Orangista ei saa vasaraa

Tajusin yöllä asian. Tutkittuani taas itsekurin kehittämisasioita yms. tajusin, että ei enää sitä. Olen nyt useamman vuoden yrittänyt muuttaa aivojani kurinalaisiksi ja muuttaa itseäni joksikin muuksi kuin mitä olen, ja se ei ole toiminut. Ymmärsin yhtäkkiä syvällisesti, mitä oikeastaan olen yrittänyt tehdä ja mitä se käytännössä tarkoittaisi, jos siinä onnistuisin. Jos onnistuisin jotenkin muuttumaan sellaiseksi, mitä haluan olla, minun pitäisi olla aivan eri ihminen kuin mitä olen. Minun pitäisi olla 24/7 tiukan hallittu, kurinalainen, järkevä ja käytännöllinen. Olen ajoittain saanut itseni joksikin aikaan sellaiseen tilaan, mutta se on aina tuntunut luonnottomalta ja pahalta.

Ystäväni, jolla on diagnosoimaton add, käyttää välillä tyrosiinia saadakseen aikaan asioita. Mutta hän sanoi, että tuntee olevansa niin outo ja ei-oma-itsensä, ettei voi käyttää sitä kuin satunnaisesti. Hän sanoi tappavansa itsensä, jos joutuisi aina olemaan sellainen.

Luulen, että tila, jonka hän saauttaa tyrosiinilla on vastaava, kuin olen välillä kyennyt luomaan itsekurilla.

Eihän me kaikki ihmiset voida olla samanlaisia. Ei jokainen voi olla tiukan hallittu ja kurinalainen ja järkevä. Minun veljeni on sellainen. Hän sanoo, että olisi ihan hauskaa, jos joskus pystyisi olemaa spontaani ja vain nauttimaan asioita. Hän on siis vastakohtani (geenit on outoja).

Ei ENFP, enneagrammi 4, joka on hsp, asperger ja adhd, voi olla sellainen. Minä olen luova, kaoottinen, idealistinen, intuitiivinen ja innostunut. Ei ole mitään järkeä siinä, että yritän survoa itseni olemaan joku super järkevä ja kuiva tyyppi. Ihan kuin yrittäisi tehdä tehdä orangista vasaraa.

Olen kyllästynyt.

On aika ottaa uudenlainen lähestymistapa. Uskaltaa olla oma itsensä.

Tapasin eilen serkkuni, jolla on syöpä (ja ADHD). Hän on hirveän leppoisa ja rento ja hyväntuulinen. Kysyin, onko hän aina sellainen. Kyllä. Hän elää päivä kerrallaan eikä niin murehdi.

Minä taas vaadin itseltäni hirveästi (kytkeytyy ainakin jossain määrin yhteen traumaani). Ja sitten minulla on näitä vaatimuksia ja tavoitteita ja ihanteita ja iso ristiriita todellisuuden ja niiden välillä ja siitä syntyy ahdistus ja stressi.

On tullut aika kokeilla uudenlaista lähestymistapaa. Jos en voi muuttaa itseäni, on aika tarkastella tavoitteita ja pyrkimyksiä ja muuttaa niitä.

Ehkä voisin rakentaa elämäni sen pohjalta, millainen olen sen sijaan, että yrittäisin survoa itseäni johonkin valmiiseen muottiin, jonka itselleni teen.


Tästä tulkoon uusi agendani.

Lisäksi koitan ruokavaliolla ja lisäravinteilla optimoida aivotoimintaani.

Mitä kaikkea itsensä hyväksyminen pitää kohdallani sisällään?

Yksi asia, missä en saa aivojani yhteistyöhön on liikunta. Ei tule kesää. Olen yrittänyt 4 vuotta käydä Gogossa ryhmäliikuntatunneilla (tai salilla) ja ei. Ei. En koskaan halua mennä sinne ja joudun stressaamaan asiasta taukoamatta enkä halua elää niin. En myöskään saa itseäni lenkille. Vaikka metsässä on kohtuu hauskaa kirmata, se on silti tylsää. Tylsää tylsää.

Ei vaan huvita.

Mutta tykkään hyötyliikunnasta. Kävelen ja pyöräilen. Se riittää perusliikunnaksi.

Ostan askelmittarin. Veljelläni on sellainen, ja hän eilen kertoi, miten paljon se vaikuttaa, kun konkreettisesti näkee ne päivän aikana kertyneet askeleet, ja miten paljon askeleita kertyy, kun tekee pieniä liikuntaa lisääviä valintoja usein (esim. parkkeeraa auton parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan). Se motivoi lisäämään liikuntaa, vaikka teot olisivat pieniäkin.

Luin juuri artikkelin yli 70-vuotiaasta ukkelista, joka on painonnostaja. "Maastaveto, penkkipunnerrus, jalkakyykky ja raaka rinnalle veto ovat liikkeitä, jotka antavat hyvin perusvoimaa." Ehkä teen vaan muutamia tollasia perusliikkeitä sillon kun jaksan ja muistan ja se saa riittää lihaskunnoksi.

Minusta on myös silloin hauskaa lähteä liikkumaan, jos kyseessä on kaverin kanssa sovittu tapahtuma (esim. tenniksen pelaaminen). Täytyy siis sopia useammin kaverien kanssa liikuntatreffejä.

Ja sitten täytyy vaan hyväksyä, että tuo kaikki riittää. Koska se on paras, mihin pystyn.


En myöskään pysty poimimaan mustikoita. Siis pystyn jonkun kipollisen, mutta luulen, että 5 litraa olisi jo aika mahdoton saavutus. Ja hyvin harvoin jaksan ja on energiaa lähteä poimimaan marjoja ylipäätään. Se ei vaan huvita. Tosin tässäkin auttaisi, jos sinne lähtisi jonkun kanssa. Tarvisi varmaan hankkia lisää ystäviä.

Mutta niin, jos en kerran pysty, en pysty. Turha sitä on sitten murehtia. Menen sitten kerään yhen pikkurasian. Ja ostan talvella sitten kaupasta.


Luin eilen yhdestä artikkelista, että tärkein ominaisuus, joka vaikuttaa siihen, tuleeko ihmisestä menestynyt, on kyky lykätä mielihyvää. Ok. Ehkä minusta ei koskaan tule menestyvää. Onko sen sitten niin väliä? Ei elämän tarkoitus ole tulla menestyväksi vaan onnelliseksi.


Kaikkea sellaista. Katsotaan, millaista elämää oranki elää.