Muutos
”…jouduin tekemään valinnan: olenko tyytyväinen itseeni, jolloin ympäristö aina vihaa mua vaialanko miellyttämään muita, jolloin musta pidetään…” (12.6.2002).
Annan ja minun välirikon jälkeen en ollut kauan ilman ystävää. Itse asiassa tutustuin seuraavaan ”bestikseeni” jo samana päivänä. Olin alkanut käydä ala-asteiden diskoissa tanssimassa ja sinä iltana, oli perjantai, lähdin yksinäni diskoon tuulettumaan. Diskossa osallistuin tanssikilpailuun, jossa tulin kolmanneksi. Aloin jutella niiden kahden muun tytön kanssa, jotka olivat tulleet ensimmäiseksi ja toiseksi, ja vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. Taisin soittaa hänelle jo seuraavalla viikolla, ja menin hänen luokseen kyläilemään. Menneisyys toistaa tässä tapahtumasarjassa itseään siinäkin, että Anulla oli jo paras ystävä, jonka paikan minä pian varastin.
Anu aloitti kokonaan uuden aikakauden elämässäni. Olin siihen asti ollut kiltti, kirjoja lukeva tyttö, raitis ja nuhteeton, joka ei tiennyt elämän nurjasta puolesta mitään. Anu taas oli vähän sellainen ”paha tyttö”, joka poltti tupakkaa, pyöri kaupungilla ja lintsaili koulusta. Hänen kanssaan aloin pyöriä kaupungilla poikia katselemassa, silmälasit laitoin aina taskuun. Nykyään meillä ei enää ole mitään yhteistä, mutta silloin meitä yhdisti kiinnostus poikiin ja bailaamiseen, samanlainen huumorintaju sekä musiikkimaku.
Nokialla on kaksi yläastetta, ja Anu oli eri yläasteella kuin minä. Koska minulla ei enää ollut ystäviä omassa koulussani, halusin vaihtaa koulua. Annan ja minun välirikon jälkeiset pari kuukautta olivat minulle raskasta aikaa koulussa, sillä minulla ei ollut ketään, kenen kanssa olisin viettänyt aikaa välitunneilla. Koitin notkua luokkani tyttöjen seurassa, mutta en osannut puhua heille mitään enkä ottaa oikein minkäänlaista kontaktia, joten lähinnä istuin joukon laitamilla omissa oloissani, vaivaantuneena ja ahdistuneena.
Koulun vaihtaminen kävikin helposti, sillä Emäkosken yläaste, jota Anu kävi, sijaitsi alle kilometrin päässä kodistamme, kun taas Nokianvirran yläasteelle, jossa minä olin, oli huomattavasti pidempi matka. Kun perusteluihin lisättiin yksinäisyyteni, ei muuta tarvittu. Niinpä aloitin 8. luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä.
Tämä hetki merkitsi suurta muutosta elämässäni. Halusin päästä eroon menneisyydestäni, kiusaamisesta ja siitä, ettei minusta pidetty. Uusi koulu merkitsi minulle uutta alkua – pääsinhän eroon kiusaajistani sellaisten ihmisten keskelle, joilla ei vielä ollut minkäänlaista mielikuvaa minusta. En halunnut menneisyyden toistavan itseään, halusin, että minusta pidettäisiin. Erityisesti halusin, että pojat pitäisivät minusta. Valitettavasti minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten kyseiseen tavoitteeseen päästiin. Kuten aiemmin olen jo kertonut, päähäni ei koskaan pälkähtänyt katsoa mallia muista – tarkkailla sitä, miten muut pukeutuivat tai käyttäytyivät ja yrittää jäljitellä sitä. Ei, taas kerran etsin vastauksia vain ja ainoastaan sisältäni. Ja pieleenhän se meni.
Muodostin mielessäni hyvin loogisen ajatusketjun: pojat pitävät kauniista tytöistä, joten minun pitäisi olla kaunis. Minun piti muuttua miesten silmissä puoleensavetäväksi olennoksi. Valitettavasti vedin asian överiksi.
En suostunut enää käyttämään silmälaseja muualla kuin oppitunneilla (nähdäkseni taululle). Vanhempani eivät suostuneet ostamaan minulle piilolinssejä, vaikka olin monta kertaa pyytänyt. He antoivat periksi vasta, kun 8. luokan luokkakuvat tulivat kotiin eikä minulla niissä ollut laseja päässä. Kaiketi he silloin tajusivat, etten minä todellakaan aikonut enää käyttää laseja vaan kuljin mieluummin puolisokeana.
Aloin meikata ja vaihdoin täysin pukeutumistyyliäni. Mutta koska en katsonut mallia siitä, miten muut tytöt pukeutuivat ja rakentelin uutta persoonaani vain omien mielikuvieni perusteella, poikkesin taas muista. Aloin käyttää tiukkoja farkkuja ja napapaitoja. Aloin korostaa seksikkyyttäni. Tässä onnistuin kyllä sitten liiankin hyvin, kuten vuosien kuluessa sain havaita.
Ja jo vain, aloin saada huomiota. Muistan ikuisesti ensimmäisen kerran, kun joku poika sanoi minua kauniiksi. Olin välitunnilla uudessa koulussani, kun kuulin yhden pojan sanovan: ”Vittu toi punatukkanen muija on komee.”. Olin aivan ihmeissäni. Minä? Kiinnittikö joku poika minuunhuomiota? Olinko minä kaunis?
Siitä se alkoi. Päähäni alkoi muodostua saamani verbaalisen sekä nonverbaalisen palautteen perusteella käsitys siitä, että olen kaunis. Noiden vuosien aikana aloin tuntea itseni (ulkoisesti) kauniiksi. Sain pojilta paljon huomiota. En ollut enää se ruma ankanpoikanen, jota luokan pojat katsoivat nenänvarttaan pitkin. Olin tyttö, joka kiinnosti poikia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti