Muutosvastarinta?

Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan. Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. (Wikipedia)

Tässä myös artikkeli aiheesta: Stressivapaa vyöhyke - Miten ylittää muutosvastarinta?

On muuten kiinnostava artikkeli ja täytyykin tehdä siinä kuvattu harjoitus, sillä elän juuri luultavasti pahassa muutosvastarintavaiheessa.

Heräsin yöllä vessaan, ja tajusin, etten ole ok. Minulle oli koko eilisen päivän tosi paha olo ja yöllä tajusin, että voin edelleen huonosti ja aloin pohtia asioita.

Huomaan, että aivojeni uudelleenohjelmointi on alkanut tuottaa vahvoja tuloksia. Mutta samalla muutos pelottaa. Alkuvuodesta pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni noudattamaan haluamanilaista ruokavaliota, kun vähensin hiilihydraattien syönnin alle 100 grammaan päivässä ja söin varsin kurinlaisesti. En ollut uskonut, että koskaan pystyisin sellaiseen. Sorruin kyllä ajoittain herkutteluihin, mutta pääsääntöisesti pysyin ruodussa koko noin 3 kuukauden ajan, kunnes mahakivut pakottivat lopettamaan ja palasin vastentahtoisesti entiseen syömiselämääni.

Nyt huomaan saavuttaneeni saman, hieman pakkomielteisen, olotilan liikunnan suhteen (eikö tiukan kurinalainen elämä ole aina väistämättä jotenkin pakkomielteistä? Siltä se ainakin tuntuu tällaisesta (ex)-äärihedonistista.). Liityin VIHDOINKIN Gogohun (liikuntakeskus), jossa kävin melkein 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan, ja olen vuosien ajan kaivannut sinne takaisin, koska olen ymmärtänyt, että se on minulle AINOA tapa harrasta liikuntaa. Rakastan Les Millsin tunteja. Musiikki ja sen mukana liikkuminen on minulle avain liikkumishaluun ja Les Millsin tunneilla on paljon konemusiikkia ja muuta menevää jytkettä ja nyt esimerkiksi Bodyjam tunneilla tulee ihan sellaiunen olo kuin kävisi reiveissä tai diskossa bailaamassa!!! Se on NIIIIIIIN huippua. Olen vuosien ajan halunnut harrastaa paljon liikuntaa, koska tavoitteenani on niin täydellinen hyvinvointi kuin pystyn asiaan vaikuttamaan ja liikkuminen on oleellinen osa tätä minun fyysisen koneistoni huoltoa ja optimaalista vireessä pitämistä, mutta en kuollaksenikaan pysty käymään missään LENKILLÄ. YÖK. Se on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Tai uimahallissa..... Uida sitä typerää allasta päästä päähän, päästä päähän. Hyi olkoon. Ei ihminen pysty liikkumaan niin, että se itse suoritus tuntuu yhtä piinaavalta kuin jos pitäisi hakata urheiluhallin seinä täyteen, vieri viereen, pieniä nauloja, kunnes se on kokonaan täytetty... Mutta nyt kun liityin takaisin gogohun, jossa liikkuminen on KIVAA, olen äärettömän motivoitunut ja haluaisin käydä siellä koko ajan.

Kykenen häikäisevään kurinalaisuuteen ja teen tahallani sellaisia harjoituksia, että vaikka olisin kuoleman väsynyt, raahaan itseni tunnille, ja päätän katsoa vasta tunnin JÄLKEEN, oliko valinta oikea vai väärä. Kun on todella väsynyt, ei todellakaan tee mieli liikkua. Itseasiassa minusta tuntuu aina silloin siltä, että jos menen jumppaan, alan kuitenkin itkeä kesken tunnin. Mutta olen päättänyt, että minähän menen silti, vaikka kuolisin niin menen. Koska tiedän, että harrastamalla paljon liikuntaa, voin ehkä vaikuttaa mullistavalla tavalla fyysiseen hyvinvointiini, ja koska tavoitteenani on voida niin hyvin kuin mahdollista, tämä on tie, jota haluan kulkea.

Enkä ole itkenyt yhdelläkään tunnilla. Yllätyksekseni olen jaksanut jumpata täysillä ja jumpan jälkeen tulee aina se superihana euforinen olotila, jota rakastan. Joka kerta on päätös lähteä ollut oikea. Ja kun huomaan tämän, on seuraavalla kertaa kun väsyttää, helpompi lähteä, koska tietää, että jumpan jälkeen tuntuu hyvältä.

Minusta on tulossa kurinalainen ihminen. Aivoni todellakin muuttuvat tekemäni työn ansiosta. Minusta on tulossa itseohjautuva ihminen.

Mutta se muutosvastarinta.

Minä pelkään. Kuten yllä olevassa artikkelissa sanotaan, me haluamme asioita, mutta sitten kuitenkin pelkäämme muutosta ja sabotoimme muutosyrityksemme. Taustalla on aina pelko.

Minä olen vuosien vuosien ajan hokenut itselleni, että en kestä mitään, että uuvun, jos en makaa koko ajan kotona, että olen yliherkkä ja hajoan, jos en pysy kotona lepäämässä. Joten kun nyt ravaan jumppaamassa harva se päivä enkä makaakaan turvassa kotona, mieleni suistuu hiljalleen täyteen paniikkiin. Mieleni on varma siitä, että tuhoudun.

Ja minähän en voi mitenkään tällä hetkellä tietää sitä, että ovatko psyykkiset oireet, joita olen alkanut havaita, merkkejä siitä, etten lepää tarpeeksi kotona vai muutosvastarintaa. Mutta en voi luovuttaa. En halua olla sellainen kuin olen aina ollut. Haluan muuttua. Joten aion jatkaa, pusken ja pusken. Luovutan vain, jos hajoan niin täysin, että on pakko tajuta luovuttaa. Niinkuin sen ruokavalion kanssa, kun tuli niin hirveät mahakivut, etten pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan kippurassa, silloin tietää, että tie jota kulkee on väärä. Mutta muussa tapauksessa en anna periksi. EN nyt, kun olen niin lähellä voittoa. Niin lähellä sitä ihmistä, joka niin kauan olen halunnut olla.