En minä jaksakaan tehdä sitä peilijuttua (teksti: Peilit pois). Mutta suhtaudun peileihin nyt tietoisemmin ja alan vältellä turhaa peilikuvien tuijottelua, koska siinä on jotain sairasta, tarpeessa joka ikinen kerta peilin ohi mennessä tarkistaa, miltä näyttää. Turhaa.
Hassua, että juuri kun pari päivää sitten mietin peilejä ja sitä, miten niitä on nykyään joka paikassa, kaikkialla, ja mietin sitä, että miksi niin oikeastaan on, ja ettei ihmiset edes kyseenalaista ja pohdi koko asiaa vaan peilien jatkuva läsnäolo kaikkialla on itsestäänselvää, vaikka sen ei ehkä pitäisi olla, niin tänään kirjastossa nökötti sattumalta edessäni kirja nimeltä Kuvastin, jossa on peilien historiasta. Se piti tietysti napata mukaan.
Miksi meillä pitää olla kaikkialla peilejä? Millainen maailma olisi, jos siellä ei olisi OLLENKAAN peilejä? Millaista olisi elää sellaisessa maailmassa? Minusta on tosi jännää se, että maailmamme ja kulttuurimme olisi hyvin erilainen, jos peilejä ei olisi. Ulkonäkökeskeisyys olisi väistämättä vähäisempää ja ihmiset keskittyisivät enemmän sisäisiin asioihin, kun oma naama ja kroppa ei sojottaisi kaiken aikaa ja kaikkialla nenän edessä ja itseään ei näksi kuin ehkä veden pinnasta. Silloin sillä ei olisi niin väliä, miltä näyttää. Itsearvostus (se osa siitä, joka on kytköksissä käsitykseen omasta ulkonäöstä ja viehätysvoimasta) ei olisi sidoksissa peilikuvaan vaan sisäiseen kokemukseen itsestä, jota muovaamassa olisi se, miten muut kohtelevat.
Outoa, että niin harmittoman oloinen kapistus on itseasiassa hyvin haitallinen koko kulttuurille ja ihmisten hyvinvoinnille.
Alan suhtautua peileihin kriittisesti ja kyseenalaistaa niiden jatkuvan kaikkialla olemisen ja vältellä turhaa niihin tuijottamista. Miksi kotonakin niiden pitää törröttää aina sellaisissa paikoissa, että itseään joutuu katselemaan lukemattomia kertoja päivässä? Kokovartalopeili on kätevä, että voi sovittaa vaatteita ja tietää, mitä vetää päälleen, mutta se voisi sijaita vaikkapa kaapin ovessa oven SISÄPUOLELLA niin, että kuvan näkee vasta, kun kaapin oven avaa. Sama vessassa. Hmh. Pitäisi ruveta suunnittelemaan kaappeja, joissa peilit on ovien sisäpuolella niin ei tarvisi koko ajan tuijotella itseään.
Ja miksi julkiset vessat ovat täynnä peilejä? Eikö siellä voisi olla vaikka vain joku pienehkö käsipeili, josta voi TARVITTAESSA katsoa, onko tukka pystyssä tai jos korjaa meikkejä tms. Mutta tarviiko julkisissa vessoissa käydessään OIKEASTI aina tuijotella itseään? Ja uusien kerrostalojen rappukäytävissä saattaa olla peilejä. Ja hisseissä. Miksi joka himputin paikassa pitää olla peilejä. Onko ihmisten PAKKO koko ajan katsoa, miltä he näyttävät? Tarviiko oma ulkonäkö tarkistaa joka sekunti?
Kun asiaa ryhtyy todella miettimään, se akaa vaikuttaa täysin järjettömältä.
Hullu peilimaailma.
Tekstisi ruma-postauksessa on aivan kuin olisin itse sen kirjoittanut. Minulla oli tasan samanlainen kriisi muutama viikko sitten. Otin permanentin ja leikkasin lyhyemmiksi, nyt hiukset on ok. Siis en edes välttämättä haluaisi olla huikean kaunis, mutta edes siedettävä. Nyt voin vain unohtaa hiukset koska ei tarvitse huolia että ne ovat rumat.
VastaaPoistaMutta tuosta mitä sanoit, että jos et näe itseäsi peilistä, sinulla on kaunis olo, koska sisäisesti tunnet olevasi kaunis. Ja alat vihata itseäsi kun näet peilikuvan. Tunnen niin samoin! Hienoa että kirjoitit siitä, koska en ennen ollut ajatellut sitä noin. Aina pitää joka peilistä ja jopa joka heijastavasta pinnasta tarkistaa, että olenhan nyt nätti, enhän ole ruma.
Olisi ihanaa, jos yhteiskunta olisi sellainen, jossa ihmisiä arvostettaisiin sisäisten ominaisuuksien perusteella. Katsoin erään TED-talkin, jossa joku puhui naisten seksuaalisiksi objekteiksi tekemisestä. Hänellä oli yksi tosi hyvä havainto, joka jäi mieleen: Naisia opetetaan pienestä pitäen näkemään kehonsa loppumattomana projektina, jota pitää työstää, kun taas miehet opetetaan näkemään kehonsa työvälineinä, joilla liikkua aineellisessa maailmassa.
Minäkin haluan panostaa enemmän siihen, etten turhaan tuijottele itseäni peilistä (ja joka ikkunasta ja lasista jne.). Säästyisi stressiltä ja hölmöyksiltä. Ja siitä tulee muuten myös epävarmempi olo. Olen huomannut, että kyllä itsekin suhtaudun erittäin kriittisesti muiden ulkonäköön, se on ihan vain automaattinen ensireaktio. Tunnen siitä suurta syyllisyyttä, ja nykyään yritänkin kumota sen ajattelemalla, kuinka hienoja ja kauniita ihmisiä he kenties sisäisesti ovat. "Namaste" on minusta ihana tapa suhtautua muihin: "The divine in me bows to the divine in you". Yritän muistaa sen.
Kiitos tosi ihanasta ja hyvästä kommentista! Minäkin suhtaudun hyvin kriittisesti muiden ulkonäköön, ja en pidä siitä, että teen niin, ja yritän myös automaattisen ensireaktion jälkeen keskittyä ajattelemaan sisäistä kauneutta ihmisissä tms. Tämä maailma on niin ulkonäkökeskeinen, se on aivan hanurista. Ja vaikea sanoutua siitä kaikesta yksinään irtikään. Ja mtien ne ohjelmoinnit päästään edes saa pois?
PoistaTuo TED-talk kuulostaa kiinnostavalta. Minustakin on hyvin outoa ja hämmentävää, ja epäreilua, miten erilailla miehiä ja naisia opetetaan suhtautumaan ulkonäköönsä. Tämä paikka on naisille varsin kauhea. Lähes mahdotonta kyetä olemaan vaan oma itsensä (siis ihan luonnollinen ilman muutostöitä, kuten meikkiä, hiusten värjäämistä ja leikkailua, kirurgiaa jne) ja suunta on pahempaan. Minua hämmentää se, miten nykyään kauneusihanne alkaa olla kuin jokin puoliksi androidi.Eihän naisessa ole kohta mitään luonnollista vaan täynnä keinotekoisia osia. Missä raja vedetään? Siis onhan jo meikkaaminen ulkonäön keinotekoista muokkaamista, samoin hiusten värjääminen. Minä vedän rajan siihen, ettei leikkauksilla aleta muotoilemaan kehopani uuteen uskoon. En halua itseeni mitään, mikä ei ole itsestäni lähtöisin (tekoripset, tekokynnet, tekohiukset jne.). Voin värjätä sitä, mitä minulla jo on, mutta siinä menee rajani. Ja oikeastaan haluan siitä värjäämisestäkin eroon.
Ja jotenkin hulluinta on se, että MIKSI naiset aivopestään ajattelemaan, että heidän pitää työstää itseään? Jotenkin heidät saadaan uskomaan, etteivät he kelpaa miehille sellaisina kuin ovat. Käynnissä on jokin hirveä kilpailu. Mutta TOTUUS on, että kyllä me miehille kelvataan ihan tälläsinä kun ollaan.
PoistaEli mitä tämä kaikki hulluus on?
Mainontaa ja markkinointia? Kapitalismia? Sieltäkö tämä koko hulluus tulee?
Aivopesua.
Niinpä, aivopesua kaikki tyynni. Luulen että kapitalismia ainakin osittain, kaikesta meikistä, voiteista, väreistä, vaatteista, huiveista, laukuista, kengistä, dieettivalmisteista, kauneusleikkauksista puhumattkaan, saavat yritykset suuria tuottoja.
PoistaJa oikeasti en ymmärrä laukkuja ja kenkiä. Miksi ei voi olla yksi laukku, ja esim. kaksi-kolme paria peruskenkiä. Eikö niitä voi käyttää niin kauan, kunnes rei'iltä ei voi enää kävellä. Monet ehkä tykkäävät shoppailusta (senkö takia, että uusien vaatteiden mukana oma arvo tuntuu parantuvan, tulee kauniimpi olo?), mutta miehille on tarjolla tosi suppea valikoima laukkuja ja kenkiä naisiin verrattuina. Miksi, koska miesten ei tarvitse rakentaa arvoaan niiden varaan, ne ovat vain hyödyllisiä käyttöesineitä. Tässä on muuten se TED talk: http://ed.ted.com/on/GvKYBTag
Olen yrittänyt jättää meikkaamisen minimiin, ainoastaan peitän kasvojen kummallisen värin ja piirrän kulmakarvat kunnollisiksi, niistä en oikein osaa päästää irti tuntematta itseäni rumaksi. En värjää enää hiuksiani, koska siitä tulee enemmän ongelmia kuin hyötyä, kun aina se juurikasvu ja haalistuminen ja aina uudelleen. En myöskään leikkelisi kehoani, koska sehän olisi suurinta hulluutta. Ei aikaa ja luonnonvoimia vastaan voi taistella. En käy kuntosalilla että muokkaisin kehoani nätimmän näköiseksi. En käy jumpassakaan enkä kuntoile mitenkään, tiedän että monille siitä tulee oikeasti hyvä olo ja hyvä niin, mutta jos ei halua niin ei tarvi. Naisten ei tarvi olla sporttisia, miksei voi olla pehmeä ja levätä. Olen yrittänyt alkaa hyväksyä ne kehoni kohdat, joita olen aina inhonnut ja hävennyt, kuten vatsan, kiemuran selkärangan, polvet ja sääret jne. Mutta edelleen häpeän ulkonäköäni, jos ei ole hiukset oikein, vaatteet jotka korostavat tiettyjä hyviä kehonosia ja peittävät huonot jne.
Luin taannoin jutun ylipainoisesta naisesta, jonka vähäpukeinen kuva oli poistettu instagrammista (lähinnä väärinkäsityksen vuoksi mutta kuitenkin). Hänen sanomansa jäi erityisesti mieleen, "In the modern society, loving your body as it is, is revolutionary." (ei sanasta sanaan, mutta idea on siinä). Ja todellakin se on vallankumouksellista. Moniko nainen voi täysin rehellisesti sanoa, ettei yritä tai halua muuttaa, eikä edes häpeä mitään aspektia ulkonäössään? Minulla oli anoreksia joskus 18-vuotiaana, ja laihdutin kehoni superlaihaksi, koska olin aina inhonnut sitä. Luulin että olin nälkiintyneen näköisenä kaunis. Siitä jos mistä tuli ihan kauheita seuraamuksia, sekä fyysisiä että psykologisia. On niin surullista, että tosi monet tytöt sairastuvat syömishäiriöön (jonka syinä on muutakin kuin ulkonäköpaineet, mutta väärä kuva kauneudesta on siinä mielestäni suuressa osassa).
Tästä aiheesta riittäisi niin paljon juttua mutta ehkä en kirjoita esseetä tähän vastausboksiin :)