On uskallettava olla yksin

Oon aina luullut, että mussa on jotain todella pahasti vialla. Ja niin onkin, mutta alan hiljalleen tajuta, että pilalla ei ole se asia, minkä oon luullut olevan, vaan toinen asia. On siis ollut olemassa, kauan, kauan, yksi ONGELMA, ja oon luullut, että se johtuu siitä, että minussa on vialla asia X, mutta vialla onkin asia Y.  Eli kun olin teini ahdistuin aina, jos yritin "seurustella" jonkun kanssa. Tukehduin siis ahdistukseen ja juoksin pakoon todella lujaa. Tästä aloin sitten luulla, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en pysty oleen kenenkään kanssa, ja että tulen olemaan loppuelämäni ajan yksin.

Ja sama homma on jatkunut tähän asti. Olen kyllä oppinut paremmin käsitteleen ahdistustani ja tunteitani, mutta kun oon seurustellut, musta on tuntunut sen koko ajan pahalta (kaikki ne VUODET siinä suhteessa). On koko ajan tuntunut, että en halua olla siinä ja haluan pois. Mutta sit oon ajatellut, että voi ei, se on se vika mikä minussa on, kun en pysty oleen kenenkään kanssa enkä tykkään kestään ja sitten oon vaan yrittänyt kestää.

NYT vasta minun arvoisat aivoni ovat valmiita ymmärtämään, missä se vika OIKEASTI on. Siinä, että en oo uskaltanut olla yksin.

Kun silloin teininä ahdistuin aina kun kävin treffeillä tai tapailin jotakuta ja keksin sen, että mussa on jotain vialla, mä menin paniikkiin, kun aloin kuvitella, että joudun oleen ikuisesti yksin enkä pysty koskaan oleen kenenkään kanssa. Ja sitten mulle tuli joku pakkomielle siitä, että mun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa pystyn oleen, todistaakseni itselleni, ettei se kaamea ennustus, jonka ylleni olin langettanut, toteudu.

Ja mihin muuhun TUOLLAINEN sitten voi johtaa kuin juuri tähän. Eli että jos olen sinkku, olen paniikissa, ja minun on PAKKO löytää joku, jonka kanssa voin olla. Ja kun löydän sellasen, niin vaikka se tuntuisi jollain lailla väärältä, minä vaan sitkeästi olen siinä, koska luulen, että mua ahdistaa siksi, että olen kykenemätön läheisyyteen tms.

Miksi sitten ALUNPERIN kävin treffeillä sellaisten kanssa, jotka ei OIKEASTI kiinnosta? Siksi, että koska pojat inhosi minua minun luokalla 3. luokasta asti, minulle tuli siitä taas sellainen pakkomielle, että halusin VALLOITTAA mieshenkilöitä todistaakseni itselleni, etten ole oksettava. Ja mihin SE taas johtaa? Siihen, että yritän valloittaa kaikkia vähänkään kiinnostavia mieshenkilöitä. Eli ne ei ole OIKEASTI kiinnostavia vaan VALLOITUKSIA. Sulkia hattuun.

Koko kuvio on varsin looginen.

Vasta NYT alan eheytyä tuosta sonnasta, kun vihdoin olen valmis tajuaan nää asiat. Olen valmis tajuaan ne ehkä siksi, että oon valmis uskaltaan olla yksin. Se pelottaa minua, mutta oon valmis siihen.

Kun ajattelen yksin olemista, eroamista tästä suhteestani, tunnen kauhua ja paniikkia, mutta olen vihdoin valmis kestään ne ja kohtaan ne. Mun aivot huutaa, että jään loppuelämäkseni yksin, koska mussa on joku outo vika, se on taas se epärationaalinen osa, mutta rationaalinen osa sanoo, että "hei, sä et oo mikään ennustaja, sä et tiedä, että jäät yksin, se on vain tulkinta ja uskomus ja NEGATIIVINEN sellainen, voit ihan yhtä hyvin sepittää itsellesi toisenlaisen tarinan ja uskoa siihen, ja se tarina on: löydän vielä joskus sellaisen ihmisen, joka sopii mulle todella hyvin, jota pystyn oikeasti rakastaan ja jonka kaa on IHANA olla". Kummatkin on sepitelmiä. Tarinoita. Mutta sillä, kumpaa kerron itelleni, on iso vaikutus siihen, miltä musta tuntuu. Tähän asti se edellinen versio on hallinnut elämääni, mutta aion alkaa kertoa uutta tarinaa.

Vaikka sit jäisinkin yksin, elin onnellisempana kuin jos olisin kertonut sitä surkeaa tarinaa.

Ja musta eka kertaa elämässäni alkaa tuntua, että ehkä mussa EI oikeasti oo sellasta vikaa kun oon kuvitellut. Mä en oo koskaan rakastanut ketään poikaystävääni ja oon luullut, että oon jotenkin pilallinen enkä KYKENE rakastaan ketään. Mutta jos vika onkin, kuten kuulostaisi aika loogiselta, se, etten oo uskaltanut olla yksin ja oon siksi ollut väärien ihmisten kanssa, on LOOGISTA, etten oo tuntenut rakkautta ja että oon halunnut lähteä. Se tarkoittaisi, että mulla ON kyky rakastaa ja HALUTA olla suhteessa, jos kohtaan oikeanlaisen ihmisen.

Mä vaan oon niin.... erikoinen, että maailmassa ei oo kovin montaa sellasta ihmistä, jotka voisi olla oikeanlaisia minulle. Suomi on vielä pieni maa. Mutta ei tätä auta ajatella. En mä voi lähteä ETSIIN jotain ihmistä ties mistä. Tai mistään. Koska etsiminen on väärin. Ihmisen kuuluu elää elämäänsä onnellisena ja tehä asioitaan ja toteuttaa itseään ja asioiden kuulua tapahtua omalla painollaan.

Mä en vaa kuollaksenikaan tajua, MITEN ikinä kohtaisin sellasen oikeanlaisen ihmisen, tai siis KOHTAAMINEN on vielä helppoa, mutta siis että MITEN se voisi edetä SUHTEEKSI, koska mä en halua enää käydä treffeillä. Luulisin. Siis EN halua. Mutta siis MITEN ihmeessä sitten voi tutustua? Mä en tosiaan tiedä mutta niin sen on mentävä. EN halua IKINÄ enää sellasta, et tapaa jonkun netissä tai baarissa ja sit menee TREFFEILLE. Se on väärin. Siinä tuntemattomaan ihmiseen kohdistuu liikaa odotuksia. Odotuksia, joita ei pitäs olla siinä kohtaa, koska toinen on TUNTEMATON. En pane painoarvoa KEMIALLE. Tai siis kemiaa on oltava, mutta se on erittäin toissijaista.

EN siis tosiaan tiedä MITEN ihmeessä mikään voisi edetä suhteeksi näiden ehtojen vallitessa, mutta sitäkään ei auta miettiä. Koska nää ehdot on. Ja niillä mennään.

On uskallettava olla yksin, kunnes jonain päivänä tapaa ihmisen, joka tuntuu OIKEALTA ja niin oikealta, että se asia muuttuu suhteeksi itsellään, jotenkin.

Tai sit olen yksin.