nyt iski masennus... Tai ei. Suru. Joku. Olen tähän asti epäillyt, että onko mulla nyt OIKEASTI mitään aspergeria, ja miettinyt, että ehkä olen vaan sellanen luova, herkkä ja erikoinen taiteilijaluonne. Mutta. Nyt olen saanut varmistuksen. Olin ala-asteella musiikkiluokalla, ja olen tässä hiljattain kerännyt entisiä luokkakavereitani facebookista ystävikseni ja kurkkinut niiden profiileja ja tajuan, että suuri osa niistä on ei-niin-norminmukaisia herkkiä, luovia ihmisiä, sellasia, joiden kanssa NYT, kun olen eheytynyt, tulisin varmaan tosi hyvin juttuun, mutta silloin kouluaikana olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti ÄÄRIMMÄISEN jälkeenjäänyt ja poikkeava ja mua kiusattiin/syrjittiin/jäin ulkopuolelle (näiden samojen ihmisten toimesta). He olivat SOSIAALISESTI ihan normaaleja. Minä en.
Ja nyt suuri osa niistä on muusikoita, taitelijoita jne. Menestyvät elämässä sekä työn että perheasioiden ja ihmissuhteiden suhteen.
Minä olen erilainen.
Minä OLEN asperger.
Tosin nyt kun alan olla "parantunut" alan muistuttaa "vain" tuollaista luovaa, herkkää henkilöä enkä eroa sellaisista enää kovin paljon.
Asperger ei ehkä enää olekaan ajankohtainen diagnoosi minulle, siis en enää tavallaan ole asperger, vaikka eihän se katoa, mutta se on se, mikä selittää minulle lapsuuteni ja nuoruuteni. Se selittää menneisyyteni.
Nyt se on vain värinä persoonassa. Vahvana värinä. Mutta ei enää radikaalisti poikkea introversiosta, herkkyydestä, luovuudesta yms. ominaisuuksista, joita on ei-aspergereilla.
Joten tuli suru omaa menneisyyttä kohtaan. Ja nykyisyyttä. Kun kaikki on ollut niin VITUN vaikeaa ja kaikki on mennyt päin HELVETTIÄ ja edelleen olen ihan alisuoriutuja joka vitun osa-alueella. Vaikka nyt kun alan olla ehjä, tästä ehkä vielä noustaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti