The myth of ADD

Tilasin juuri äärettömän kiehtovan kirjan, Martha Burgen The ADD Myth. Burge on ADHD-valmentaja ja itse ADHD-ihminen.

Burge on sitä mieltä, ettei ADHD:ta ole olemassa. Hän on kuitenkin itse ensimmäisenä myöntämässä, että ihmiset, joilla sanotaan olevan ADHD, ovat erilaisia. Heissä on jotain erilaista. Hän kutsuu sitä intensiivisyydeksi.

Kun ADHD:sta puhutaan lääketieteellisessä/diagnostisessa valossa, kiinnitetään huomiota intensiivisyyden mukanaan tuomiin huonoihin puoliin. "Every natural human trait can be vievew by either its negative or positive side. In truth a trait is the combination of all its aspects, negative and positive" (Burge). Itseasiassa ominaisuudet sijaitsevat janalla.

Jos esimerkiksi puhutaan tarkkaavaisuudesta, janan toisessa ääripäässä on keskittymiskyvyttömyys, tila jossa tarkkaavaisuus sinkoilee solkenaan asiasta toiseen, ja toisessa hyperfokus (Burge). Tietysti, kun puhutaan tarkkaavaisuudesta, ihmiset eivät sijaitse jossakin yhdessä, kiinteässä kohdassa janalla, sillä tarkkaavaisuus vaihtelee eri hetkinä.

Intensiivisten ihmisten kokemus käsittää suuremman osan janasta kuin ei-intensiivisillä ihmisillä. Ei-intensiivinen tarkoittaa laimeampaa kokemus- ja reaktiomaailmaa. Näin ollen mitä intensiivisempi ihminen, sitä voimakkaammin hän kokee asiat ja sitä voimakkaampia ovat hänen reaktionsa. Jos puhutaan edelleen tarkkaavaisuudesta, he "siirtyvät keskittymiskyvyttömyydestä niiden asioiden suhteen, jotka eivät kiinnosta heitä, hyperfokukseen niiden asioiden suhteen, jotka kiinnostavat heitä" (Burge). Norminmukaiset ihmiset sen sijaan sijaitsevat tarkkaavaisuuden osalta enimmäkseen janan keskivaiheilla. Heidän tarkkaavaisuutensa pysyy suhteellisen tasaisena tilanteesta ja hetkestä toiseen.

Jos taas puhutaan aktiivisuustasosta, janan toisessa ääripäässä on väsymys ja toisessa yliaktiivisuus ja impulsiivisuus (Burge).

Burge sanoo, että jos keskitymme vain asian negatiivisiin puoliin, jätämme puolet asiasta huomiotta. Keskittymiskyvyttömyys, tila, jossa tarkkaavaisuus sinkoilee asiasta toiseen, voidaan tulkita myös kyvyksi imeä sisäänsä valtava määrä informaatiota: "we are never inattentive; we are always taking in more than others" (Burge). Niinhän se on. Jos tarkkaavaisuus siirtyy nopeaa vauhtia asiasta toiseen, ihminen kiinnittää silloin huomiota suureen määrään asioita. Tästä ominaisuudesta sanotaan, että sellaisilta ihmisiltä puuttuu kyky suodattaa epäolennainen informaatio pois. "But when the thing we are attending to is of great importance to us, we have a super space bubble" (Burge). Eli silloin, kun asia on intensiiviselle (ADHD-ihmiselle) tärkeä, hän pystyy keskittymään superhyvin (hyperfokus). Tällöin henkilö siirtyy siis janan toiseen ääripäähän. Silloin hän keskittyy niin, ettei millään muulla ole väliä, "we can stay on a single subject or activity for a very long time without noticing anything else going on around us." Hyperfokusta pidetään myös tarkkaavaisuushäiriön oireena. "Sen sijaan, että arvostaisimme tuota tavanomaista parempaa kykyä keskittyä yhteen asiaan, pidämme sitä osoituksena siitä, että henkilö on jäänyt ’jumiin’" (Burge).

Kun keskitytään asioiden negatiivisiin puoliin, syntyy helposti itseään toteuttava kehä: kun ihmiseen suhtaudutaan negatiivisessa valossa, hän alkaa itsekin keskittyä negatiivisiin puoliinsa.

Burge perustelee kirjan alussa, miksi ADHD:ta ei ole olemassa (diagnostisessa mielessä). ADHD:n toteamiseksi ei ole olemassa minkäänlaisia objektiivisia testejä. Sitä ei voida todeta verikokeilla tai aivotutkimuksilla. Hyvin pitkälti kyse on vain yksilön ja ympäristön yhteensopimattomuudesta. Jos "häiriö" katoaa ympäristöä muutettaessa, onko kyse tällöin todella lääketieteellisestä häiriöstä? Miten henkilössä voi olla häiriö yhdessä tilanteessa ja toisessa sitä ei ole?

Monet inhimilliset ominaisuudet jakautuvat normaalijakauman mukaisesti. Alla on esitettynä älykkyyden normaalijakauma.

Normaalina eli norminmukaisena pidetään ihmisiä, jotka sijoittuvat normaalijakauman keskialueille. Mitä kauemmas keskeltä siirrytään, sitä kauemmas normaalista eli norminmukaisesta siirrytään. Joidenkin lääketieteellisten diagnoosien kriteerinä on huomattava normaalijakauman keskitasosta poikkeaminen. Esimerkiksi älyllisen kehitysvammaisuuden raja on vedetty älykkyysosamäärä 70. Jos ÄO on 70 tai sen alle, henkilö todetaan älyllisesti kehitysvammaiseksi. Terveyskirjasto.fi:n mukaan noin 1% väestöstä kärsii eriasteisesta älyllisestä kehitysvammaisuudesta.

Jos tarkastelun kohteeksi nyt otetaan intensiivisyys, on Burge sitä mieltä, ettei poikkeuksellisen intensiivisiä ihmisiä pitäisi luokitella "sairaiksi" tai jollakin tapaa viallisiksi, epänormaaleiksi. He poikkeavat normista, ehdottomasti, mutta Burgen mielestä kyse ei ole diagnosoitavasta häiriöstä. Kirjan alussa on Allen Francesin, lääketieteen emeritusprofessorin, kirjoittama esipuhe. Frances on monessa asiassa samaa mieltä Burgen kanssa, mutta Francesin mielestä ne ihmiset, jotka sijoittuvat normaalijakaumalla hyperaktiivisuuden, impulsiivisuuden ja tarkkaavaisuuden osalta aivan ääripäähän, voivat hyötyä diagnoosista sekä lääkityksestä.

ADHD-ihmiset poikkeavat ehdottomasti normista. Ja me olemme ehdottomasti intensiivisiä. Onko jälleen kerran kyse todellisuudessa vain siitä, että koska emme ole norminmukaisia ihmisiä ja yhteiskunta sisältäen koulu- ja työelämän on suunniteltu ominaisuuksiltaan keskiverroille ihmisille, äärimmäisiä persoonallisuuksia ei ole otettu huomioon ja vain tästä syntyy epäsuhta, johon lääketiede on katsonut asiakseen puuttua?

Tässä käsiteltiin kirjan 1. luvun sisältöä. Kirjan loppuosa käsittelee yksityiskohtaisemmin intensiivisyyttä ja sitä, mitä se on.Tässä blogissa artikkeli intensiivisyydestä ja Dabrowskin 5 yliherkkyyden lajista: Yliherkkyydet ja lahjakkuus.