Saippuakuplan särkyminen
Murrosiän lähestyessä alkoivat pojat kiinnostaa yhä enemmän. Vaikka olinkin pikkulapsesta asti ollut aina ihastunut johonkin poikaan, alkoi kiinnostuksessani näkyä laadullisia muutoksia 5. luokan lähestyessä loppuaan. Olin silloin 13-vuotias. Siinä missä aiemmin en ollut lainkaan miettinyt, minkälaisista tytöistä pojat yleensä pitivät tai minkälainen minun pitäisi olla, että joku poika minusta kiinnostuisi, alkoi tämänkaltaisia ajatuksia liikehtiä päässäni. Päiväkirjassani lukee 5. luokan keväällä: ”Sääntöjä kouluun: 1. Käyttäytyisin siistimmin/ei liikaa (koulus) 2. yritän iskee poikii 3. pukeudutaan coolisti 4. jutellaan pojille 5. ollaan huumoristei ihan ku ennen”. Kohta yhden ”siistimpi” käytös tarkoittaa sitä, että yrittäisin vähentää taipumustani käyttäytyä todella omituisesti, sillä minulla oli Susannen ja sen jälkeen Annan kanssa erikoinen huumorintaju, teimme pieruääniä, hoimme mielestämme hassunkuuloisia sanoja, ääniä tai lausahduksia kuten: ”Voi mummonkoipi” ja pelleilimme estottomasti.
Juuri tämä elementti, sukupuolinen herääminen, sai aikaan sen, että saippuakuplani särkyi ja astuin ulos ihmisten maailmaan.
Jo kauan ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä, että voisin olla jollakin tapaa autistinen, kuvasin sitä millainen olin varhaisina kouluvuosina sekä murrosiässä tapahtunutta ”heräämistä” seuraavalla tavalla: elin syvällä omassa maailmassani erillään muusta todellisuudesta aivan kuin olisin ollut saippuakuplassa. Murrosiässä kiinnostuin pojista ja minulle tuli tärkeäksi se, minkälaisen vaikutuksen tein muihin ihmisiin. Tällöin en voinut enää jäädä kuplaani vaan se puhkesi ja tipahdin sosiaaliseen todellisuuteen, jonka olemassaolosta en ollut ennen ollut tietoinen. Tästä alkoi pitkä painajainen. Jouduin opettelemaan valtavan määrän asioita. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten ihmisten kanssa tuli toimia, sosiaalisista normeista tai siitä, minkälainen pitäisi olla tullakseen hyväksytyksi. Olin totaalisen pihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti