Vielä yksi asia. Se on oikeastaan aika arkaluontoinen, mutta väliäkö sillä. Minulla ei ole salaisuuksia, sillä en häpeä itseäni enkä mitään itsessäni. Olen mikä olen. Kun aikoinaan tein psyykkistä työtä itseni kanssa, kirjoitin päiväkirjan toisensa jälkeen täyteen. Jostain syystä se ei enää toimi. Sillä ei ole samaa terapeuttista vaikutusta. Minulla on hirveä tarve kirjoittaa edelleen kaikesta, mutta terapeuttinen vaikutus syntyy vasta siitä, kun jaan kirjoitukseni toiselle ihmiselle. En tiedä miksi. Niin nyt vain on.
Kerron nyt pelosta.
Se on ehkä suurin pelkoni tässä elämässä. Ja syvimmän suruni lähde.
Pelkään, etten koskaan saa kokea rakkautta hullun mieleni takia.
Aluksi (ennen murrosikää) pojat eivät yhtään tykänneet minusta, kun olin totaalisen asperger enkä tajunnut mitään normeista ja pukeutumisesta ja siitä, miten kuuluu käyttäytyä.
Sitten sama jatkoi, mutta uusilla vivahteilla. En tajunnut mistään mitään. Siinä, miten hukassa olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ja varmaan kognitiivisestikin alle 20-vuotiaana, ei ole mitään järkeä. Olin universumin epäkypsin, naiivein ja sekavin olento. Olin ehdottomasti liian epäkypsä minkäänlaiseen seurustelusuhteeseen yhtään kenenkään kanssa, mutta olin myös liian epäkypsä tajuamaan sitä, ja niin kaivoin verta nenästäni etsimällä pakkomielteisesti ihmistä, joka voisi pitää minusta, ja sitten jos joku olikin kiinnostunut minusta, ahdistuin; nyt ymmärrän, että ahdistuin siksi, että olin liian kehittymätön kaikin tavoin luomaan mitään oikeaa ihmissuhdetta kenenkään kanssa, mutta silloin en ollenkaan ymmärtänyt, miksi ahdistuin ja ahdistuin ahdistumisestani ja vakuutuin siitä, että olen täysin epäonnistunut ihmisyksilö.
Kun olin pikkuisen yli 20, olin kehittynyt sosiaalisesti ja emotionaalisesti sen verran, että kykenin jo seurustelemaan ja kun seurustelin ensimmäisen kerran, en voinut uskoa, että se oli mahdollista. Olin pitänyt itseäni kirottuna.
Se oli hyvä suhde, aika lyhyt, yhteensä ehkä vuoden, ja koin ihanaa läheisyyttä. Mutta se ei ollut ihminen, jonka luokse olisin voinut jäädä. Jatkoin matkaa.
Sitten löysin toisen ihminen, jonka kanssa olen viettänyt viimeiset 8,5 vuotta. Mutta se ei ollut kypsä ja eheä suhde. Se oli outo suhde vailla todellista läheisyyttä.
Typerä kaipaus sisälläni. Ja typerä mieleni, joka on niin äärettömän outo. Ja typerät tunteet, jotka ovat niin voimakkaita.
Mutta enää en aio etsiä KETÄÄN. Ei kiitos. Minä jätän asian Jumalan haltuun ja jonkun täytyy hyvin pitkälti tipahtaa syliini, koska aion vain kököttää kotona ja korjata aivojani ja koittaa päästä yliopistoon. Ei etsimistä. Etsiminen on oksettavaa. Opettelen elämään yksin ja olemaan onnellinen, vaikkei kaipaus koskaan poistuisikaan. Ja ehkä, ehkä, olen niin onnekas, että joskus, jonain päivänä joku todella tipahtaa syliini, ja voin jäädä siihen. Se olisi kivaa. Mutta ehkä niin ei tapahdu. Paras siis oppia olemaan onnellinen yksinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti