Vaikeasti tavoiteltava nainen MY ASS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Nyt olen vihainen. Olen koko elämäni ajan kärsinyt siitä helvetin näkemyksestä, jonka mukaan naisen kuuluu olla vaikeasti tavoiteltava. Jotenkin musta tuntuu, etten ole ainoa. Toi on helvetin tyhmä ja vaarallinen myytti, joka pitää tuhota maan päältä. MYYTTI. Ei ole olemassa mitään sääntöjä siihen, miten tapaillaan ja treffaillaan. Tai jos on, niistä pitää ehdottomasti olla välittämättä ja SEN SIJAAN olla oma itsensä.

Tapailemisen ja treffailemisen AINOA ehdoton sääntö on se, että on oma itsensä.

Piste.

Seuraava hyvä sääntö on se, että on koko ajan ehdottoman rehellinen itselleen ja toiselle. Kaikessa. Toivomuksissaan ja tunteissaan ja ihan kaikessa.

Vain noi kaksi asiaa on tärkeitä.

Minä päätin – ja tajusin olevani valmis – tänään lakata pelkäämästä. En jaksa enää pelätä. Tapaileminen ja poikiin tutustuminen on ollut mulle aina puhtaasti HELVETILLISTÄ juuri ton typerän näkemyksen takia, että pitäisi olla vaikeasti tavoiteltava. Vaikeasti tavoiteltava my ass.

En varmasti ole. En halua olla, en ole, enkä aio olla.

En koskaan enää yritä kahlita itseäni pelolla (nyt toi poika ei tykkää musta enää, jos en ole vaiekasti tavoiteltava ja sitä ja tätä ja tota). Paskat. Olen oma itseni.

Minun oma itseni on äärimmäisen ulospäinsuuntautunut, kupliva, iloinen, puhelias, avoin, lähelle tuleva ja voimakastunteinen. Minä OLEN sellainen. Aina. Olen sellainen ystävien kanssa ja yksin, joten totta kai olen sellainen myös miesten kanssa. Olen koko elämäni ajan yrittänyt kahlita sitä ja yrittänyt olla vähemmän ja yrittänyt estää, kieltää, tukahduttaa oman minuuteni, koska aivoihini on syövytetty helvetin typerä ajatus siitä, että pitää olla vaikeasti tavoiteltava ja etäinen. Ja siitä ei ole sitten seurannut muuta kuin loputonta kärsimystä. Kun yritän tukahduttaa itseni ja kieltää itseämni puhumasta tai soittamasta tai näyttämästä tunteitani jne jne jne ahdistun, stressaannun, tulen neuroottiseksi, pelkään ja no, on helvetin paha olla. Ja yleensä sitten SEN takia (pelon ja stressin) sitten käy kaikkea kaameaa ja ajan kaikki pois.

Ei ENÄÄ KOSKAAN.

Olen ystävienkin kanssa sellainen, että tekstailen koko ajan kaikkea. "Keitin puuroa" "kävin lenkillä" tai jaarittelen 10-tekstiviestin mittaisen selostuksen jostain uudesta älyllisestä oivalluksestani tai mitä tahansa. Minä OLEN sellainen. Tulviva. Iloinen. Puhelias. Ja olen myös lämmintunteinen, läheisyydestä pitävä ja lähelle tuleva ja haluan että toinenkin on sellainen ja en todella ala leikkiä mitään ihmeen viileää ja etäistä apinaa. Minä saan olla mitä olen.

Maailmassa on taatusti ainakin kaksi mieshenkilöä, jotka pitävät tytöstä, joka on puhelias, soittelee ja viestittelee, osoittaa avoimesti olevansa kiinnostunut, on rehellinen ja puhuu tunteistaan ja on LÄSNÄ ja siinä ja on kiva.

Ni.

Vihaan ihmisten typeriä myyttejä.

Ei enää koskaan. En ole ikinä vielä tutustunut miehiin olemalla oma itseni. Olemalla pelkäämättä. Tästä eteenpäin tulen tekemään niin. Saa nähdä mitä sitten tapahtuu. Ainakin sitten, jos toinen ei pidå minusta, se ei tosiaan pidä MINUSTA, eikä kyse ole siitä, että kaiken maailman neuroosien ja pelkojen ja paniikin takia käyttäydyn ihan sekopäisesti ja ajan kaikki pois.

Haa!!!

Olen tyytyväinen. Nyt ei tarvi enää elää pelossa. Saan olla ihan oma itseni ja maailmassa on taatusti joku joka pitää tällaisesta tytöstä. Ni.

Hauskaa.

Voisimme päättää tämän erään Asperger-keskusteluryhmän henkilön sanoihin, joka tämän tekstin luettuaan totesi todella hyvin:

Olen puhelias, avoin, innostun helposti, teen kaiken täysillä ja koko sydämellä. Viihdyn kuitenkin hyvin yksin.