No niin, nyt olen levännyt (liikkumisesta ja jumpassa ravaamisesta) muutaman päivän ja pohtinut asioita. Olen palautunut ylirasituksesta ja ymmärtänyt taas paljon lisää asioita. Yksi keskeinen ongelmatekijä on tällä kertaa hyperfokus. Kun liityin gogohun, liikkumisesta tuli hyperfokukseni eli en pystynyt enää keskittymään oikeastaan muuhun. Halusin vain käydä koko ajan liikkumassa.
Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.
Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.
En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.
Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.
Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.
Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.
Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.
Joten matka jatkuu. Ja taistelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti