöä autismin ja aspergerin erillisyydestä

Linkit artikkeleihin:

Pedantic speaking style differentiates asperger syndrome from high-functioning autism

Brief Report: Postural Reactivity to Fast Visual Motion Differentiates Autistic from Children with Asperger Syndrome

Asperger Syndrome and its Relationships to Autism.pdf

Asperger ja autismi: tutkijat löytäneet aivoista eroavaisuuksia

Lue artikkeli:

Asperger's And Autism: Researchers Find Brain Differences

Superstimulabiliteetit

Olen kirjoittanut tänne aiemmin Dabrowskin 5 yliherkkyyden lajista. Olen kaiken aikaa kokenut suomennoksen (yliherkkyys) ongelmalliseksi. Puolankielinen Dabrowskin alunperin käyttämä termi on mahdollisimman suorana englanninnoksena "superstimulability" ja englannin kielessä käytetty termi on overexcitability. Kumpikin näistä tuo yliherkkyyttä paremmin esille sen, että kyseessä on hermoston poikkeuksellinen reagoivuus eli hermosto reagoi tavallista herkemmin ja voimakkaammin erilaisiin ärsykkeisiin. Yliherkkyys sopii hyvin oikeastaan vain aistiyliherkkyyteen ja emotionaaliseen yliherkkyyteen. Ongelmalliseksi olen alusta alkaen kokenut älyllisen ja psykomotorisen sekä luovan "yliherkkyyden". Älyllinen yliherkkyys kuulostaa aika omituiselta...

Kirjoittaessani psykologian esseeseen Freudin viettiteoriasta havahduin huomaamaan, että kaikkien näiden kolmen viimeksi mainitsemani kohdalla kyse on oikeastaan eräänlaisista vieteistä. Energiasta. Ne kaikki ovat jotakin voimakasta, joka pyrkii ulos ihmisestä.

Näin ollen voitaisiin puhua älyllisestä intensiivisyydestä, luovasta intensiivisyydestä ja psykomotorisesta intensiivisyydestä JA emotionaalisesta sekä aistiyliherkkyydestä. Suomenkielellä koen, että parhaaseen tulokseen päästään käyttämällä eri termejä. Tai sitten aletaan puhua superstimulabiliteeteista. Kyse on siis eri tyyppisistä ärsykkeistä, jotka herättävät hermostossa voimakkaan vasteen.

Kolmenkympin kriisi

• (Facebook-viestini)
• 
  Tänään
• 

  10:19 AP
  

  Mira
  

  
  

  Minä olen jo mummu... 32. En tajua, miten se on mahdollista. Siis, että mihin aika katosi. Äsken olin itse 25. Tuntuu kuin 25 ja 32 olisi valovuosien päässä toisistaan, siis 25 vuotiaana tuntui vielä, että on NUORI ja koko elämä edessä ja sellainen huolettomuus, mutta 30 tienoilla yhtäkkiä alkoi tulla äärettömän tietoiseksi omasta vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta ja nuoruuden menettämisestä yms... Sitä on jotenkin TOSI vaikea tajuta, että omalta osalta on tavallaan "päiväys mennyt" ja jos menee johkin baariin, siellä on kaikki yli 10 vuotta nuorempia, jotain 20 vuotiaita ja siellä on ihan kamalaa kun kaikki on jotain "vauvoja", sellasia ihan mega teinejä, mutta 25-vuotiaana koki, että on vielä saman ikäinen kuin muut. Ja sitten kun katselee miehiä, tajuaa, että god, olen YLI 30 ja monet miehet, joita katselee, saattaa olla alle 30 ja alkaa tajuta, että edessä on väistämätön rupsahtaminen ja miettii, että koska se tulee.

  (kuten huomaat, jollain on 30 kriisi)

  mutta oikeasti. Siinä 30 kohdalla tapahtuu jotain. Ainakin minun päässä.

  Huoh.

  Olen jotenkin sellainen ihminen, ehkä koska elän niin intensiivisesti ja täysillä läsnä joka hetkessä, että hetket, jolloin huomaa ohittavansa jonkun elämänvaiheen ja tajuaa, että se on IKUISIKSI AJOIKSI mennyt, seuraa aina kriisi ja surua, vaikka toisaalta myös uusi vaihe elämässä tuo uusia mahdollisuuksia, mutta jotenkin minua järkyttää tietoisuus siitä, että menettää jotain PYSYVÄSTI. Siis ekan kerran kun menetti lapsuuden ja tajusi, ettei IKINÄ enää voi olla lapsi ja leikkiä jne. Surin sitä kauan. Ja nyt olen menettänyt NUORUUDEN. Siis nuoruus elämänvaiheen. Ja olen aikuinen. Tosi outoa.

Melatoniini, my savior

Ei ole ollut aikaa juuri lukea kiinnostavia kirjoja ja vaahdota pää savuten erityisistä kiinnostuksen kohteista, kun Eevi oli kesälomalla päikystä ja en Eevin aikana voi keskittyä Suuriin Intohimoihin, ne kun vievät niin mennessään. Ja toisaalta taas edessä on velvollisuuksiin keskittymistä: psykologian esseitä, kirjan taittoa, kääntämistä. Yleensä tänne alkaa syntyä tekstiä silloin, kun minulla on aikaa lukea itse valitsemiani kirjoja, jotka saavat minut innostumaan.

Tänään menen ostamaan apteekista melatoniinia. Siitä tulee pelastajani. Testasin sitä, otin äidiltäni pari pilleriä itselleni ja kun illalla laittaa sellasen suuhun ja asettuu petiin, kohta on jo unessa! Minun on pakko saada itseni nukahtamaan ajoissa, että jaksan nousta aamuisin puoli 8 (kun vien Eevin päikkyyn) niin, ettei tarvisi enää nukkua sen jälkeen lisäunia vaan saisi päivän tehokkaaseen käyttöön.

Tänään taas mennyt päivä hukkaan. Nukuttaa ja en pysty kuin makaamaan ja tuijotan seiniä. En viitsi nukkua, että nukahdan illalla. Eilen menin sänkyyn jo 22, mutta en saanut kirveelläkään unta. Kun olisi ollut melatoniinia, olisi tästä päivästä tullut aivan toisenlainen. Kävin sentään aamulla 5 km juoksulenkillä ja luin esseen kirjotusohjeita. Jos huomenna pääsisi esseen kimppuun.

Huom! Melatoniini on hormoni, jota elimistö tuottaa luontaisesti, ja jos elimistöön alkaa pumpata ylimääräistä melatoniinia, elimistö saattaa alkaa vähentää omaa melatoniinin tuotantoa...

So proceed with caution.

Itse koitan ottaa mahdollisimman harvoin ja vain, jos en muuten saa unta.