Ymmärtämättömyydestä

Olen saanut elämässä monesti huomata, etteivät neurologisesti normaalit ja ns. tavalliset ihmiset hyväksy minunlaisiani ihmisiä. He elävät arvoasetelmien maailmassa ja tuomitsevat ne, jotka eivät täytä heidän kriteerejään ja elä kuten ihmisten heidän mielestään kuuluu.

Tavallisten ihmisten mielestä jokaisen kuuluu käydä töissä ansaitsemassa elantonsa, oli työ miten kamalaa hyvänsä, aiheuttaisi se kuinka suurta kärsimystä tahansa, mielenterveysongelmia jne. Tärkein asia koko elämässä on nimenomaan RAHAN ANSAITSEMINEN. Ja jos ei kyseisessä oravanpyörässä juokse muiden mukana, saa heti ylleen tuomion.

Tavalliset ihmiset ovat kovia tuomitsemaan. Se kuulunee heidän lempiharrastuksiinsa. Tuomitsemisen kääntöpuolelta löytyy ymmärtämättömyys. Ei ymmärretä itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, eikä heidän vaikuttimiaan ja pyrkimyksiään. Sen sijaan tehdään vain tuomioita. Tuomitaan huonoksi ihmiseksi, koska ei täytä kriteereitä.

Jos sitten mieluummin haluaa nauttia elämästä, olla onnellinen ja tasapainoinen, kuin uhrata kaiken työn alttarille ja joutuu kenties joinakin hetkinä elämästään elämään työttömyyskorvauksilla, niin sehän onkin sitten jo pahimmanlaatuinen synti. Elämässä ei saisi olla tärkeämpiä asioita kuin työssä raataminen. Työlle pitäisi uhrata KAIKKI. Vain sillä on merkitystä. Vain se määrittää, onko ihminen hyvä. Ne, jotka epäonnistuvat työelämässä ja jäävät sen ulkopuolelle, ne ovat suurinta kuviteltavissa olevaa pohjasakkaa.

Kuinkahan moni on pysähtynyt miettimään, voisiko vika olla YHTEISKUNNASSA? Ehkäpä yhteiskunta on tällä hetkellä suunniteltu vain neurologisesti normaaleille, tasapäistetylle joukolle kansalaisia, niille "normaaleille" ihmisille. Ehkä varsin toisenlaisen ihmistyypin tarpeita ei tällä hetkellä oteta lainkaan huomioon yhteiskunnassa. He ehkä haluaisivat tehdä töitä ja osallistua, mutta eivät VOI. Miten silloin voi tehdä töitä, jatkaa työssä käyntiä, kun on psyykkisesti hajonnut niin, että käy työpaikalla vessassa itkemässä, kun ei jaksa, kun ei meinaa pystyä pitämään itseään kasassa? Kun kärsii vaikeasta masennuksesta ja haluaa vain kuolla? Kun on liian väsynyt huolehtimaan ihmissuhteistaan? Silloin, kun kaikki edellä mainitut ongelmat korjautuvat vain sillä, että lopettaa työnteon. Poistuu ympäristöstä joka on itselle tuhoisa?

Mitä tapahtuu, jos siinä tilanteessa ei poistu työympäristöstä, työsuhteesta, vaan jatkaa vain? Itsemurha? Potkujen saaminen työntekijän työkyvyttömyyden vuoksi? Ystävien, parisuhteen menetys?

Mikä hinta on tarpeeksi korkea, että ihminen voi oikeutetusti jäädä pois työelämästä?

Ja kuka sen oikeuttaa? Tarvitsemmeko siihen oikeutusta niiltä, jotka eivät ymmärrä?

Miten "tavalliset" ihmiset voisivat ymmärtää valtavaa herkkyyttä? Sosiaalisten ongelmien mukanaan tuomaa kuormitusta, joka hajottaa ihmisen?

Ei, ymmärrystä emme tule tässä maailmassa saamaan. Paitsi vertaisiltamme. Toisilta samanlaisilta. Tässä maailmassa elää kaksi ihmislajia rinta rinnan. Toinen tuomitsee toisen. Toinen koittaa selvitä niitä toisia varten suunnitellussa maailmassa, kaiken tuomitsemisen, kaiken ymmärtämättömyyden keskellä.

Ymmärtämättömyys... Sitä on vaikea kantaa. Mutta se on oleva osamme.

Ellemme saa muutettua tätä yhteiskuntaa toisenlaiseksi.