Varaan ajan lääkärille. Olen masentunut. Eroaminen parisuhteestani tarkoittaa, että olen menettänyt kaikki toiveeni normaalista elämästä. Se suhde oli minun yritykseni saada normaali elämä ja se epäonnistui. En pysty olemaan normaali. En enää tiedä yhtään, kuka olen tai voin olla tai millaiset asiat elämässä ovat minulle mahdollisia. Olen täysin hukassa.
Haluan myös selvittää, voiko minulla olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Sitä epäiltiin, kun olin noin 18, mutta sen ikäiselle ei haluttu tehdä vielä diagnoosia. Netissäkin sanotaan: "BPD is not normally diagnosed in children or adolescents as symptoms that suggest such a diagnosis may resolve as children get older" (http://www.medicalnewstoday.com/articles/9670.php). Suomeksi siis: Bpd-diagnoosia ei yleensä tehdä lapsille ja nuorille, sillä oireet, jotka viittaavat bpd-diagnoosiin, voivat ratketa lapsen kasvaessa." Monella tapaa se sopisi minuun, ja haluan selvittää, onko minulla se koska jos on, se on luultavasti erittäin suuri tekijä siinä, miksi mistään ei tule mitään.
Epävakaa olen ehdottomasti, mutta se voi johtua myös asperger+adhd-oireistosta.
1. Impairments in self functioning (a or b): (häiriöt minuudessa/minän toiminnassa)
a. Identity: Markedly impoverished, poorly developed, or unstable self-image, often associated with excessive self criticism; chronic feelings of emptiness; dissociative states under stress.
b. Self-direction: Instability in goals, aspirations, values, or career plans
a. Identiteetti: köyhä, huonosti kehittynyt tai epävakaa minäkuva, johon liittyy usein yletöntä itsekriittisyyttä; kroonisia tyhjyyden tnteita; dissosiatiivisia tiloja stressaantuneena.
b. Itseohjautuvuus: tavoitteiden, pyrkimysten, arvojen ja urasuunnitelmien epävakaus
No, tunnen hyvin itseni kyllä, MUTTA minun mielipiteet vaihtuvat taukoamatta, en osaa oikein koskaan sanoa mitä mieltä olen jostain asiasta, tai sitten olen jotain mieltä ja seuraavana päivänä toista mieltä. Olen alkanut kyllästyä tähän ja ikuiseen päättämättömyyteen myös. Jotenkin kaikki vaihtoehdot ja näkökulmat tuntuvat mahdollisilta, ja en pysty valitsemaan tai sitten vaihtelen valintaa.
Mutta kyllä niitä pysyviäkin aspekteja on. Olen aina halunnut yliopistoon ja nyt olen siellä ja aion jotenkin sitkeästi ponnistella sen läpi. Mutta siitä, mitä tekisin työkseni, minulla ei ole mitään käsitystä.
Ja tyhjyyden tunne on vakava ongelma, jota olen paikannut olemalla parisuhteissa, koska kun olen suhteessa, en tunne tuota tyhjyyttä, ja olen ihan tietoisesti pysynyt suhteissa vain siksi, että pelkään kuollakseni yksin olemista ja tuota tyhjyyttä, joka sitten palaa, koska sen kanssa ei voi elää. Se tekee itsetuhoiseksi.
Ihmissuhteissa olen kykenemätön sitoutumaan. Ja lähtemään. Joten olen vähän väliä eroamassa, ja sitten en kuitenkaan eroa. Teen niin aina ja se on kamalaa kaikille osapuolille. Tai siis tämä koskee parisuhteita. Ystävyyssuhteita ei niinkään ainakaan nyt enää vanhempana. Mutta helposti, JOS tulee ongelmia ja riitaa, ajattelen, että pitäisi poistaa koko ihminen elämästä. Sillä tavalla näen asiat mustavalkoisesti, että joko näen ihmisissä vain hyvää tai jos ne loukkaavat minua, en pysty näkemään enää mitään hyvää, kun tunnen vain kaikkia negatiivisia tunteita ja ne määrittävät kaiken. En osaa yhdistää ihmiseen hyvää ja pahaa.
Mutta en kovin paljon riitele ja loukkaannu asioista. Riippuu tosin ihmisestä.
a. Emotional liability: Unstable emotional experiences and frequent mood changes; emotions that are easily aroused, intense, and/or out of proportion to events and circumstances.
No toi kyllä pitää paikkansa.
Hmmm.
Mutta toisaalta en tiedä, kun vaikka olen monella tapaa epävakaa, en käyttäydy kyllä juuri koskaan niin hullusti kuin mitä olen ymmärtänyt että borderline on. Esim. viimeisin yli 2 vuotta kestänyt parisuhde oli hyvin rauhallinen ja ei riidelty koskaan. Minulla ei ole itsellä tarvetta haastaa riitaa, olen hyvin kiltti ja iloinen ja ystävällinen (mikä ei vastaa epävakaata persoonallisuushäiriötä), mutta jos joku TOINEN aloittaa vihamielisen tai välinpitämättömän käytöksen, tulen todella vihaiseksi. Tosin vihaisenakin yritän aina ensin keskustella rationaalisesti asioista ja selvittää niitä puhumalla.
Enemmänkin minusta satunnaiset kohtaukset, joissa heitän astioita seinään tms. liittyvät aspergerin meltdowneihin eli olen ylikuormittunut ja kapasiteetti aivoissa loppuu täysin, niin sitten lentää. Aika harvinaista kyllä. Ehkä kerran vuodessa kahdessa.
Pahinta on ollut aina se, jos joku, johon olen ihastunut, alkaa kohdella välinpitämättömästi. Silloin olen kyllä oppikirjesimerkki borderlinesta. Muutun aivan hulluksi ja lähetän satamiljoonaa viestiä ja hajotan puhelimia ja sim-kortteja etten voisi lähettää enää mitään jne. Mutta tuskin kyse on borderlinesta silloin, jos tällaista käytöstä on VAIN hyvin spesifeissä tilanteissa. Tällöinkin kyse on minusta enemmän siitä, että olen asperger + adhd ja hsp eli tunteet ovat HYVIN voimakkaita, olen impulsiivinen ja intensiivinen ja taustalla jonkinasteisia traumoja ja vaikeutta luottaa ihmisiin ja siis pelkoja, ja sitten se, että en KESTÄ sitä jos ihmiset käyttäytyy huonosti, koska se on EPÄRATIONAALISTA. Mulle olisi ihan ok, jos joku ei tykkää musta ja SANOO SEN suoraan. Ok. Se on selkeää. Mutta en osaa käsitellä... Outoa käytöstä. En tiedä. Tässä nimenomaisessa asiassa ja kohdassa olen hullu.
En tiedä. En tiedä. Ehkä olen vaan intensiivinen yliherkkä asperger adhd.
Ja ehkä parisuhteissa olen ollut epävakaa, koska olen aidosti kokenut, että minun ei kuulu olla siinä suhteessa, mutta en ole uskaltanut lähteä, koska 1) pelkään tyhjyyttä 2) pelkään että jään yksin 3) pelkään etten pysty sitoutumaan 4) pelkään miljoonia asioita. Ja siitä seuraa sitten se, että sitoudun sitkeästi, vaikka pitäisi lähteä, mutta sitoutumiseni on huonoa koska vähän väliä puhun lähtemisestä vaikken tee sitä.
Olen täysin pihalla. Kuka olen. Mikä minulle on mahdollista. Miten. Koska. Missä. Kenen kanssa. Hä?
Ei HAJUAKAAN. Mistään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erityisherkkyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erityisherkkyys. Näytä kaikki tekstit
maanantai 15. helmikuuta 2016
perjantai 12. helmikuuta 2016
Autistien informaatioähky
"A new study has found that the brains of autistic children produce, on average, 42% more information than non-autistic children when in a resting state (Velázquez & Galán, 2013)...
All the minds major functions are working at increased capacity, perhaps explaining why autistic children shun social interactions.
Rather than being uninterested in other people, autistic children may find the sudden rush of information from others too much to cope with."
All the minds major functions are working at increased capacity, perhaps explaining why autistic children shun social interactions.
Rather than being uninterested in other people, autistic children may find the sudden rush of information from others too much to cope with."
maanantai 25. tammikuuta 2016
Aistiyliherkkyydet (ja herkkyydestä muutenkin)
Keskustellaanpa aistiyliherkkyyksistä.
Minulla ei ole niitä perinteisiä aistiyliherkkyyksiä, jotka luetellaan aina oppikirjoissa: loisteputkivalot ei häiritse ja kestän koiran haukuntaa ilman kummempia ongelmia. Luulinkin aluksi aspergeriin ttutuessani, ettei minulle ole aistiyliherkkyyksiä ja se harmitti, koska ajattelin, etten ole kunnon asperger. No, vuosien myötä olen sittemmin oppinut, että minulla todellakin on aistiyliherkkyyksiä, asiasta ei ole pienintäkään epäilystä, jos kysytään läheisiltäni. Itse ei vaan tajua aina tuollaisia asioita, kun jos olen koko ikäni ollut tällainen ja kokenut kuten koen, niin pidän monia asioita ihan normaaleina.
Pahin aistiyliherkkyysongelma minulla on ehkä asentojen kanssa. En pysty istumaan normaalisti. Eli sellainen istuma-asento, jossa molemmat jalat on maassa, on täysi mahdottomuus. Jalkoihini alkaa välittömästi "sattua", oloni on äärimmäisen epämukava. Nostan aina toisen jalan, tai molemmat, ylös sohvalle tai tuolille alleni tai jonnekin YLÖS. Hyvin yleinen asento on sellainen, että toinen jalka on allani penkillä ja toinen jalka siten, että jalka on koukussa ja jalkapohja on istuinosaa vasten. Mutta otin minkä asennon tahansa, en kestä olla siinä kauan, kun jalkoja alkaa "särkeä" ja oloni muuttuu hyvi epämukavaksi ja alan aistia jalkani ja on pakko siirtää jalkoja uuteen asentoon. Istumiseni onkin jatkuvaa kiemurtelua. Luennoilla joudun vääntelehtimään epätoivoisena, kun en meinaa millään saada jalkoja mukavasti. Otan välillä kengät pois ja nostan jalat penkille ja jos viereinen tuoli on vapaana, saatan nostaa jalat siihen. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Istumisen piina...
Aika useinkin olen tilanteessa, jossa joudun istumaan sietämättömllä istuimella, jossa hyvää asentoa ei vaan löydy, vaikka kiemurtelen ja vaihdan jalkojen paikkaa taukoamatta, särkee koko ajan vaan. Jouluna pelattiin pirttipöydän ääressä lautapeliä useampi tunti, ja kaikki ihmettelivät kiemurteluani ja oihkimistani, kun jalkojani särki koko ajan vaan enemmän eikä mikään asento tuonut helpotusta. Lopulta tungin pöydän alle pienen jakkaran, jolle nostin jalat suoriksi eteeni ja se auttoi - hetkeksi. Valitettavasti mikään asento ei ole hyvä kauan.
Tänään googlasin netistä ja aspergereilla on toisinaan tällaista ongelmaa istumisen kanssa.
Mutta aistiyliherkkyyksiä on paljon muitakin. Kerran olin ystäväni luona ja tehtiin voileipiä ja sanoin, etten voi syödä leipää kuin teen kanssa, mutta sitten lämpimän ruoan kanssa taas ei voi juoda mehua vaan ainoastaan vettä tai maitoa, sitten tuoli, jolla istuin, oli sellainen selkänojaton jakkara ja en voinut mitenkään istua siinä ja pyysin toista tuolia, ja kun menimme olohuoneeseen keskustelemaan, jouduin sammuttamaan päällä olleen valon, koska se aiheutti liian kirkkaan ja kapea-alaisen valon, joka ahdisti ja säädin valaistusta aikani ennen kuin olin tyytyväinen ja tässä kohtaa ystäväni alkoi nauraa ja sanoi: "Voi aistiyliherkkyys sun kanssa". Minä en itse ollut huomannut mitään erikoista toiminnassani...
Valaistuksen kanssa on usein ongelmia. En kestä liian hämärää valaistusta, mutta kyse on aivan tietynlaisesta hämäryydestä. Tunnelmavalaistuksella aikaan saatu miellyttävä hämärähkö tila on ihana, mutta jos esim. sisätiloissa on valot pois päältä kun ulkoa tulee valoa, mutta sitten ulkona hämärtyy ja sisätiloihin ei ole sytytetty vielä valoja, muutun toimintakyvyttömäksi ellei tilannetta korjata. Kerran oli meinaan melkoisen hankala tilanne, kun työkokeilussa kävi juuri näin, kun oli jonkinmoinen kokous tai palaveri menossa ja en pystynyt ollenkaan keskittymään, kun olin niin ahdistunut hämärästä ja myös liian kuumasta lämpötilasta, ja oloni oli äärimmäisen huono ja tukala, mutta en kehdannut nousta sytyttämään valoja tai mennä vessaan vähentämään vaatteita.
Lämpötila onkin toinen. En kestä kuumaa. Tulen siitä hulluksi. Ärtyneeksi, keskittymiskyvyttömäksi, tuskaiseksi.
Ja kun sanon, etten kestä tiettyä valaistusta, lämpötilaa tms. kyse on siis sellaisesta HYVIN epämukavasta olosta, joka vie kaiken huomioni, tekee minusta tuskaisen, ahdistuneen ja keskittymiskyvyttömän enkä pysty esim. sosiaaliseen kanssakäymiseen ellei asiaa korjata. Pystyn vain kiemurtelemaan ja tuskailemaan.
Nukkumisen kanssa äänet muodostuvat ongelmaksi. Herään heti, jos kissa naukaisee asunnossa. Onneksi nukahdan yleensä heti uudestaan. Mökillä joudun aina irrottamaan paristot seinäkellosta ja sammuttamaan ilmalämpöpumpun nukkumaan mennessä. Hankalinta on se, etten pysty oikein nukkumaan korvatulppienkaan kanssa, koska jos ne laittaa korviin, maailma muuttuu hyvin kummalliseksi... En ole muuttunut kuuroksi, sillä kuulen hengitykseni ja sydämen lyönnit, olen kuin pimeässä kaikukopassa, kohdussa. Se on niin kummallista, etten saa unta helposti ja ahdistaa, ja näen jopa painajaisia niistä sitten, jos nukahdan.
Riippuu myös yleisestä voinnista, miten hyvin tai huonosti kestä erilaisia aistiärsykkeitä. Jos olen hyvin kuormittunut ja stressaantunut ja hajoamispisteessä, kestän enää olemattoman vähän mitään ylimääräistä hälinää ja kaaosta ympärilläni. Kerran joitain vuosia sitten olin sosionomiopintojen yhteydessä virossa muutaman päivän opintoretkellä. Tiesin, että sellainen retki on riski, koska aivan varmasti ylikuormitun (matkustaminen ja vieraissa paikoissa oleimnen yli vuorokauden ajan + vieraiden ihmisten kanssa oleminen aiheuttaa todella pahaa ylikuormittumista). Halusin kuitenkin kokeilla. Ikään kuin haastaa itseni sen sijaan, että halvaantuisin pelosta kotinurkkaan. Niin siinä kuitenkin sitten kävi, että kun oltiin tulossa kotiin, olin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Minun oli hyvin vaikea pitää itseäni enää kasassa. Tultiin virosta laivalla ja kokoonnuimme sellaiseen ravintolatilaan, jossa musiikki soi todella kovalla. En kerta kaikkiaan kyennyt käsittelemään enää sellaista meteliä siinä tilassa. Sitten opettaja vielä sanoi, että tehdään palautteenantotehtävä reissusta SIINÄ YMPÄRISTÖSSÄ! Kokoonnuimme piiriin ja jokainen sai paperin, ja siihen pti kirjoittaa jotain. Olin aivan romahduspisteessä ja täysin kykenemätön prosessoimaan enää yhtäkään ajatsta siinä tilassa ja metelissä ja tunsin, etten vaan PYSTY tekemään sitä tehtävää, mutta tiesin myös, ettei kukaan ymmärrä, jos sanon, etten voi tehdä sitä. Yritin kyllä sanoa, mutta opettaja sanoi vaan, että se on ihan helppo tehtävä. Just. Lopulta sitten hajosin ja aloin kiroilla ja itkeä ja ryntäsin paikalta jonnekin piiloon itkemään. Tyhjä paperi jäi sinne.
Herkkyys.
Poikaystävälläni ei ainakaan ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi herkin hänen tapaamansa ihminen. Valitettavasti hyvin usein se on negatiivista. Herkkyys siis. Sitä, että koko ajan ylikuormittuu ja hajoaa kaikesta. Vaikka toisaalta sen vastapuolena on intensivisyys positiivisessa mielessä ja olen hirveän eläväinen, innostunut, eloisa ja villiintynyt ja hupsu. Koen kaiken hyvin voimakkaasti. Ilmaisen kaiken myös hyvin voimakkaasti. Tai hajoamiset yritän kätkeä, koska olisihan se aka outoa, jos vähän väliä koulussa ja bileissä ja missä nyt liikunkaan, itkisin ja olisin ihan hajalla... Pakko yrittää pitää sellaista "olen kunnossa"-naamaria päällä. Ja usein mietin sitäkin, että ihmiset huolestuisivat turhaan, jos esim. koulussa alkaisin itkeä ja voida avoimesti huonosti, koska NORMAALEILLA ihmisillä sellainen käytös tarkoittaisi, että asiat on TODELLA huonosti. Minulla se vain on... normaalia. Ei mitään vakavaa. Minä vaan olen sellanen, että voin olla joitain päiviä tai yhden päivän ihan hajalla ja hauto itsemurhaa tai olla täysin toiminta kyvytön, eikä se ole mitenkään vakavaa tai vaarallista, ja se menee kohta taas ohi. Mutta ei normaalit ihmiset ymmärtäisi. Ne luulisi, että olen jotenkin vakavasti sairas. Enkä vaan tilapäisesti uupunut tai hajalla. Tunteeni ovat syviä. Jos olen pohjalla, se voi näyttää ja kuulostaa VAKAVALTA, mutta ei se ole. Yleensä. yleensä se on vain. Hetkellinen notkahdus.
Pääsääntöisesti, jos voin huonosti, vetäydyn sosiaalisista kontakteista ja eristäydyn, koska sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja VAATII energiaa, ja jos olen rikki, uupunut, kuormittunut, minulla EI ole enää energiaa sosialisoimiseen tai naamarien ylläpitämiseen. En jaksa puhua, hymyillä jne. En jaksa pitää kulisseja yllä. Usein on hetkiä ja tilanteissa, joissa tämä on hankalaa. Kun on niin rikki ja uupunut ettei mitenkään jaksa ihmisiä ja esittää, ettei ole hajalla, ja silti on PAKKO olla ihmisten ilmoilla. Esim. jos käyn töissä, minulla saattaa olla joka viikko sellainen päivä, kun voin näin. Tai joka kuukausi useita päiviä. Niitä on vähän väliä. En ymmärrä, mitä minun silloin pitäisi tehdä, jos olen työelämässä. Käyn vessassa itkemässä ja yritän pitää itseni kasassa. Mutta mitä enemmän vaativaa sosiaalista kanssakäymistä työ sisältää, sitä vaikeampaa esittäminen on. Siis vuosi sitten olin Punnitse ja säästä -kaupassa työkokeilussa, ja oli päiviä, kun olin vaan niin väsynyt unenpuutteesta (aamuheräämiset!) ja muusta, että halusin vaan itkeä ja yritä siinä sitten palvella kassalla asiakkaita. Muistan yhden erityisen pahan päivän, kun en kerta kaikkiaan meinannut PYSTYÄ pitämään järjestelmääni kasassa kassalla ja oli todella vähällä, etten purskahtanut siinä itkuun. Ja juuri tuollaisesta ihmiset sitten huolestuisivat kauheasti, koska eihän kukaan normaali ihminen itke kassalla ja ole ihan hajalla, ellei kyse ole jostan vakavasta masennuksesta tms. Minulla kyse voi olla ihan vaan muutamasta huonosti nukutusta yöstä.
Siksi ehkä pitäs tehä sellasta työtä, jossa ei näe ihmisiä. Sit ei haittaisi mitään, jos itken samalla kun teen töitä :D.
Minulla ei ole niitä perinteisiä aistiyliherkkyyksiä, jotka luetellaan aina oppikirjoissa: loisteputkivalot ei häiritse ja kestän koiran haukuntaa ilman kummempia ongelmia. Luulinkin aluksi aspergeriin ttutuessani, ettei minulle ole aistiyliherkkyyksiä ja se harmitti, koska ajattelin, etten ole kunnon asperger. No, vuosien myötä olen sittemmin oppinut, että minulla todellakin on aistiyliherkkyyksiä, asiasta ei ole pienintäkään epäilystä, jos kysytään läheisiltäni. Itse ei vaan tajua aina tuollaisia asioita, kun jos olen koko ikäni ollut tällainen ja kokenut kuten koen, niin pidän monia asioita ihan normaaleina.
Pahin aistiyliherkkyysongelma minulla on ehkä asentojen kanssa. En pysty istumaan normaalisti. Eli sellainen istuma-asento, jossa molemmat jalat on maassa, on täysi mahdottomuus. Jalkoihini alkaa välittömästi "sattua", oloni on äärimmäisen epämukava. Nostan aina toisen jalan, tai molemmat, ylös sohvalle tai tuolille alleni tai jonnekin YLÖS. Hyvin yleinen asento on sellainen, että toinen jalka on allani penkillä ja toinen jalka siten, että jalka on koukussa ja jalkapohja on istuinosaa vasten. Mutta otin minkä asennon tahansa, en kestä olla siinä kauan, kun jalkoja alkaa "särkeä" ja oloni muuttuu hyvi epämukavaksi ja alan aistia jalkani ja on pakko siirtää jalkoja uuteen asentoon. Istumiseni onkin jatkuvaa kiemurtelua. Luennoilla joudun vääntelehtimään epätoivoisena, kun en meinaa millään saada jalkoja mukavasti. Otan välillä kengät pois ja nostan jalat penkille ja jos viereinen tuoli on vapaana, saatan nostaa jalat siihen. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Istumisen piina...
Aika useinkin olen tilanteessa, jossa joudun istumaan sietämättömllä istuimella, jossa hyvää asentoa ei vaan löydy, vaikka kiemurtelen ja vaihdan jalkojen paikkaa taukoamatta, särkee koko ajan vaan. Jouluna pelattiin pirttipöydän ääressä lautapeliä useampi tunti, ja kaikki ihmettelivät kiemurteluani ja oihkimistani, kun jalkojani särki koko ajan vaan enemmän eikä mikään asento tuonut helpotusta. Lopulta tungin pöydän alle pienen jakkaran, jolle nostin jalat suoriksi eteeni ja se auttoi - hetkeksi. Valitettavasti mikään asento ei ole hyvä kauan.
Tänään googlasin netistä ja aspergereilla on toisinaan tällaista ongelmaa istumisen kanssa.
Mutta aistiyliherkkyyksiä on paljon muitakin. Kerran olin ystäväni luona ja tehtiin voileipiä ja sanoin, etten voi syödä leipää kuin teen kanssa, mutta sitten lämpimän ruoan kanssa taas ei voi juoda mehua vaan ainoastaan vettä tai maitoa, sitten tuoli, jolla istuin, oli sellainen selkänojaton jakkara ja en voinut mitenkään istua siinä ja pyysin toista tuolia, ja kun menimme olohuoneeseen keskustelemaan, jouduin sammuttamaan päällä olleen valon, koska se aiheutti liian kirkkaan ja kapea-alaisen valon, joka ahdisti ja säädin valaistusta aikani ennen kuin olin tyytyväinen ja tässä kohtaa ystäväni alkoi nauraa ja sanoi: "Voi aistiyliherkkyys sun kanssa". Minä en itse ollut huomannut mitään erikoista toiminnassani...
Valaistuksen kanssa on usein ongelmia. En kestä liian hämärää valaistusta, mutta kyse on aivan tietynlaisesta hämäryydestä. Tunnelmavalaistuksella aikaan saatu miellyttävä hämärähkö tila on ihana, mutta jos esim. sisätiloissa on valot pois päältä kun ulkoa tulee valoa, mutta sitten ulkona hämärtyy ja sisätiloihin ei ole sytytetty vielä valoja, muutun toimintakyvyttömäksi ellei tilannetta korjata. Kerran oli meinaan melkoisen hankala tilanne, kun työkokeilussa kävi juuri näin, kun oli jonkinmoinen kokous tai palaveri menossa ja en pystynyt ollenkaan keskittymään, kun olin niin ahdistunut hämärästä ja myös liian kuumasta lämpötilasta, ja oloni oli äärimmäisen huono ja tukala, mutta en kehdannut nousta sytyttämään valoja tai mennä vessaan vähentämään vaatteita.
Lämpötila onkin toinen. En kestä kuumaa. Tulen siitä hulluksi. Ärtyneeksi, keskittymiskyvyttömäksi, tuskaiseksi.
Ja kun sanon, etten kestä tiettyä valaistusta, lämpötilaa tms. kyse on siis sellaisesta HYVIN epämukavasta olosta, joka vie kaiken huomioni, tekee minusta tuskaisen, ahdistuneen ja keskittymiskyvyttömän enkä pysty esim. sosiaaliseen kanssakäymiseen ellei asiaa korjata. Pystyn vain kiemurtelemaan ja tuskailemaan.
Nukkumisen kanssa äänet muodostuvat ongelmaksi. Herään heti, jos kissa naukaisee asunnossa. Onneksi nukahdan yleensä heti uudestaan. Mökillä joudun aina irrottamaan paristot seinäkellosta ja sammuttamaan ilmalämpöpumpun nukkumaan mennessä. Hankalinta on se, etten pysty oikein nukkumaan korvatulppienkaan kanssa, koska jos ne laittaa korviin, maailma muuttuu hyvin kummalliseksi... En ole muuttunut kuuroksi, sillä kuulen hengitykseni ja sydämen lyönnit, olen kuin pimeässä kaikukopassa, kohdussa. Se on niin kummallista, etten saa unta helposti ja ahdistaa, ja näen jopa painajaisia niistä sitten, jos nukahdan.
Riippuu myös yleisestä voinnista, miten hyvin tai huonosti kestä erilaisia aistiärsykkeitä. Jos olen hyvin kuormittunut ja stressaantunut ja hajoamispisteessä, kestän enää olemattoman vähän mitään ylimääräistä hälinää ja kaaosta ympärilläni. Kerran joitain vuosia sitten olin sosionomiopintojen yhteydessä virossa muutaman päivän opintoretkellä. Tiesin, että sellainen retki on riski, koska aivan varmasti ylikuormitun (matkustaminen ja vieraissa paikoissa oleimnen yli vuorokauden ajan + vieraiden ihmisten kanssa oleminen aiheuttaa todella pahaa ylikuormittumista). Halusin kuitenkin kokeilla. Ikään kuin haastaa itseni sen sijaan, että halvaantuisin pelosta kotinurkkaan. Niin siinä kuitenkin sitten kävi, että kun oltiin tulossa kotiin, olin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Minun oli hyvin vaikea pitää itseäni enää kasassa. Tultiin virosta laivalla ja kokoonnuimme sellaiseen ravintolatilaan, jossa musiikki soi todella kovalla. En kerta kaikkiaan kyennyt käsittelemään enää sellaista meteliä siinä tilassa. Sitten opettaja vielä sanoi, että tehdään palautteenantotehtävä reissusta SIINÄ YMPÄRISTÖSSÄ! Kokoonnuimme piiriin ja jokainen sai paperin, ja siihen pti kirjoittaa jotain. Olin aivan romahduspisteessä ja täysin kykenemätön prosessoimaan enää yhtäkään ajatsta siinä tilassa ja metelissä ja tunsin, etten vaan PYSTY tekemään sitä tehtävää, mutta tiesin myös, ettei kukaan ymmärrä, jos sanon, etten voi tehdä sitä. Yritin kyllä sanoa, mutta opettaja sanoi vaan, että se on ihan helppo tehtävä. Just. Lopulta sitten hajosin ja aloin kiroilla ja itkeä ja ryntäsin paikalta jonnekin piiloon itkemään. Tyhjä paperi jäi sinne.
Herkkyys.
Poikaystävälläni ei ainakaan ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi herkin hänen tapaamansa ihminen. Valitettavasti hyvin usein se on negatiivista. Herkkyys siis. Sitä, että koko ajan ylikuormittuu ja hajoaa kaikesta. Vaikka toisaalta sen vastapuolena on intensivisyys positiivisessa mielessä ja olen hirveän eläväinen, innostunut, eloisa ja villiintynyt ja hupsu. Koen kaiken hyvin voimakkaasti. Ilmaisen kaiken myös hyvin voimakkaasti. Tai hajoamiset yritän kätkeä, koska olisihan se aka outoa, jos vähän väliä koulussa ja bileissä ja missä nyt liikunkaan, itkisin ja olisin ihan hajalla... Pakko yrittää pitää sellaista "olen kunnossa"-naamaria päällä. Ja usein mietin sitäkin, että ihmiset huolestuisivat turhaan, jos esim. koulussa alkaisin itkeä ja voida avoimesti huonosti, koska NORMAALEILLA ihmisillä sellainen käytös tarkoittaisi, että asiat on TODELLA huonosti. Minulla se vain on... normaalia. Ei mitään vakavaa. Minä vaan olen sellanen, että voin olla joitain päiviä tai yhden päivän ihan hajalla ja hauto itsemurhaa tai olla täysin toiminta kyvytön, eikä se ole mitenkään vakavaa tai vaarallista, ja se menee kohta taas ohi. Mutta ei normaalit ihmiset ymmärtäisi. Ne luulisi, että olen jotenkin vakavasti sairas. Enkä vaan tilapäisesti uupunut tai hajalla. Tunteeni ovat syviä. Jos olen pohjalla, se voi näyttää ja kuulostaa VAKAVALTA, mutta ei se ole. Yleensä. yleensä se on vain. Hetkellinen notkahdus.
Pääsääntöisesti, jos voin huonosti, vetäydyn sosiaalisista kontakteista ja eristäydyn, koska sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja VAATII energiaa, ja jos olen rikki, uupunut, kuormittunut, minulla EI ole enää energiaa sosialisoimiseen tai naamarien ylläpitämiseen. En jaksa puhua, hymyillä jne. En jaksa pitää kulisseja yllä. Usein on hetkiä ja tilanteissa, joissa tämä on hankalaa. Kun on niin rikki ja uupunut ettei mitenkään jaksa ihmisiä ja esittää, ettei ole hajalla, ja silti on PAKKO olla ihmisten ilmoilla. Esim. jos käyn töissä, minulla saattaa olla joka viikko sellainen päivä, kun voin näin. Tai joka kuukausi useita päiviä. Niitä on vähän väliä. En ymmärrä, mitä minun silloin pitäisi tehdä, jos olen työelämässä. Käyn vessassa itkemässä ja yritän pitää itseni kasassa. Mutta mitä enemmän vaativaa sosiaalista kanssakäymistä työ sisältää, sitä vaikeampaa esittäminen on. Siis vuosi sitten olin Punnitse ja säästä -kaupassa työkokeilussa, ja oli päiviä, kun olin vaan niin väsynyt unenpuutteesta (aamuheräämiset!) ja muusta, että halusin vaan itkeä ja yritä siinä sitten palvella kassalla asiakkaita. Muistan yhden erityisen pahan päivän, kun en kerta kaikkiaan meinannut PYSTYÄ pitämään järjestelmääni kasassa kassalla ja oli todella vähällä, etten purskahtanut siinä itkuun. Ja juuri tuollaisesta ihmiset sitten huolestuisivat kauheasti, koska eihän kukaan normaali ihminen itke kassalla ja ole ihan hajalla, ellei kyse ole jostan vakavasta masennuksesta tms. Minulla kyse voi olla ihan vaan muutamasta huonosti nukutusta yöstä.
Siksi ehkä pitäs tehä sellasta työtä, jossa ei näe ihmisiä. Sit ei haittaisi mitään, jos itken samalla kun teen töitä :D.
maanantai 4. toukokuuta 2015
Typerä artikkeli tahdonvoimasta, tavoitteista ja stressistä
"Tahdonvoimalla saavutettu tavoite on harvoin tuottavaa, pysyvää tulosta tai tyydytystä antavaa. Tahdonvoima on tietoisen mielen tuottama voima. Mikäli tietoinen mieli ja alitajuinen mieli ovat ristiriidassa, tietoinen mieli häviää aina.
Mitä suurempi ristiriita tietoisen mielen ja tiedostamattoman mielen tavoitteilla on, sitä ankarammin joudut ponnistelemaan tahdonvoiman tuottamiseksi. Siitä seuraa väistämättä elimistöön stressireaktio - nyt pitäisi, nyt on pakko, mitä jos en pysty. Pelon mekanismi aktivoituu....Lisää tahdonvoimaa vain peliin ja stressikuorma kasvaa entisestään. Et välttämättä edes tunnista stressitilaa, niin normaaliksi se kroonistuttuaan on muuttunut. Kunnes lopulta murtuu heikoin kohta joko kehosta tai mielestä.
Elämän eteneminen perustuu kuitenkin tavoitteisiin tai haaveisiin, joten jollain tavalla yhtälö on ratkaistava."
"Omassa uskomussanastossani tahdonvoima on aina ollut vastemielinen sana. Se on merkinnyt minulle nimenomaan jotain, jonka avulla pyritään egon tavoitteisiin ja joka on armoton ja suvaitsematon. Joskus kuitenkin tarvitaan henkistä potkua persuksiin ja sanani tahdonvoiman tilalle on sisu. Sisu kuuntelee ja uskoo sisintä, tuntemuksia, arvoja ja on nöyrä myös ympäristölle sekä olosuhteille. Tavoite sisältää paineen, mutta motivaatio vapauttaa."
"Omassa uskomussanastossani tahdonvoima on aina ollut vastemielinen sana. Se on merkinnyt minulle nimenomaan jotain, jonka avulla pyritään egon tavoitteisiin ja joka on armoton ja suvaitsematon. Joskus kuitenkin tarvitaan henkistä potkua persuksiin ja sanani tahdonvoiman tilalle on sisu. Sisu kuuntelee ja uskoo sisintä, tuntemuksia, arvoja ja on nöyrä myös ympäristölle sekä olosuhteille. Tavoite sisältää paineen, mutta motivaatio vapauttaa."
TÄYTTÄ PASKAA, sanon minä.
Minusta tällainen ei päde, jos ihmisellä on ADHD tai asperger (en ole varma, kumman problematiikkaan tämä enemmän kytkeytyy vai molempien, kun itse olen sekasikiö). Tai ehkä tämä ei päde koskaan kenenkään kohdalla.
Jos en RUOSKI itseäni, en tee mitään. Minun tavoitteeni ovat hyviä, kuten opiskelemaan hakeutuminen. Tarvitsen koulutuksen, jotta saan joskus sellaista työtä, joka ehkä olisi jopa mielekästä. Päästäkseen päämäärään, joutuu usien tekemään asioita, jotka eivät ole niin hauskoja. Ja tällöin tarvitaan tahdonvoimaa. Pitää ruoskia itseään saamaan aikaan. Pitää ruoskia itseään lukemaan tenttikirjaa, tekemään koulutehtäviä tms. Tällöin tulee ehkä ristiriita ja stressiä, mutta ei sitä nyt hitsi vie voi vaan tehdä aina mitä huvittaa.
Äh, aivan typerä juttu.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Herkkyys, stressi ja yliaktiivinen mieli
Artikkelista: The hyperactive mind
"There is no scientific theory as of yet to explain why some people’s minds are more prone to become hyperactive...Firstly we should acquaint ourselves with the concept of Highly Sensitive Personality (HSP): Highly Sensitive Personality (HSP) refers to a person having the innate trait of high sensory processing sensitivity… May process sensory data much more deeply and thoroughly due to a biological difference in their nervous systems. (wikipedia). Since an HSP will process information “more deeply”, this means that the information they digest is explored in more detail than by the average human, which means they posses a greater degree of curiosity. This leads them to often over-analyze the information or to “over-think” a specific situation. This over-analysis means they become more mentally invested in that specific subject or situation."
"By being more sensitive to duality, meaning, by possessing a higher sensitivity to feelings of good and bad, HSPs’ are more stimulated by an experience than other people. Yet, all people posses varying degrees of sensitivity, HSP’s happen to have the highest. We can speculate then, that the reason why some people are more easily bored than others is that they experience heightened emotions more easily since they are more sensitive, and this can create cycle of stimulation seeking to maintain or relive those emotions, and, as stated before, when they can not find that stimulation they become bored and unhappy until they find something else that stimulates them. This gives rise to the hyperactive mind, a mind addicted to mental activity and stimulation."
"As I will show, a psychopath is characterized by a low level of mental activity, and this is what diminishes their capacity for empathy and remorse, which in turn allows them to be mostly unaffected by stimulation and experiences. To prove this we only need to take a look at most people who are in power such as politicians and executives. These people have the least degree of sensitivity to their thoughts, for the most part. A person with high sensitivity to their thoughts would never get to these positions, because the thought of themselves being in charge of whole armies or of entire companies would be a greater emotional burden on them....So a low level of mental activity is needed in order to be unaffected by all the emotional stimulation and burdens that come with these positions of power, in most cases."
"I have briefly gone into the subject of psychopathy for two reasons, to contrast the other extreme of an HSP, and to show that there are benefits to low levels of mind activity, the benefits being the ability to withstand high stress and be unaffected by external stimulation."
"There is no scientific theory as of yet to explain why some people’s minds are more prone to become hyperactive...Firstly we should acquaint ourselves with the concept of Highly Sensitive Personality (HSP): Highly Sensitive Personality (HSP) refers to a person having the innate trait of high sensory processing sensitivity… May process sensory data much more deeply and thoroughly due to a biological difference in their nervous systems. (wikipedia). Since an HSP will process information “more deeply”, this means that the information they digest is explored in more detail than by the average human, which means they posses a greater degree of curiosity. This leads them to often over-analyze the information or to “over-think” a specific situation. This over-analysis means they become more mentally invested in that specific subject or situation."
"By being more sensitive to duality, meaning, by possessing a higher sensitivity to feelings of good and bad, HSPs’ are more stimulated by an experience than other people. Yet, all people posses varying degrees of sensitivity, HSP’s happen to have the highest. We can speculate then, that the reason why some people are more easily bored than others is that they experience heightened emotions more easily since they are more sensitive, and this can create cycle of stimulation seeking to maintain or relive those emotions, and, as stated before, when they can not find that stimulation they become bored and unhappy until they find something else that stimulates them. This gives rise to the hyperactive mind, a mind addicted to mental activity and stimulation."
"As I will show, a psychopath is characterized by a low level of mental activity, and this is what diminishes their capacity for empathy and remorse, which in turn allows them to be mostly unaffected by stimulation and experiences. To prove this we only need to take a look at most people who are in power such as politicians and executives. These people have the least degree of sensitivity to their thoughts, for the most part. A person with high sensitivity to their thoughts would never get to these positions, because the thought of themselves being in charge of whole armies or of entire companies would be a greater emotional burden on them....So a low level of mental activity is needed in order to be unaffected by all the emotional stimulation and burdens that come with these positions of power, in most cases."
"I have briefly gone into the subject of psychopathy for two reasons, to contrast the other extreme of an HSP, and to show that there are benefits to low levels of mind activity, the benefits being the ability to withstand high stress and be unaffected by external stimulation."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)