Blogi herää eloon!

Olen ajatellut herättää blogini jälleen henkiin. Se hyytyi oikeastaan siksi, että olin kulkenut eheytymiseni tien aika lailla loppuun. Olen suurimmaksi osaksi saanut prosessoitua ja käsiteltyä ne psykologiset ongelmat, jotka aiheuttivat paljon kärsimystä, ja olen tutustunut itseeni hyvin. Koskaan tuskin tulee valmiiksi, mutta isoin työ on tehty. Koko ajan silti työstän ja korjaan edelleen jotakin. 

Lisäksi tuli aika, kun lopetin kaiken yhtään julkisemman pölöttämisen ja ryhdyin pölöttämään vain yksityisesti. 

Miksi sitten herättäisin blogin henkiin?

1) Olen kirjoittava ihminen. Tulvin päivittäin viestejä ympäriinsä ja voin kirjoittaa parikin tuntia päivässä viestejä ja sähköposteja ystävilleni. Joten olen tuumannut, että ehkä tätä pölötystarvetta voisi koittaa taas kanavoida muuallekin.

2) Olen ymmärtänyt, että blogiani luetaan yhä ja jotkut ovat saaneet siitä itselleen jotakin. Eräs ystäväni, jonka kanssa en ollut ollut 11 vuoteen tekemisissä, kertoi lukeneensa blogiani ja samaistuneensa paljon kirjoituksiini ja kertoi erään toisenkin henkilön lukevan sitä.

Joten yritetään uudelleen. 

Ruuturiippuvuudesta

 Lähetin ystävälleni juuri seuraavan kirjeen: 

 

"Mä en kestä enää teknologiaa. Tai suhdettani siihen. Oon varma, että mun addiktio pahenee koko ajan ja on pahentunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Olen myös melko varma, että tietyt asiat joita huomaan itsessäni johtuu siitä. Mm. se, että mua ei enää kiinnosta mikään tekeminen, jossa ei käytetä teknologiaa. Mun aivot haluaa sitä massiivista, helppoa dopamiiniryöpytystä, jota ne saa erilaisista addiktoivista teknologisista asioista, kuten viestittely, pelit, tv-sarjat jne, ja niitä ei huvita tehdä enää muuta.

 

VIHAAN tätä elämää.  Tätä orjuutta. Vihaan.

Tilasin äsken sellasen uuden vanhan puhelimen. 20e. Eli epä-älypuhelimen. Teen niin, että käytän yleensä sitä, mutta mulla on se helvetinkonekin käytössä siten, että mm. telegramiin tulevat viestit tulee siihen perille, mutta katon ne vain joskus. Pitää opetella käyttään nettipankkia sit lähinnä tietokoneella ja luopua google fitin käytöstä (seuraan sillä mun liikkumista).

Tv-sarjoista ja netflixeistä on tullut mulle helvetillinen addiktio, joka pilaa elämän ja riivaa minua kaiken aikaa ja voisin opetella luopumaan niistä KOKONAAN. Uskomatonta ajatella, että vielä joitain vuosia sitten tollasia netflixejä ei ollut OLEMASSA ja en katsellut koskaan elämässäni tv-sarjoja. Vielä kun eevi syntyi ja oli pieni ei ollut netflixejä yms ainakaan mulla ja muistan kun sain mun veljeltä lainaan dvd-bokseina yhden tv-sarjan ja se oli ekoja kertoja mun elämässä, kun katsoin jonkun tv-sarjan. Ja nyt katson niitä KOKO AJAN. Lähes päivittäin.

Voisin opetella takasin siihen, miten elin joskus, kun katsoin silloin tällöin elokuvan. Voisin lainata kirjastosta joskus leffailtaa varten levyn tai vuokrata netistä jonkun yhden maksullisen, irrallisen elokuvan. Esim kerran kuussa tms.

Mä en yksinkertaisesti kestä enää. Tästä on tullut yhtä helvettiä. Huomaan tän asian pahenemisen monista jutuista. Me herätään aamusin kun eevi menee kouluun ja teen sille aamupalan ja sit meen takasin sänkyyn ja sit eevi lähtee kouluun. Nykyään räplään puhelinta aina sen väliajan kun oon tehnyt aamupalan ja ootan et eevi lähtee kouluun, koska en pysty nukkuun siinä välissä, ja sit nykyään on alkanut yhä useammin käymään niin, et räplään tunninkin vielä kun eevi on lähtenyt kouluun, missä on se huomattava ongelma, että mun täytyy nukkua lisää ja sit mun nukkumaan meno venyy ja vastaavasti herääminen venyy ja sit jää vähemmän aikaa tehdä asioita ennen kun eevi tulee koulusta (mun ois hyvä esim tehä opiskelujuttuja eevin kouluaikana) jne. ja pahimmillaan oon jäänyt räplään jotain pariksikin tunniksi ja en saa enää unta ja sit oon ihan univelkainen ja voin paskasti.

En tiä mitä tein ennen, mutta tiedän että mä EN räplännyt tälleen puhelinta tossa väliaikana. Se on aika uusi ilmiö.

Samaten oon alkanut räplään puhelinta aina jos herään yöllä. Räplään myös sängyssä ennen kun nukun ja ekana kun herään. Kun herään aamusin, otan puhelimen, ja alan räplätä ja en jaksa nousta usein pariin tuntiin. Iltasin toisinaan jään räplään jotain typerää niin, että valvon sen takia tosi myöhään. Uusi ilmiö on myös se, että oon alkanut lukeen uutisia ja artikkeleita netistä. Saatan juurikin ennen nukkumaan menoa, yöllä tai sillon aamusin lukea jotain ihan ihmeellistä soopaa netistä parikin tuntia.

Oon yrittänyt välillä viedä puhelimen kellariin iltasin niin, etten voisi räplätä illalla, yöllä ja aamulla, mutta usein en saa vietyä.

Kotona vietän KAIKEN ajan koneella. Joko teen töitä/opiskelen tai tuijotan tv-sarjoja/elokuvia. Joskus pelaan. En tee oikeastaan mitään muuta ikinä. Mun aivoja ei huvita tehdä mitään missä ei käytetä konetta - paitsi sillon kun käyn jumpassa / poistun kotoa. Kotona en tee muuta. En pysty. En jaksa keskittyä muuhun. Mun addiktoituneet narkkiaivot haluaa sitä dopamiinia niistä laitteista.

Nyt oon pari päivää miettinyt, että miksi mulla on jo pitempään ollut sellanen megalaiska ja mukavuudenhaluinen olo, että en jaksaisi keskittyä opiskeleen, tekeen käännöstöitä ja oikeastaan MIKÄÄN ei huvita. Paitsi olla koneella. Ja lähinnä tuijottaa tv-sarjoja. Ja oon tullut tulokseen, että oon lähes varma, että kyse on siitä ruutuaddiktiosta. Addiktiosta kärsivä ihminen ei saa enää mielihyvää luonnollisesti palkitsevista asioista "natural rewards". Se haluaa VAIN sitä sen huumetta. Koska ne teknologiajutut tuottaa niin voimakasta dopamiiniryöppyä, mikään muu ei jaksa enää motivoida ja huvittaa mun aivoja. Ne ei jaksa keskittyä asioihin, joista sitä saa vähemmän tai jotenkin vaikeammin.

Viime kesänä mulla oli tosi outo olo, jollasta en oo ennen kokenut. Mua ei huvittanut enää mikään. Ei mikään. En jaksanut siivota, ei huvittanut syödä, oli semmoinen tosi tyhjä outo olo. Se oli hirveää enkä tajunnut moneen kuukauteen mikä mua vaivaa. Sitä kesti siis kesä-elokuu. Sit elokuussa tajusin laskea pari asiaa yhteen. Koko kesänä mua oli motivoinut ja huvittanut VAIN pelata yhtä tietokonepeliä ja jonkin verran myös tv-sarjat ja sitten koska mikään muu ei huvittanut, mä tein sitä enemmän vain noita asioita. Mut sit aloinkin elokuussa miettiin dopafastia (olet ehkä lukenut dopamiinipaastosta?) ja et ehkä se vois auttaa ja päätin kokeilla vähän aikaa niin, että poistan ne pahimmat dopamiiniryöpyttimet eli sen pelin mitä pelasin ja tv-sarjat/elokuvat, vaikka aattelin, että siitä tulee ihan kauheaa, kun en pysty keskittyyn muuhun ja mikään muu ei huvita. Mut sit kun alotin sen, viikon päästä se kauhea olo oli poissa. Se johtui siitä pelistä mitä pelasin sen kesän!!! Ihan SAIRASTA! Se sotki mun dopamiinit ja aivot ihan täydellisesti.

Oon hyvin varma, et tää outo juttu mikä mulla nyt on, on jotain vastaavaa.

Mä VIHAAN tätä paskateknologiaelämää. Se pilaa mun elämän. Olen orja. Pelkkä dopamiininarkki. Tahdoton riepunukke.

Nyt laadin suunnitelman ja muutoksia. (ja hienosti tälleen kun heräsin keskellä yötä ja olin tosi ahdistunut tästä asiasta niin nousin kaivaan tietokoneen syliini ja googlettaan aiheesta ja RÄPLÄÄMÄÄN tätä teknologiaa)

En aio alistua tähän. Mun elämä ja en laatu on arvokkaampia asioita."

Itsensä hyväksymisestä

Jos käsitys omasta arvosta / itsetunto on kiinni muiden mielipiteistä, se heittelee sitten sen mukaan, mitä muut sinusta ajattelee. Siksi se pitäisi ankkuroida itseen. Silloin ja vain silloin se on vakaa ja luja. On kuitenkin todella vaikeaa oppia uskomaan, että on hyvä ja ihana ja rakastettava ihminen, jos sosiaalinen ympäristö on toistuvasti viestittänyt, että on vääränlainen. Olen luullut, että saattaa olla jopa mahdotonta löytää se usko ja varmuus pelkästään omasta itsestä, jos ympäristö ei tue näkemystä. Ehkä onkin. Minulla kuitenkin on sentään myös hyviä kokemuksia, joista voi ammentaa. Sosiaalinen ympäristö on kuitenkin viestinyt minulle myös, että olen hyvä tällaisena kuin olen. Vuosien kuluessa yhä enemmän eli painopiste siirtynyt yhä enemmän hyvän kuin huonon puolelle. Mutta jos on hyvin omituinen ja poikkeava yksilö, sosiaalinen ympäristö hyvin herkästi viestittää, että olet epäkelpo ja vääränlainen. Ja tämän näkemyksen hyvin herkästi sitten sisäistää.

Alan kuitenkin huomata merkkejä siitä, että saatan oppia hyväksymään itseni ja oppia uskomaan, että olen ihana ja rakastettava ja hyvä omana itsenäni. Löytää sen varmuuden itsestäni. Jos sen saavuttaa, ei enää ole väliä sillä, mitä muut ajattelee. Jos joku ei pidä minusta tai olen jonkun mielestä vääränlainen, se ihminen ei vain näe sitä hyvää ja kaunista mitä minussa on. Silti se on siellä.

Toki sosiaalinen palaute voi viitata myös siihen, että persoonassa/luonteessa/käytöksessä on todella jotain korjattavaa. Sekin vaatii taitoa, että oppii erottamaan tämmöiset asiat toisistaan – milloin on syytä muuttua ja milloin syytä hyväksyä itsensä muiden mielipiteistä huolimatta sellaisena kuin on. Jos asia on sellainen, ettei sitä pysty muuttamaan, niin se on ainakin parasta oppia hyväksymään.

Asperger parisuhteessa

En edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.

1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.

2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.

Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:

1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.

2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.

Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:

Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on velvollisuus nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.

Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.

Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.

Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.

Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.

Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni?

No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.

En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.

Kärsimys ja draamailu – miten käsitellä tunteet yksin itsensä kanssa?

Tapailen nyt erään ihmisen kanssa. Siitä voi seurata katastrofi, mutta ehkä elämä yllättää ja siitä seuraakin lopulta jotain hyvää. En ala selittään tarkemmin, koska se ei ole tämän kirjoituksen aiheena, vaan kirjoitan siitä, että tämä mieshenkilö sanoi, että älä sitten draamaile (nauruhymiö perässä) 🙈. Olemme tapailleet siis aiemminkin, noin vuosi sitten ja olleet tekemisissä siitä asti erinomaisella on/off-meiningillä "kavereina" (minä häivyn aina vaihtelevan pituiseksi ajaksi saatuani tarpeekseni eräistä asioista).

Vastasin, että en minä draamaile. Minä kärsin.

Aloin sitten miettiä vastaustani. Aivan, minä kärsin, mutta ei kärsimys itsessään tuota draamaa. Draaman tuottaa kärsimyksen ilmaiseminen. Tai vieläkin tarkemmin: draaman aiheuttaa kärsimyksen ilmaiseminen jollain hysteerisellä tavalla.

Ryhdyin siis miettimään sitä, olisiko minun mitenkään mahdollista kärsiä hiljaa eli niin, etten pursota sitä muiden ihmisten päälle ja diilaan sen itseni kanssa? Toki voi esimerkiksi ystävien kanssa voi tarvittaessa jutella, jos on ongelmia tai paha mieli ja toki on terveellistä ilmaista myös ihmiselle, joka kärsimyksen "aiheuttaa" (ei sitä toinen ihminen tietysti yleensä varsinaisesti aiheuta vaan minä itse jotenkin aivotoiminnallani) jotakin siitä kärsimyksestä jollain älyllisellä ja kehittävällä tavalla ehkä. Tosin jos jokin asia aiheuttaa toistuvasti kärsimystä, siitä lienee turhaa toistuvasti jauhaa.

Konkretisoidakseni asiaa hiukan tarkennan, että kohdallani kyse on eniten siitä, että suhteen alussa olen varsin epävarma ja ylipäätään olen huomattavan intensiivinen ihminen ja ihastuneena/rakastuneena kemikaalit pistää pään ihan sekaisin (mikä lienee normaalia) ja kaikki tämä yhdistettynä tekee sen, että olen aika needy... 😬 En mielestäni mitenkään överillä tavalla eikä tässä olisi ongelmaa, jos tapailen lämpimän ja läheisen ihmisen kanssa, mutta jos tapailen etäisen ja tunnekylmän ihmisen kanssa voi hyvinkin seurata ongelmia (eli seuraa).

Lähinnä jos toisesta ei kuulu mitään, saatan muuttua erinomaisen hysteeriseksi, koska aivoni mieltävät asian siten, että toinen on kadonnut, koska se ei pidä minusta ja se välttelee minua tms. Mutta en siis ole mielestäni tässä sinänsä kohtuuton ja ei haittaa, vaikka menisi useampi tunti vastata minun viestiini, mutta jos kirjoitan aamulla viestin eikä koko päivänä kuulu mitään, alan ahdistua ja kärsiä ja odotan ja odotan ja jos tulee ilta ja yö eikä mitään kuulu, alkaa mennä hysterian puolelle. Yleensä tässä kohtaa kuitenkin vielä kykenen pidättelemään tunteideni ilmaisua ja riudun vain hiljaa itsekseni. Mutta sitten se alkaa levitä käsiin. Eli räjähtää. Minun pääni lähinnä.

En suutu. Tulen surulliseksi ja tukehdun ahdistukseen, pelkoihin, epävarmuuteen. Ja tästä seuraa sitten yleensä se, että alan kirjoitella viestejä. Määrä kasvaa ahdistuksen kasvaessa. Ja syntyy draama.

Tässä oli juuri tällainen tilanne päällä... En ala selittää sitäkään enempää, mutta eilen aamupäivällä tilanne saavutti sietokykyni viimeisen rajan ja odotuskykyni loppui ja aloin juuri kirjoittaa suurta tuhoviestiä (jonka jälkeen minulla on tapana blokata henkilö joka paikasta ja suorittaa katoaminen), kun henkilöltä tuli viesti, jossa se lyhyesti ilmaisi, ettei ehdi vastata vielä, mutta vastaa kyllä... Tuhoviesti jäi siis lähettämättä. Ja suhteemme muuttui kaveruudesta tapailemiseen (siksi odotin sitä pirun vastausta, kun tämän asian selvittäminen oli kesken; hyypiö haihtuu maan päältä, kun pitäisi puhua jostain oleellisesta asiasta).

Tämä jäi kuitenkin mietittymään. Jos tuhoviesti olisi ehtinyt lähteä ja olisin suorittanut blokkaukset ja katoamisen. Eläisin nyt hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin nyt elän. Me emme tapailisi. Tuskin enää näkisimme edes, koska olin päättänyt, että jos vielä häivyn, se on lopullista. Viime katoamiseni kesti 3 kuukautta ja tämä on viimeinen yritykseni. Luultavasti.

Miten pystyisin kestämään ODOTUSTA ilman draamaa eli kärsimyksen hysteeristä ilmaisemista ulospäin? Mä TIEDÄN, että se hyypiö vastaa kyllä jonain kauniina hetkenä, kun se armollisesti ehtii asiaan orientoitua. Mutta kun. Joskus se on kadonnut moneksi päivää (harvemmin onneksi). Mä TIEDÄN, että se ei ole kadonnut lopullisesti, mutta se tuntuu silti paskalta. Mutta onko sen pakko tuntua paskalta? Tai vaikka se tuntuisi vähän paskalta, onko sen pakko tuntua sietämättömän pahalta?

Kykyni odottaa ja elää niin, ettei toisesta kuulu, on myös vaihteleva eli riippuu ihan tilanteista ja kaikesta, miten tärkeää mulle on kuulla toisesta. Jos kuitenkin käy niin, että toisesta ei kuulu ja alan mennä kärsiväksi ja hysteeriseksi, niin miten voisin elää niiden tunteiden kanssa ilman, että suollan sitä olotilaa toisen päälle? Tai kenenkään päälle. Ei minusta oo oikein kiva sekään, että suollan sitä ystävieni päälle. Eikö niitten tunteiden kaa voisi elää ITSEKSEEN? Miksi ne pitää levittää muiden päälle?

Vaikeinta on kai ajan kuluminen. Koska se ei kulu mihinkään silloin, kun odottaa, että toisesta kuuluu ja alkaa olla sietokyvyn viimeisillä rajoilla. MITEN ajan silloin saisi kulumaan? Ehkä minun pitää lähteä 6 tunnin kävelylenkille (kävellä 18 km päässä olevaan isompaan kaupunkiin ja takaisin). Siinä kuluisi aikaa. Puhelimen voisi jättää kotiin, PAITSI jo kuuntelen kävellessä jotain, tarvin puhelimen.

Tietokonepelejä voi kokeilla. Yleensä jos oon ahdistunut ja kärsin, en pysty keskittyyn yhtään mihinkään. Tietokonepelit on sen verran addiktoivia ja imeviä, että siinä on ees jotain toivoa.

Huokaus.

Jatkan asian tutkimista.

Tietysti voisi myös hommata miehen, jonka kanssa tällaista ongelmaa ei ole... Mutta kun. Pläääääh. Ehkä olen masokisti.

Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Uusi blogi: Fenix-lintu ja kalat

Perustin uuden blogin. En koe enää sillä tavalla kulkevani eheytymisen tietä kuin joskus aikaisemmin, vaikka eihän se koskaan täysin lopu. Kuitenkin koen aika hyvin jo eheytyneeni ja siirtyneeni itsensä etsimisestä enemmän itsensä toteuttamiseen. Tai sitten asian voinee ilmaista niinkin, että jatkuvan itsensä muokkaamisen ja korjaamisen sijaan olen ruvennut enemmänkin vain elämään. Tosin se on mahdollista siksi, että olen päässyt eheytymiseni kanssa riittävän pitkälle, jotta tietynlainen mielenrauha ja tasapainoisuus on mahdollista. Siksi siis en koe oikein tätä blogia enää relevantiksi kirjoitusalustaksi.

Nähtäväksi jää paljonko tulee vielä kirjoiteltua, mutta nyt ainakin yritän suorittaa 3 viikon eliminaatiodieettiä ja pidän siitä päiväkirjaa blogissa.

Uusi blogi sijaitsee täällä: Fenix-lintu ja kalat

:)

Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.

Sisäinen rauha

Heipä hei!

Luulin, että olin muuttanut tämän blogin yksityisasetuksia ja sulkenut tämän yleisöltä, mutta tämähän olikin julkisena! Pahoittelen siis, jos on kommentteihin jäänyt vastaamatta. Kävin äsken lukemassa ja vastaamassa.

Tässä on vuoden 2018 aikana käynyt niin hassusti, että olen löytänyt rauhan. Äsken yritin googlettaa jotain valmista kuvausta tai sopivaa termiä sille, mitä koen elämässäni olevan meneillään, mutta en löytänyt ainakaan vielä. Ehkä Dabrowskin persoonallisuusteoria tarjoaa osuvimman kuvauksen ja selityksen eli olen siirtymässä uudelle tasolle. Ihan selvästi tietoisuudessani on tapahtunut/tapahtumassa siirtymä. Se tuntuu erikoiselta. Kiehtovalta. Siis niin paljon tapahtuu (positiivisia) muutoksia yhtä aikaisesti niin useilla alueilla, että tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin koko tietoisuus olisi siirtymässä kokonaan uudelle tasolle. Mutta jos googletan esimerkiksi "spiritual awakening stages" niin en allekirjoita täysin sellaista höpinää. Esimerkiksi jos kuulen vähänkään vetovoiman lakiin viittaavia juttuja, nousee karvat pystyyn. Mutta jotain sen suuntaista on meneillään.

Hyvin lyhyesti asiaa voisi kuvata siten, että olen löytänyt rauhan. Sisälläni on rauhallista. Samalla kiitollisuus on lisääntynyt. Huomaan usein olevani kiitollinen milloin mistäkin asiasta. Kykyni elää arvojeni mukaista elämää on vahvistunut ja kun tavoitteenani on ollut lopettaa alkoholin (ja ylipäätään kaikkien päihteiden käyttäminen), olen nyt onnistumassa siinä ja se tuntuu upealta. Myös hyväksyminen on keskeinen termi. Yhtäkkiä huomaan, että minun on yllättävän helppoa hyväksyä monenlaisia asioita. Oma epätäydellisyys, muiden epätäydellisyys, maailman epätäydellisyys... Hyväksynnän myötä muuttuu paljon. Ei ole tarvetta asettua enää esimerkiksi puolustuskannalle, koska jos joku vaikkapa kutsuu minua itsekkääksi, voin todeta: "Ehkä joskus olenkin. Se on inhimillistä."

My consciousness is shifting to a higher stage.

Rauha. Hyväksyntä. Kiitollisuus.

Ehkä se muodostuu noista. Se uusi tila elämässäni.

Olen myös onnellinen. Voin hyvin ja koen olevani psyykkisesti varsin eheä.

Tämä tila on vallinnut nyt noin puoli vuotta. En voi tietää, vieläkö kaaos palaa joskus, vieläkö hukun ja eksyn jonnekin, vai onko meneillään jokin niin syvä ja pysyvä muutos, ettei paluuta entiseen enää koskaan ole.

Elämäni ei ole täydellistä. Vointini ei ole täydellinen. Eikä kuulukaan olla. Täydellisyys ei kuulu ihmiselämään. Mutta kun sisällä on rauha, kaikki on hyvin.

En halua sulkea kommentointia, mutta vastauksissa voi kestää satakin vuotta. Sisäiseen rauhaani kuuluu se, etten ota turhaa stressiä asioista ja välillä voin unohtaa tämän blogin olemassaolon pitkäksikin aikaa tai jopa ikuisiksi ajoiksi.

:)

Satuinpa löytämään äsken tällaisia:

From Frustration to Acceptance to Gratitude

How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness

Häpeä

Olen saanut nimen sille, mikä minussa on rikki. Häpeä. "It came as a tremendous revelation and a powerful epiphany when I realized that shame was the name of the inner void I had felt for years and never understood."

Häpeä on se, mikä minun pitää parantaa.

"...shame as a feeling that we are in some way fundamentally flawed or not good enough, and are, as a result, not worthy of love and belonging. Shame involves a deep fear of disconnection, a fear that there is some part of us that, if it were truly seen by others, then it would guarantee that they would neither accept nor love us. Shame is the name of the feeling that we are not good enough."

https://www.google.fi/amp/s/philosophadam.wordpress.com/2014/10/16/silencing-the-praise-why-seeking-approval-fails-to-fill-our-inner-void/amp/

Pitääkö muiden hyväksyntä ostaa?

En ymmärrä. Miten niin muiden tunteilla ja käyttäytymisellä ei ole tekemistä kanssani? Jos esim joku puhuu minulle, ja olen aina ajatuksissani enkä kuuntele ja tämä aiheuttaa ihmissuhteeseen ongelmia, onhan sillä tekemistä kanssani. Siis sillä, että toinen tuntee tyytymättömyyttä jne.

Eli juuri se, että miten erottaa toisistaan sen millon oikeasti minä teen jotain väärin ja millon kyse ei ole minusta? Vai pitääkö se vaan miettiä tapauskohtaisesti?

Kun minua kiusattiin koulussa (round1) se johtui aspergerista. Se, että aloin muuttaa itseäni oli työtä jossa aloin "parantaa aspergeriani" ja opetella sosiaalisia taitoja, normeja ja tietoisuutta siitä, miten ihmisiä miellytetään ja mitä ihmiset toisiltaan odottavat ja haluavat. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä autistiseen kuplaan. Tavallaan minussa siis OLI joku vika, joka teki sen ettei musta pidetty. Vai oliko? Mitä jos olisin jäänyt sinne kuplaan ja sosiaalisesti vammaiseksi? Oisko se sit ollu hyvä? Oisinko halunnut elää niin? Sillon olin kyllä sisäisesti eheä ja pidin itsestäni. Kun aloin yrittää miellyttää MUITA, sisälleni repesi haavoja ja menin sisältä rikki.

Kun minua kiusattiin koulussa (round2), syynä oli se, että olin muuttanut itseäni, mutta tein sen hassusti ja olin taas sosiaalisesti vääränlainen. Tällöin ympäristön palaute (= olen epäkelpo) oli viesti muutokseni epäonnistumisesta eli aspergerin yritys muuttua sosiaalisesti normaaliksi oli epäonnistunut joten otin palautteen viestinä ja  jatkoin työtäni, itseni hiomista.

Mun työ on ollut, tai se alkoi, aspergerin "korjaamisena". Voidaanko muka sanoa ettei muiden tunteet ja käytös johtunut minusta? Tavallaan ehkä joo. Mutta. Eikö sosiaalinen palaute oli jotain mitä pitäisi kuunnella?

Ehkä tässä puhutaankin KAHDESTA erillisestä asiasta! Rakkaudesta: "others have free will to be open or closed, loving or unloving" JA palautteesta. Joku voi kohdella minua rakkaudella ja myötätunnolla, mutta antaa palautetta. Tai joku voi sulkea sydämensä, torjua ja antaa sillä tavalla palautetta. Ja me ansaitaan RAKKAUTTA ja myötätuntoa oltiin millasia vaan. Ja se, et jos joku sulkee sydämensä, torjuu tai vihaa tms niin sitä ei KUKAAN ansaitse eikä se ikinä ole minun tai jonkun syy paitsi sen, joka valitsee tuntea ja käyttäytyä niin. Mutta PALAUTE. Sitä kannattaa kuunnella ja miettiä mitä sen kanssa tekee.

Kyllä! Rakkaus ja palaute. Kaksi asiaa.

Hmmm. Mutta. Jossain utopiassa mua olisi siis rakastettu koulussa sellasena kun olen. Ja sanottu kauniisti että "hei, et pukeudu  kuten muut, ottaisitko mallia meistä muista, ettet näyttäisi niin typerältä" :`D aahhhahhaaaaa, en kestä. Vielä parempi utopia olisi sellainen jossa jokainen saa olla just mitä on ja on ja hyvä niin.

No me ei eletä utopiassa. Eli jos en halua KOKO AJAN kohdata torjuntaa ja paskaa, mun ON miellytettävä muita. Jotenkin. Sosiaalinen hyväksyntä pitää ostaa jollain hinnalla. Myyt sielusi sitä vastaan. Jotkut on valmiiksi eli omina itseinään sosiaalisessa mielessä mestariteoksia. Jotkut täysin epäonnistuneita.

Sellanen asia minkä itse olen oppinut on erottaa toisistaan mun arvo IHMISENÄ ja mun SOSIAALINEN arvo. Jokainen meistä on "täydellinen" ja arvokas ja rakkauden arvoinen sellasena kuin on. Mutta on valitettava fakta että yksilöiden sosiaalinen arvo vaihtelee. Voin olla sosiaalisesti epäonnistunut paska mutta ihmisenä muuten hyvä ja kaunis. Mutta yritäpä siinä sit nauttia olostasi. Vaatii melkosta luonnetta olla niin vahva ja eheä, ettei sosiaalinen epäonnistuminen hetkauta.

Tietysti on niinkin, että mitä kehittyneempi ja tiedostavampi yksilö, sitä suvaitsevampi ja rakastavampi hän on. Eli todella kehittyneiden ja kypsien ja viisaiden hyväksyntää ja pitämistä ei tarvi niinkään ostaa. MUTTA näitä ihmisiä on vähän. Suuri massa on enemmän tai vähemmän tuomitsevia ja rajoittuneita. Eli jos haluat miellyttää massaa, myyt sielusi. Jos et myy sieluasi, on kestettävä se, että et miellytä enemmistöä ja ympäristö pommittaa sua viestillä: "Olet oksettava".

Eli valitsepa siitä!

Eli tässä asiassa ei minusta ole nyt mitään yksinkertaista.

https://m.huffpost.com/us/entry/994991

Ahdistunut kiintymyssuhdetyyli

Sain eilen selville, että mulla on ahdistunut kiintymyssuhdetyyli ja SE on syy siihen, miksei miesten kanssa mistään tule mitään ja miksi sotken aina kaiken täysin tapailuvaiheen alussa enkä pääse 1-2 tapaamista pidemmälle.

If you have an anxious attachment style you may find dating and relationships more difficult than others do. Because you need more reassurance and intimacy, you may feel unsatisfied with dating dynamics which encourage a large amount of self-sufficiency and independence.

"They have an inherent fear of rejection and abandonment. Even a slight hint that something is wrong will activate their attachment system, and once activated they are unable to calm down until they get a clear indication from their partner that the relationship is safe."

Jos on tällainen kiintymyssuhdetyyli, tarvii tosi paljon turvallisuutta ja läheisyyttä. Ei todellakaan pysty kestään ja selviään, jos toinen on etäinen tai tilanne epämääräinen.

Tää ei kieltämättä ole välttämättä kovin viehättävä ominaisuus, mutta mä en pysty sitä nyt muuttaan ja oon valmis hyväksyyn sen osana itseäni ja uskon, että olen rakastettava ihminen siitä huolimatta. Tän asian huomioonottaminen toiselta osapuolelta ei lopulta vaadi kovin hirveästi, joten jos joku oikeasti on kiinnostunut ja haluaa tutustua, hän voi ottaa tämän huomioon ja tehdä oloni riittävän turvalliseksi.

Eräässä artikkelissa annettiin ohjeeksi juuri se, mitä olen itsekin alkanut yhä enemmän miettiä ratkaisuksi. Pitää kertoa HETI, kun tapaa jonkun kivan ja ennen kun aloitetaan tapaileen ja tutustuun, että mulla on tää ja mitkä mun tarpeet on ja miten tää vaikuttaa asioihin. "Know what you need from a partner, and express these needs from the beginning."

Erittäin merkityksellinen kohta artikkelissa oli minulle myös se, jossa sanottiin, että älä esitä etäistä tai vaikeasti tavoiteltavaa. "This approach is incompatible with the anxious relationship style. Anxious partners do become strongly attached to their significant others and want to be close to them. Trying to avoid these very real needs causes stress and worry. Instead, show your feelings in secure ways — let your partner clearly know that you want to be able to rely on them and be close to them. If your partner is put off by this then they likely aren’t the partner for you."
Ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat ei pysty olemaan etäisiä ja vaikeasti tavoiteltavia. Meillä on valtava tarve saada läheisyyttä ja turvallisuutta ja jos yrittää vältellä näitä todellisia tarpeita, siitä seuraa vain stressiä ja ahdistusta. Sen sijaan on hyvä kertoa toiselle, mitä tarvitsee, ja että tarvii läheisyyttä ja turvallisuutta. Jos joku ei pidä sinusta sen takia, hän tuskin on sinua varten.

Sitten on vielä se ikävä asia, että ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat vetävät usein välttelevän tyylin omaavia puoleensa ja yhdistelmä on katastrofi.... Tästä on syytä olla tietoinen ja yrittää pysyä kaukana moisista.

Artikkeleita:

https://aloftyexistence.wordpress.com/2012/01/16/dating-survival-tips-anxious-attachment/
http://justmytype.ca/date-someone-anxious-attachment-style/

Tunteiden erottaminen toiminnasta

Yksi tärkeimmistä asioista, mikä minun pitää oppia ja takoa yhä syvemmälle jakeluuni, on tunteen ja toiminnan erottaminen toisistaan. Se on jostain syystä minulle uskomattoman vaikeaa. Aivoni siis ajattelevat aina, että se mitä tunnen = se, mitä minun pitää tehdä.

Hyvin usein pitäisi tehdä jotain, mitä minua ei huvita tehdä. Ja silloin minusta tuntuu, etten PYSTY tekemään sitä. Sanotaan nyt vaikka pesemään mattoa. Tällöin joudun sanomaan itselleni: "Sinä PYSTYT tekemään sen. Sinulla on kaikki fyysiset osat ja edellytykset asian suorittamiseen. Sinulla on jalat. Niillä voit kävellä maton luokse. Sinulla on kädet. Niillä voit harjata ja pestä. Pystyt liikuttamaan ja ohjaamaan raajojasi tahdonvoimasi avulla. Asian suorittaminen ON täysin mahdollista." Joudun siis tietoisesti suurella vaivalla selvittämään aivoilleni, että PYSTYN tekemään sen asian. Vasta silloin tajuan, että niinpä pystynkin. Sitten alan aivojeni avulla liikutella niitä jäseniäni päämäärän saavuttamiseksi.

Saman ilmiön toinen puoli on se, kun haluaa jotain, mikä on itselle haitaksi. Tässäkin minun on hyvin vaikeaa tajuta, ettei TUNNE tarkoita, että niin PITÄISI tehdä. Tunne ja toiminta sekoittuu. Juuri tämä on taustalla siinäkin, kun olen jonkun miehen kanssa limbossa tai paskassa tilanteessa ja pitäisi lähteä, mutta on ihastunut ja ei halua lähteä. Silloin pitäisi sanoa itselleen: "Sinä TUNNET, että haluat jäädä, mutta se on vain tunne. Tunteita ei tarvitse totella. SINÄ voit itse päättää, miten toimit. Sinä voit blokata tuon miehen ja vaikka kuinka tuhottomasti haluaisit poistaa sen blokkauksen ja kuulla siitä miehestä taas, se on vain TUNNE. Tunteen ei tarvitse ohjata toimintaa. SINÄ hallitset raajojasi tahdonvoimallasi. Voit valita vapaasti miten toimit."

Tämän asian oppiminen on hyvin hidasta. Unohdan tämän aina. Välillä muistan. Tätä täytyisi tietoisesti alkaa harjoitella ja vahvistaa. Että MINÄ olen se, joka täällä päättää. Ei tunteet.

Syksyn kuulumisia

Elämä on hauskaa ja kiinnostavaa. Vaikka myös vaikeaa. Oon loppukesästä asti päässyt huonosti jumppaan ja nyt oon suuttunut asiasta, koska RAKASTAN käydä siellä (lähinnä les millsin tunneilla) ja HALUAN käydä PALJON, joten päätin, että tällä viikolla käyn P-A-L-J-O-N. Ensin aioin käydä joka ikinen päivä ihan vaan siksi, että oon sisuuntunut, mutta koska voin käydä jumpissa vain oikeastaan arkisin aamupäivisin (mulla on päiväjäsenyys gogohun), kun Eevi on koulussa (en mielelläni jätä sitä yksin, vaikka se onkin jo aika iso) ja aamusin herätään 7 aikaan (Eevin koulun takia) ja minä en oo erityisen hyvä meneen aikasin nukkuun, mulle tuli 7h univelkaa kahdessa yössä... Hinta, jonka jouduin jumpista maksamaan... Joten totesin, että on pakko kuunnella itseään ja tänään on lepopäivä ja menin takasin nukkuun, kun Eevi lähti kouluun. Nyt oon tankannut siis hiukan unta ja huilaan. PLUS on 2 opiskelutehtävää, jotka pitäs tänään palauttaa, ja joita en oo ehtinyt tekeen vielä missään välissä, kun oon jumpannut ja ollut Eevin kaa KAIKEN aikani...

Mut huomenna taas!!! Liikkuminen on niin IHANAA!!! Rakastan sitä ehkä eniten elämässä. Siitä tulee niin mahtava olo ja lisäksi saa vielä terveyttä ja upean kropan. JA tulee voittajafiilis myös siitä, et saa aikaan jotain itselle tärkeää. Eli win-win-win-win-win. PAITSI ajankäyttö.

Oon myös saanut käyntiin yhden tenttikirjan (joka on pari kk lähinnä lojunut avaamattomana). Mulla on hyperfokus putkiaivo, joten joko imeydyn johonkin asiaan ja muodostuu ikään kun eräänlainen PUTKI tai TUNNELI, jossa olen sen asian kanssa (näen tän kuvana päässäni, pitäs piirtää). Eli kun jokin asia avaa sen fokustunnelin, asiat alka sujuun ja saan aikaan, MUTTA jos joku katkasee ton putken ja rikkoo keskittymisen, homma on menetetty enkä enää saa mitään aikaan... Esim. jos alkasin nyt lukea jotain toista kirjaa, mun putki saattas siirtyä SIIHEN, ja sit unohdan kokonaan sen ekan kirjan... Eli mun on nyt varojeltava visusti tätä syntynyttä putkea ja hyödynnettävä sitä! Eli luettava nyt kaikki mahdollinen aika sitä kirjaa ja toivottava, ettei mikään katkase putkea ennen kun saan sen luettua.

Opiskelut on mennyt tänä syksynä... En tiä miten. Oon kyl tehnyt kaikenlaista, mutta tällä hetkellä oon saamassa vaan 6 op koko syksystä 😬. Ja niittenkin kaa oon sählännyt eli joutunut pyyteleen lisäaikoja tehtäviin yms. Tänään on kummankin kurssin lopputyön deadline, toisen itseasiassa meni jo ja jouduin taas ilmottaan, et myöhässä tulee, ja sit saan ees ainakin nää pari tutkinnon kannalta pakollista kurssia kasaan.

Mun ois aika helppo saada 10 op vielä lisää, MUTTA se vaatis jonkun verran työtä, ja toistaseksi en yksinkertaisesti oo ehtinyt. SIIS meinasin, et oisin tän ja ens viikon skarpannut, mut oonkin nyt jumpannut ja ollut eevin kaa jne. Yhteen kurssiin oon lukenut 12 artikkelia, niistä tarvis tehä essee. Sit saisin ehkä 5 op (en tiedä kyl kelpuuttaako se opettaja enää koko esseetä... se kurssi oli alkusyksystä ja suoritettiin istumalla luennoilla, mut en pystynyt keskittyyn luentoihin ja kysyin voinko tehä esseellä... Kyllä sain luvan, mutta täs on mennyt jo aikaa). Lisäksi luin koko kesän yheen typerään tenttiin ja oon lukenut kaikki 4 kirjaa, MUTTA en voi tenttiä ellen KERTAA niitä, koska en muista mitään jos luen kerran läpi. Eli jos saisin ne kerrattua, saisin taas 5 op. Pakko noi ois rutistaa, kun oon tehnyt jo kuitenkin paljon töitä niitten eteen.

Sit teen vielä yhtä psykan kurssia, jota rakastan, mut ei oo senkään tekemiseen vaan ollu oikeen aikaa (eli keskittymiskykyä tai jotain). Onneks sen ei o kiire. Just sen kirjan oon saanut nyt putkifokukseen. Ehkä teen sitä kurssia joululoman ja tentin heti loman jälkeen. SITTEN mulla ois optimitapauksessa syksyltä 21 op!! Jeeeeeee.

Täytyy ponnistella.
Nyt aamupala ja kouluhommiin.

Perässä raahattavat miehet

Olen ylpeä itsestäni. Olen jälleen ilmentänyt omaavani oppimiskykyä. En oo oikein tiennyt koskaan, mitä pitäs tehdä, kun tutustuu jonkun mieshenkilön kanssa, ja se tutustuminen muistuttaa lähinnä jatkuvaa, erittäin epämiellyttävää ODOTTAMISTA. Odotan koska se vaivautuu viestittään tai ottaan yhteyttä, odotan koska se vaivautuu vastaan mulle, odotan koska sitä kiinnostaa nähä. Eli käytännössä mä haluaisin olla enemmän yhteydessä kuin se toinen ja nähä jo.

Kutsun näitä nykyään PERÄSSÄ RAAHATTAVIKSI miehiksi. Enkä kaipaa sellaisia elämääni. Kun harrastaa nettitutustumista, näitä kohtaa runsaasti. Ne ovat sellaisia, jotka kyllä saattavat vastata kohteliaisuuttaan, jos kirjoitat niille, mutta ne eivät kysele sinulta mitään, eivät yritä ylläpitää keskustelua eivätkä osoita mitään oma-aloitteisuutta tai aktiivisuutta. Mutta yhtä lailla näitä sikiää live-elämästä.

Olen siis ollut elämässäni hiukan epätietoinen siitä, miten näitten kaa pitäs toimia. Mutta en ole enää. Niitten kanssa toimitaan niin, että ne potkitaan VITTUUN elämästä. Anteeksi kielenkäyttö. Mutta sinne ne kuuluu. Tällaiset perässä raahattavat EIVÄT ole oikeasti kovin kiinnostuneita. Ne voivat olla hiukan kiinnostuneita. Tai ne saattavat olla kiinnostuneita esimerkiksi SEKSISTÄ. Mutta mitään kunnollista kiinnostusta siinä ei heidän puoleltaan ole. TAI toinen vaihtoehto on se, että kyseessä on empatiavajeinen henkilö (hyvin luultavasti sovinistinen, egoistinen testosteronia pullisteleva machoilija), joka kohtelee naisia välinpitämättömästi AINA.

No, joko tyyppi on alikiinnostunut, kiinnostunut vain ajatuksesta, että saa joskus ehkä sinut kellistettyä sänkyynsä tai välinpitämätön ja empatiakyvytön olento, joka tulee IKUISESTI kohtelemaan sinua välinpitämättömästi ja epähuomioonottavasti.

Joten jos alan tutustua jonkun kanssa, ja huomaan ODOTTAVANI kaiken aikaa jotain ja minusta tuntuu, ettei tyyppi taida olla kunnolla kiinnostunut (minua ei kiinnosta ONKO se kunnolla kiinnostunut, minua kiinnostaa se, miltä minusta TUNTUU), kitken sen välittömästi pois elämästäni. BYEBYE.

Kitkin juuri yhden. Alan huomata, että tinder on erittäin oksettava paikka. Minä ainakin törmään siellä lähinnä pelkän seksin perässä juokseviin imbesilleihin. Tätä ne EI sano suoraan, mutta eiköhän se ole aika ilmeistä, kun seuraa niitten toimintaa ja "tutustumista" (kuten että minun pitäisi mennä ekalla tapaamisella hänen luokseen ja kun sanon etten mene, vaan tavataan julkisella paikalla, tyyppi ilmoittaa katsovansa seuraavan mätsin...)

Haluan tavata sellaisen ihmisen, joka on TOSI KIVA. Haluan, että asiat sujuvat alusta asti luontevasti ja kivasti ja on hyvä olla. Haluan tuntea, että toinen on selvästi hyvin kiinnostunut. Kyllä sen nyt helvetti soikoon tuntee ja tietää, jos joku on oikeasti kiinnostunut. Ja vaikkei tuollasessa tinderissä ennen näkemistä voi varsinaisesti olla TOISESTA hirveän kiinnostunut, voi olla kiinnostunut toiseen tutustumisesta.

Olen hirveän ylpeä ja onnellinen, kun huomaan kasvaneeni pisteeseen, jossa haluan vain, että mun on hyvä olla ja kitken helvataan stressiä ja pahaa mieltä aiheuttavat tyypit elämästäni. Mun ei TARVI jaksaa katsella mitään paskaa. No reason. Ei tarvi jaksaa ODOTELLA, että no nyt tuntuu paskalta, mutta EHKÄ joskus tulevaisuudessa tää muuttuu kivaksi ja tuntuu hyvältä. Ei. Sen pitää tuntua NYT kivalta ja hyvältä. NYT. Koska mitään takeita siitä, että asiat joskus oisi paremmin ja tyypin käytös muuttuisi, ei ole. En HALUA elämääni ihmistä, jonka käytöksen pitäisi MUUTTUA, että mun ois hyvä olla. What the fuck? MIKSI tutustuisin ihmiseen, jonka kanssa tutustuminen tuntuu lähinnä paskalta? MIKSI?

En miksikään.

Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Tulevaisuuttasi koskevat tarinat

Oletteko koskaan miettineet, että me voidaan täysin vapaasti valita tulevaisuutta koskeva tarinamme? Se on ihan sama mitä tarinaa kerrot itsellesi siinä mielessä, että ne on vain TARINOITA. Satuja. Kuvitelmia. Se EI ole yhdentekevää kuitenkaan YHTÄÄN siinä mielessä, että ne tarinat joita kerrot ja joihin uskot vaikuttaa tunteisiin ja hyvinvointiin.

Me ei NÄHDÄ tulevaisuuteen, joten me kerrotaan itsellemme vain TARINOITA tulevaisuudesta. Ihmiset kertoo kaikenlaisia tarinoita itselleen omasta tulevaisuudestaan ja usein valitsee uskoa niihin, monesti traagisin seurauksin. Valinta on tietysti usein... hämärän peitossa eli ihminen ei tiedosta valitsevansa eikä ymmärrä, että voisi valita toisin.

Minä olen kertonut itselleni teinistä asti erittäin haitallista tarinaa. Aloin tietyistä syistä johtuen uskoa, etten koskaan pysty seurusteleen. No, ajan myötä ilmeni, että pystyin, MUTTA kehnosti eli en oo rakastanut ketään ja suhteet ollut ahdistavia ja oon vaan halunnut pois eli onko se nyt sitten asiassa onnistumista... Ja oon pelännyt kuollakseni yksin jäämistä. Siks oon roikkunut kehnoissa suhteissani liian pitkään, koska oon ollut varma, että jään ikuisesti yksin, jos häivyn siitä.

Vuosi sitten ahdistavassa suhteessani koin oivalluksen. Tajusin, että toi on TARINA jota kerron itselleni. Mä en voi tietää mitä tulevaisuus sisältää. En yhtään. Joten sen sijaan, että kerron itelleni typeriä tarinoita siitä, että en koskaan pyty rakastaan ketään, en koskaan löydä ketään, kenen kanssa haluisin oikeasti olla tms. voin alkaa kertoa MITÄ TAHANSA tarinaa, jonka itse valitsen ja sitten päättää uskoa siihen.

Jos valitsen kertoa itselleni tarinaa: "Uskon, että jonain päivänä tapaan jonkun, jota voin rakastaa ja joka on tosi kiva ja viihdyn sen kanssa ja jonka kanssa saan kivan suhteen" ja päätän uskoa siihen, voin todella paljon paremmin, kuin jos kerron tarinaa: "En pysty rakastaan ketään, maailmassa ei ole ketään minulle enkä koskaan löydä ketään ja tulen olemaan ikuisesti yksin."

Joten think wise. Choose your story. And try to believe it.

Tarvisin intohimon

Aika lailla tiedän, mitä tarvisin ollakseni ERITTÄIN onnellinen. Suuren intohimon. Eli syvän intressin. Lapsena ja nuorena mulla oli aina sellaisia. Sillon elämä oli IHANAA.
3.-6. luokalla olin FANAATTISEN kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja niiden suojelusta. Bongasin lintuja, kirjotin vihkoon ylös lajihavaintoja, pidin luontopäiväkirjaa, tarkkailin luonnonilmiöitä, ötököitä, kasveja, eläimiä... Tilasin Animaliasta kaikenlaisia addresseja, joita kierrätin luokassa. Tein ystäväni kanssa luonnonsuojelulehteä, jota myytiin ovelta ovelle. Koulussa halkesin innosta biologian tunneilla. It was my life.

Sitten kiinnostus siirtyi yliluonnollisiin asioihin (yläasteaika). Ahmin KAIKKI aihetta käsittelevät kirjat kirjastosta. Minut löysi kirjastosta aina seisomasta kohdasta "Parapsykologia". Tutkin kädestä ennustamista, astrologiaa, yritin harjoitella ruumiista irtautumista. Uskoin, että ihmissusia ja vampyyreita on olemassa ja kuvittelin joskus iltaisin kuulevani ihmissuden seuraavan minua... Koulussa kirjoitin JOKAISESTA äidinkielen aineesta kauhutarinan. Opettaja valitti asiasta, kun väänsin mm. otsikon "Kaunis kesäpäivä" kauhutarinaksi 😂. Kuvaamataidon tunneilla piirsin KAIKISTA aiheista kauhukuvia. Ihmissusia, hautausmaita, noitia. Ahmin myös fantasia- ja kauhukirjoja. Tämän kiinnostuksen hautasin, kun tajusin joutuvani liian syvälle. Tunsin jonkinlaisen pahuuden saavan minusta otetta. Aistin pahoja voimia, jotka tunkivat elämääni. Löin siis tämän oven kiinni enkä ole taakse katsellut.

Sitten alkoikin se aika, kun omistauduin oman pääni tutkimiselle ja korjaamiselle ja sille tielle olen jäänyt. En pääse tästä puuhasta pois, vaikka alan olla kyllästynyt. Haluaisin taas jonkun SUUREN intohimon ja kiinnostuksen kohteen, johon voisin UPOTA ja unohtaa kaiken muun (etenkin itseni). Onko se vielä mahdollista? MISTÄ voisin olla fanaattisen kiinnostunut?

Luonto ja eläimet... Tai niiden suojelu... En valitettavasti kykene enää siihen lapselliseen naiiviuteen. En kykene tutkimaan ötököitä yms. omaksi huvikseni. Aivoni kokevat: "Mitä järkeä tässä on?" JOS eläisimme alkukantaisia aikoja eikä Suomen luontoa olisi juurikaan tutkittu, omistautuisin riemumielin tutkimustyölleni ja alkaisin koota tietoja. Mutta nyt... Turhaa.

Koenkin yhdeksi suureksi ongelmaksi sen, että tieteet on nykypäivänä niin pitkälle kehittyneitä ja ollakseen tutkija, pitäisi hankkia joku typerä koulutus ja sitten fokusoitua tietylle alalle ja vieläpä alan sisällä varsin spesifiin kysymykseen. PASKAA. Silloin joskus vanhoina aikoina joku tutkijamielinen ihminen saattoi vain alkaa tutkia oman pihansa kasveja ja tehdä niistä tieteellisiä havaintoja ja tiirailla sitten tähtiä ja seuraavaksi edistää matematiikkaa jne. Jos saisin elää sellaisella ajalla, minusta tulisi ehdottomasti tiedemies. Luonnontutkija ainakin. Mutta nyt... Pointless. Kaikki on jo tutkittu. Ainakin kaikki isommat asiat. Ihan turhaa alkaa havainnoimaan jäniksen elämää ja tutkia sen pipanoita.

Eläinten ja luonnon suojelu. Sama juttu. En tunne, että voin vaikuttaa asioihin. Voisin osallistua mielenosoituksiin ja kirjottaa nimeni addresseihin... Ihmiset tekee niin koko ajan ja turkistarhausta, eläinten tehotuotantoa jne. harrastetaan koko ajan ihan samalla lailla kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Silloin lapsena pystyin naiivisti kokemaan, että voin tehdä jotain merkityksellistä tai kokemaan sen mitä tein MIELEKKÄÄKSI. Nyt en. En koe voivani vaikuttaa.

Yliluonnolliset asiat kiinnostaisi edelleen, mutta niihin liittyy pelottavia asioita. Siitä VOISI tulla suuri intressini, jolla omistan elämäni, mutta en halua, että sieltä jostain luikertelee mitään pahuuden voimia kimppuuni.

Joten mitä muuta? Paitsi oma typerä pääni ja ihmismieli yleensäkin. Tarvisin intressin. MISTÄ. Jotenkin tässä ihmismielessäkään ei enää ole tarpeeksi mitään hirveän kiinnostavaa. Been there done that.

Puran tylsistymistäni miettimällä itseäni, lillumalla ongelmissa ja tuijottamalla tosi-tv:tä. Aivoni tarvitsevat INTRESSIN.

P.S. Ne, jotka eivät tiedä, nämä tällaiset ovat aspergereille tyypillisiä ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Aspergerit ovat usein fanaattisen kiinnostuneita jostain asiasta ja paneutuvat sen tutkimiseen kaikella tarmollaan. Nämä mainitaan jopa diagnostisissa kriteereissä, jos oikein muistan. Asperger-mieli onkin varmaan tutkijan mieli.

Aurinko ja varjojen maan mato

AURINKO JA VARJOJEN MAAN MATO (kirje ystävälleni)

Kerron miksi olet kaikkien miesten unelma. Koska olet kaunis mutta et vain ulkoa vaan myös sisältä. Tämä pätee moniin toki. Mutta sä oot KAIKISTA ihmisistä varmaan täydellinen koska sä oot SOSIAALISESTI todella onnistunut luomus. Sulla tuntuu olevan loputtomasti ulospäinsuuntautuvaa energiaa. Se tekee sen että oot aina sosiaalinen ja jaksat aina ottaa muita huomioon ja puhua muitten kanssa ja hymyillä ja säteillä ulospäin jotain. Sä puhut koko ajan ventovieraitten ihmisten kanssa säteillen ja hymyillen ja saat jokaisen tunteen, että oot niille tosi läheinen ja lämmin. Oot aina positiivinen ja kaunis ja aurinkoinen ja tasapainoinen. Ei oo syytä miksi joku ei rakastuisi suhun.

Mä oon ihan erilainen. Se että on asperger tarkoittaa että on sosiaalisesti enemmän tai vähemmän epäonnistunut luomus. Mulle on vuosien aikana ollut valaisevaa oivaltaa että kukaan ei ole ihmisenä epäonnistunut tai viallinen mutta SOSIAALISESTI voi olla. Valitettavasti ihmiset on sosiaalisia eläimiä ja meillä on sosiaalinen hierarkia. Toiset on sosiaalisesti onnistuneempia kuin toiset eli omaavat enemmän ominaisuuksia jotka saa muut pitämään heistä eli sosiaalinen arvo on korkeampi. Se on väistämätön fakta. Aspergerit on sosiaalisesti enemmän tai vähemmän epäkelpoja eikä varmaan koskaan sosiaalisessa hierarkiassa kovin korkealla. Meissä on paljon sellasta mikä on sosiaalisesti epämiellyttävää muista.

Mulla on todella rajallisesti ulospäinsuuntautuvaa energiaa ja siks mun on pakko olla usein sulkeutunut itseeni. Suojelen sillä energiaani. Tai sit se on jo loppu ja en ees VOI enää tulla ulos itsestäni. Siksi välttelen kaikkea turhaa puhumista ja kontaktin ottoa vieraiden ihmisten kanssa. Ja koska oon niin herkkä ja ylikuormittuva mun ei ole mahdollista olla koko ajan pirteä ja aurinkoinen ja säteilevä vaan oon usein uupunut ja ylikuormittunut ja sillon oon hiljainen ja kärsivä jos en saa olla yksin kotona.

On siis VÄISTÄMÄTÖNTÄ että sinä oot meistä sosiaalisesti sata kertaa onnistuneempi yksilö ja muiden ihmisten mielestä upeampi ja hienompi kuin minä koskaan tulen olemaan. Siksi oon sun seurassa varjo. Se on fakta. Totta kai on olemassa sellasia ihmisiä jotka ehkä pitää enemmän munlaisesta ihmisestä, sellasia joilla on itsellä mielenterveysongelmia ja herkkyyttä ja introversiota jne. Kyllä. Mut siks oonkin outo hedelmä jonka mausta pitää vaan jotkut harvinaisoliot. Sä sen sijaan miellytät suurinta osaa.

Mutta oon huomannut että alan hyväksyä tämän. Siis oon saanut asian työstettyä vähitellen päässäni. Mikä on samalla osa suurempaa työstöprosessia elämässäni koska kokonaisvaltaisesti mulla on menossa prosessi jossa opettelen hyväksyyn itseäni. Esim jos näytän turvonneelta ja väsyneeltä, oon alkanut kokeen et ihan sama. Oon mikä oon.

Mut sä oot aina aurinko ja minä varjojen maan mato.

Asperger meltdown ja shutdown

Aspergeriin liittyy keskeisesti sellaiset tilat kuin meltdown ja shutdown. Kyse on käytännössä samasta asiasta eli stressi- ja kuormitustilan aiheuttama reaktio, mutta meltdown "puhaltaa ulospäin" eli henkilö "räjähtää", voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms. Shutdownissa sen sijaan henkilö "menee kiinni" eli sulkeutuu itseensä suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja ja toiset käpertyy aina itseensä piiloon.

Henkilökohtaisesti olen ehdottomasti shutdown-tyyppiä. Meltdownejakin sattuu, mutta harvoin. Hyvä jos kerran vuodessa. Sillon lentää yleensä joku astia seinään...

Shutdowneja sen sijaan on usein. Silloin olen kuormittuneessa tilassa ja kaikki ulospäinsuuntautuva energia katoaa. En kykene ottamaan kontaktia ihmisiin. Vetäydyn yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen latautumaan. Eilen puistotapahtumassa olin shutdown-tilassa ja halusin vain juosta pakoon ja piiloon jonnekin olemaan yksin kerällä.

Meltdown itseasiassa tulee yleensä silloin, jos olen shutdown tilassa eli ylikuormittunut enkä kykene vastaanottamaan enempää sosiaalisia ärsykkeitä ja joku ihminen puskee ja puskee, vaikken kestä enempää... Sillon lopulta räjähtää. Pari vuotta sitten olin järkyttävän kuormittunut ja äiti soitti mulle. En vastannut ja laitoin viestin, etten pysty nyt puhumaan. Ja ei, kun se sano että TÄYTYY puhua. Sitten vastasin, olin tyhmä enkä kuunnellut itseäni, ja sitten se alko jauhaan vielä jostain ärsyttävästä asiasta ja mun aivot kerta kaikkiaan tilttasi täysin ja aloin huutaan kuin eläin ja paiskasin puhelimen kiinni ja heitin hillopurkin pöydältä seinään miljoonaksi palaksi...

Et jos mä sanon, että EN JAKSA, kannattaa uskoa.