Minä olen jo mummu... 32. En tajua, miten se on mahdollista. Siis, että mihin aika katosi. Äsken olin itse 25. Tuntuu kuin 25 ja 32 olisi valovuosien päässä toisistaan, siis 25 vuotiaana tuntui vielä, että on NUORI ja koko elämä edessä ja sellainen huolettomuus, mutta 30 tienoilla yhtäkkiä alkoi tulla äärettömän tietoiseksi omasta vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta ja nuoruuden menettämisestä yms... Sitä on jotenkin TOSI vaikea tajuta, että omalta osalta on tavallaan "päiväys mennyt" ja jos menee johkin baariin, siellä on kaikki yli 10 vuotta nuorempia, jotain 20 vuotiaita ja siellä on ihan kamalaa kun kaikki on jotain "vauvoja", sellasia ihan mega teinejä, mutta 25-vuotiaana koki, että on vielä saman ikäinen kuin muut. Ja sitten kun katselee miehiä, tajuaa, että god, olen YLI 30 ja monet miehet, joita katselee, saattaa olla alle 30 ja alkaa tajuta, että edessä on väistämätön rupsahtaminen ja miettii, että koska se tulee.
(kuten huomaat, jollain on 30 kriisi)
mutta oikeasti. Siinä 30 kohdalla tapahtuu jotain. Ainakin minun päässä.
Huoh.
Olen jotenkin sellainen ihminen, ehkä koska elän niin intensiivisesti ja täysillä läsnä joka hetkessä, että hetket, jolloin huomaa ohittavansa jonkun elämänvaiheen ja tajuaa, että se on IKUISIKSI AJOIKSI mennyt, seuraa aina kriisi ja surua, vaikka toisaalta myös uusi vaihe elämässä tuo uusia mahdollisuuksia, mutta jotenkin minua järkyttää tietoisuus siitä, että menettää jotain PYSYVÄSTI. Siis ekan kerran kun menetti lapsuuden ja tajusi, ettei IKINÄ enää voi olla lapsi ja leikkiä jne. Surin sitä kauan. Ja nyt olen menettänyt NUORUUDEN. Siis nuoruus elämänvaiheen. Ja olen aikuinen. Tosi outoa.
MiraMinä olen jo mummu... 32. En tajua, miten se on mahdollista. Siis, että mihin aika katosi. Äsken olin itse 25. Tuntuu kuin 25 ja 32 olisi valovuosien päässä toisistaan, siis 25 vuotiaana tuntui vielä, että on NUORI ja koko elämä edessä ja sellainen huolettomuus, mutta 30 tienoilla yhtäkkiä alkoi tulla äärettömän tietoiseksi omasta vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta ja nuoruuden menettämisestä yms... Sitä on jotenkin TOSI vaikea tajuta, että omalta osalta on tavallaan "päiväys mennyt" ja jos menee johkin baariin, siellä on kaikki yli 10 vuotta nuorempia, jotain 20 vuotiaita ja siellä on ihan kamalaa kun kaikki on jotain "vauvoja", sellasia ihan mega teinejä, mutta 25-vuotiaana koki, että on vielä saman ikäinen kuin muut. Ja sitten kun katselee miehiä, tajuaa, että god, olen YLI 30 ja monet miehet, joita katselee, saattaa olla alle 30 ja alkaa tajuta, että edessä on väistämätön rupsahtaminen ja miettii, että koska se tulee.(kuten huomaat, jollain on 30 kriisi)mutta oikeasti. Siinä 30 kohdalla tapahtuu jotain. Ainakin minun päässä.Huoh.Olen jotenkin sellainen ihminen, ehkä koska elän niin intensiivisesti ja täysillä läsnä joka hetkessä, että hetket, jolloin huomaa ohittavansa jonkun elämänvaiheen ja tajuaa, että se on IKUISIKSI AJOIKSI mennyt, seuraa aina kriisi ja surua, vaikka toisaalta myös uusi vaihe elämässä tuo uusia mahdollisuuksia, mutta jotenkin minua järkyttää tietoisuus siitä, että menettää jotain PYSYVÄSTI. Siis ekan kerran kun menetti lapsuuden ja tajusi, ettei IKINÄ enää voi olla lapsi ja leikkiä jne. Surin sitä kauan. Ja nyt olen menettänyt NUORUUDEN. Siis nuoruus elämänvaiheen. Ja olen aikuinen. Tosi outoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti