Kun järjestelmä luhistuu

Systeemi on luhistumassa. Minun päässäni. Opiskelujen aiheuttama jatkuva, hellittämätön painetila on ylittänyt sietokyvyn ja aivojen kyky käsitellä todellisuutta ja sen sisältämiä vaatimuksia on hajoamassa. Yritän kuvailla, mitä se käytännössä tarkoittaa eli millaista pääni sisällä on, kun järjestelmä alkaa hajota.

Ylikuormittuneet aivot eivät kykene enää vastaamaan normaaleihin elämän vaatimuksiin. Syöminen, kodinhoito, talous, kaikki arjen normaalit ulottuvuudet ylittävät käsittelykyvyn ja tuntuvat vuorilta, jotka pitäisi jotenkin ylittää, vaikka voimia ei ole.

Syöminen on muuttumassa mahdottomaksi. Kun menen kauppaan, informaatiotulva tekee olon heikoksi. Mitä helvettiä pitäisi ostaa? Mietin keittoa ja vaellan vihannesosastolle, mutta pää tilttaa kokonaan sen järkyttävän valintapaljouden edessä. Pääni tuijottaa vihannesten ja hedelmien rivistöä, yrittää prosessoida asiaa nimeltä SOPPA. Perunoita? Porkkanaa? Sitten tarvisi kaikkea, mistä saa vitamiineja. Mitä muuta, mitä muuta? Miljoonia juureksia, vihanneksia, pää tilttaa, ei pysty käsitteleen... Luovutan. En pysty miettiin niin monimutkaista asiaa. En selviä. Vaellan muualle. Mitä ruoaksi? Mitä voi syödä? Lihahylly oksettaa. Epäeettistä. Lihansyönti on väärin. Ei pysty. Vaellan taas. Eevi ei syö kasvisruokia. Mitä helvettiä me syödään? Sitten keksin. LOHTA. Vaellan kalatiskille. Lohi on yksi, slkeä kappale. Siitä selviän. Ostan lohta. Mutta MITÄ SEN KANSSA? Taas se alkaa... Miljoonia osatekijöitä. Informaatiotulva. Valintakatastrofi. Aivot tilttaa. En selviä. Mitä HELVETTIÄ lohen kanssa syödään? Peruna. Ja tässä kohtaa olen jo ihan loppu ja hajoamassa epätoivosta ja totean, että vittu me ei syödä mitään vihanneksia sitten. Peruna ja lohi = pysytään hengissä.

Näin on selvitty yhdestä painajaismaisesta ruokailusta.

Ja sitten se kaikki muu helvetti. Aamupalat, välipalat... Pää sekoaa. Liikaa käsiteltävää informaatiota.

Ja sitten kun kotona pitäisi syödä... Aamulla vaellan keittiöön ja tuijotan jääkaappiin ja tuijotan hyllyille ja mietin ja mietin. Leipää? Eevi ei syö ruisleipää. Minä en halua vaaleaa leipää, se on epäterveellistä. Ei pitäisi syödä mitään viljoja. Ei leipää. Mutta mitä hittoa sitten. Kaurapuuroa? Kaura ei ole epäterveellistä. Kaurapuuro oksettaa minua (oikeasti). En pysty syömään puuroa. Mysliä? Sekin oksettaa (oikeasti). En pysty. En saa alas. Ei kykene. MITÄ SITTEN? Pähkinöitä? Ei, tulee maha kipeäksi. Helvetti, syön sitä vitun leipää. Tungen leipää suustani alas ja olen syönyt liian vähän, mutta en pysty parempaan nyt. VIHAAN syömistä.

Pää hajoaa ton HELVETIN syömiselämän kanssa. Mä en kestä.

Ja sitten koti. Tätä helvetin tavaraa tursuaa joka paikasta enkä pysty hallitseen sitä. Kaaos. Toiminnot ei automatisoidu, joudun miettiin kaiken erikseen, joka ikisen asian, mitä teen. Kun riisun vaatteita, ne päätyvät lattialle tai lähimpään kasaan. Se on helpointa, ei tarv AJATELLA. Jos haluan ne vaatekaappiin, pitää AJATELLA sitä helvetin prosessia. Pitää pohtia sitä vaatekappaletta ja kaappia ja kuljettaa itsensä kaapille ja sitten vielä komentaa itsensä taitteleen se hiton vaate. Massiivinen itsesäätelytaistelu. Ja se toistuu joka ikisen tehtävän asian edessä joka ikinen elämän hetki. Jos haluan syömisen jälkeen siivota heti astiat ja sotkut, joudun käyttämään valtavan määrän tahdonvoimaa ja henkisiä resursseja siihen. Joudun ajattelemaan sitä typerää lautasta ja MIETTIMÄÄN, mitä ihmettä sille pitäs eka tehdä. Onko sen päällä ruoantähteitä? Ei? Hyvä. Pitääkö se huuhtoa? Kyllä. Ok. Kuljeta kehosi hanalle ja huuhdo lautanen. Sitten laita se tiskikoneeseen. Onko koneessa likaisia vai puhtaita? Puhtaita? Voi JEESUS. Mä en todellakaan PYSTY nyt prosessoimaan tätä asiaa enempää. Laitan lautasen tiskipöydälle ja lähden helvettiin keittiöstä.

Joten ei. En voi siivota sotkua sitä mukaa kuin se syntyy. Joutuisin käyttään KAIKKI resurssini kaiken sen valtavan kaaoksen hallitsemiseen, jota elämäksi kutsutaan. Joten annan vaan kaiken olla. Ja sitten ne kasautuu. Ja on kaaos. Ja sitten KUN jaksan ja tulee inspiraatio ja on HAUSKAA, minä siivoan. Ja se on kivaa. Paitsi nyt, kun aivoni on räjähtämässä avaruuteen. Ei ehdi inspiroitua, kun paskaa ja informaatiotulvia vyöryää niin valtavaa tahtia, että siihen mennessä, kun saan yhden sukan pyykkikoriin, olen jo hukkunut ja kuollut ja mädäntynyt ja multautunut ja jäänyt tsunamin alle.

Ja uni. Miten HELVETISSÄ muka pystyy menemään ajoissa nukkuun? MITEN. Ja sitten kun ei mene, koko helvetin elämä kaatuu kuin korttitalo. Koska sitten ei jaksa mitään. Ja sitten nukkuu, kun pitäs mennä kouluun. Ja kaikki on paskaa.

Ja raha. Jota ei koskaan ole. Tarpeeksi ainakaan.

Ja sitten ne sadat miljoonat koulutehtävät.

Oliskohan vakavasti aika harkta adhd-lääkitystä. Yök.

Ihailu pysyvän rakkauden edellytyksenä

Se on nyt kirkastunut ja käynyt selväksi, että jos vielä joskus seurustelen, on kumppanin oltava ihminen, jota IHAILEN. Se on puuttunut aiemmista suhteista ja uskon, että se on syynä rakkauden puuttumiseen minun puoleltani. Haluan elää ihmisen kanssa, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita syvästi ihailen ja arvostan. Sitä kaipaan. Ja tarvitsen. Ja se, MITÄ ihailen ja arvostan kytkeytyy tietysti vahvasti ARVOIHIN. Ja haluan tuntea JÄÄTÄVÄÄ ihailua. Vilpitöntä ja syvää kunnioitusta.

Mitä minä sitten voisin ihailla ja arvostaa? Älykkyyttä ja älyllistä suuntautumista, älyllisiä intohimoja, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Helvetin hyvää itsesäätelykykyä TAI ainakin vilpitöntä pyrkimystä elämän tietoiseen hallintaan. Inhoan passiivisuutta ja henkistä velttoutta ja sitä, että ihmisillä ei ole tavoitteita ja agendoja ja ne ajelehtii ajopuina ja ulkoisten voimien ohjaamina. Siis ihmiset saa olla sellasia, mut en IHAILE sellasta. Itselleni tietoinen itsehallinta ja kyky ITSE määrätä omasta elämästä, ITSE valita elämäni sisältö, itsensä toteuttaminen ja loputon ponnistelu kohti omien arvojen ja sisäisten totuuksien mukaista elämää on kenties ylin prioriteetti. Ja hyvyys. Sisäinen viisaus sisältäen myötätunnon tärkeyden ymmärtämisen eli kulkeminen rakkauden tiellä. Ja päihteettömyys. Se, että arvostaa selvin päin olemista ja pyrkii siihen enimmän osan aikaa ja suhtautuu päihtymiseen yms. melko nihkeästi ja turhana toimintana. Arvostaa todellisuuden kohtaamista omana itsenään.

Ainakin ne. On ehdottomia. Ihailulle.

Uskon, että ihailu on pysyvän rakkauden edellytys romanttisessa suhteessa. Muuten katson toista jollain lailla alaspäin ja toivon koko ajan, että se kasvaisi ja muuttuisi ja olen tyytymätön ja kaipaan jotain MUUTA. Ei niinku TOSIAAN riitä sellanen, et joku on valinnut jonkun itselleen merkityksettömän työn, jossa pakertaa 8h pvässä täyttäen norminmukaisen kansalaisvelvollisuutensa ja kerätäkseen RAHAA ja sit iltasin käy salilla tai avaa television. Ja that's it. Pretty much. Kuolen TYLSYYYTEEENNNNN. Sellasen ihmisen kanssa.

Pitää olla AGENDOJA! Ideoita. Suunnitelmia. Älyllisiä pyrkimyksiä ja intressejä ja intohimon kohteita. Pitää asettaa itselleen haasteita ja pyrkiä niitä kohti. Ja ei mitään sellasia haasteita, että "kasvatanpa upeat lihakset ja hankin omakotitalon" vaan kykyä kehittää itseään SISÄISESTI, haluta kasvaa paremmaksi ihmiseksi, halua löytää oma kutsumus, halua parantaa maailmaa, halua tehdä hyvää... Jne. Uskallusta elää köyhyydessä, jos tärkeämmät arvot ja agendat sitä vaatii. Kykyä näyttää keskaria normeille ja tehdä elämästä oman näköisensä.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.

Liukumäet on vaarallisia

Elän nyt sellaista elämää, että tutustun ihmisiin ja hankin kavereita ja hengaan ja asioita tapahtuu. En mieti sen enempää. Tai sen pitemmälle. Mitään. On nimittäin niin, että harrastettuani viimeiset 12 vuotta seurustelemista, ja oltuani suurimman osan siitä ajasta AHDISTUNUT ja kokenut seurustelemisen epämiellyttäväksi (oletettavasti, koska olin ilmeisesti väärien ihmisten kanssa), olen saanut TARPEEKSENI koko seurustelusta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että jos vielä joskus sellaista harjoittaisin, mun pitäisi ensin eheytyä tietyiltä osin (hyväksyä itseni lähinnä ja sellasta) JA jotta en sekaantuisi enää johonkin vääränlaiseen ihmiseen, luulen, että JOS joskus vielä päätyisin monogamiseen parisuhteeseen, jossa ollaan rakastuneita ja blaa blaa blaa, se voi syntyä vain varmaan ystävyyden pohjalta, koska vain jos jonkun tuntee HYVIN ja sitten siitä syntyy jotain itsekseen sitä kautta eli huomaa, ettei halua elää ilman jotain ihmistä, niin siinä on mitään järkeä. Mutta näitä on turha miettiä ja siksi vain hengaan elämässä ja tutustun ihmisiin ja kun pidän jostain ihmisistä, voi olla kavereita.

Hyvin luultavasti kuolen seksin puutteeseen Ei se mitään. Koska en oo vakuuttunut siitä, et haluan sotkea kaveriasioihin sellasta ja EN luojan tähden halua tuntemattomien kanssa MITÄÄN. Luin eilen demiseksuaalisuudesta ja en oo kyl sellanenkaan, mut tuntemattomien kaa en kyllä halua olla missään tekemisissä, HYI. Mun tarvii tietää, et se toinen tykkää musta muutenkin ja arvostaa mua ihmisenä ja tarvii olla jotain luottamusta ja läheisyyttä välissä. Ihan sama. Ehkä sit ootan, et jos joskus SUURI RAKKAUS osuu kohdalle.

Mut aion kyl mönkiä ihmisten kainaloon . Ja pussailla pitää joskus myös jonkun kaa. Jotain hauskaa pitää sentään olla. Paitsi pussailu on vaarallista. Ja vieressä nukkuminen (kiltisti). Se on tien alku. Tai liukumäen. Voi lähteä valuun alas, jos siihen kyytiin istuu. Hmph. Hmph. Voi kärsä.

Ongelmat opettajan kanssa ratkenneet

Halasin Eevin opettajaa ja pyysin anteeksi, jos olen pahoittanut sen mieltä. Meillä oli kasvatuskeskustelu (Eevi oli mukana) ja se opettaja oli hyvin sympaattinen. Meille oli kai tullut jonkunlainen väärinkäsitys ja se oli luullut, että meillä on joku hätä ja se oli sitten omalla tavallaan yrittänyt auttaa, ja mun versio taas on, että meillä EI ole hätää, mutta luulin että on joku hätä opettajan puheiden ja käytöksen perusteella... Eli oikeasti missään ei ole mitään hätää.

(Ongelmista kerroin tässä tekstissä)

Elän nuoruutta uudestaan...

Käyttäydyn koulussa (yliopistossa ja sen oheiselämässä) kuin 20-vuotias. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että aspergerin takia menetin koko nuoruuteni eli toisin sanoen en voinut kokea positiivisia sosiaalisia kokemuksia ja elää normaalia sosiaalista elämää silloin. Kaikki oli lähinnä PASKAA. Joten nyt otan takasin. Nyt, kun oon eheytynyt tooooosi paljon ja kykenen oleen melkein kuin normaali ihminen. Haluan NYT kaikkia niitä sosiaalisia kokemuksia, ja kokea yhteenkuuluvuutta ja elää asioita, joita en koskaan saanut elää ja kokea.

Joten olen nyt kuin 20-vuotias. Ihan sama. Saan olla. Minä leikin. Elämällä. Huvittelen. Teen mitä tykkään. Oma on elämäni.

Ainoo, että bilettämistä ja sen sellasta sekoilua harrastin nuorena ihan tarpeeksi ja niiten suhteen oon leikkinyt ihan riittävästi. Mut ennen en pystynyt tunteen mitään yhteenkuuluvuutta muitten kanssa ja ottaan normaalia kontaktia jne jne. Niiltä osin otan nyt takasin ja paikkaan aukkoja ja eheydyn lisää. Harmi vaan etten OIKEASTI oo 20. Tää vanha muinainen käpy menee siellä nuttura täristen ja luulee olevansa vasta lapsi...

Kun haluaa, mutta ei jaksa

Eräs ihminen ajatteli, että kun minulla on vaikeuksia sosiaalisessa tilanteessa, siihen liittyisi se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja minulla on valtavat paineet sosiaalisuudesta. Kirjoitin hänelle vastauksen.

"Haluisin korjata sen, että sanoit, että tuntisin olevani ulkopuolinen. En tunne. En tiä luitko sitä, mitä kirjotin eilen aspergerista ja sosialisoinnista. Kyse ei oo siitä, et mulla ois ulkopuolinen olo tai olisin edes epävarma. Olen OLLUT sellanenkin joskus, mutta oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja yliopistolla ekaa kertaa huomannut, että pystyn tunteen kuuluvani. Se on vaan aspergeria. Sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta. Että minä en kuulu sellaseen tilanteeseen ominaisuuksiltani. Ja koko ajan on epämukava ja vaikea olo, joka aiheuttaa sitten ahdistusta ja itkuista oloa. Vähän sellasta, kuin jos ois alaruumiista halvaantunut ja silti rakastaa vuorikiipeilyä ja korkealla vuorella maisemien ihailua ja raahaa ittensä sinne.

Se, jos katselen muita, kun ne nauttii juttelemisesta ja niillä on mukavaa, kuin ulkopuolelta, ei tarkoita, että mulla ois kokemus ulkopuolisuudesta vaan se on vaan aitoa surua siitä, että näen muilla olevan jotain, mikä multa puuttuu. Kun minusta puuttuu aspergerin takia jotain sosiaalisuuteen liittyviä palikoita. Ja katselen niitä muita siksi, että tarkkailen sitä outoa palikkaa, mikä multa puuttuu ja miten ne kykenee johonkin, mihin en kykene. En pysty keskittyyn tollasissa tilanteissa ihmisten kanssa keskustelemiseen. En jaksa kuunnella tai osallistua, tulen levottomaksi ja pitkästyn ja haluan pois. Ihmiset puhuu usein tylsistä aiheista tms. Siksi en pysty osallistuun juurikaan keskustelemiseen ja harrastan vain pöllöilyä.

Jotkut alustetut keskustelutilanteet on pahimpia. Niinkun platoninen painiseura. Ihan KAMALAA. Joku fiksattu puheenaihe, josta ihmiset esittää usein pitkästyttäviä kommentteja ja se keskustelu ei VOI siirtyä koskaan kiehtovilla poluille. Tai vaikka aihe ois kiinnostava, silti se on niin fiksoitunutta ja jäykkää kun se ei saa polveilla POIS fiksatusta aiheesta, että yök. Ja se, että paikalla on niin paljon puhujia. En jaksa kuunnella muitten kommentteja jotka enimmäkseen ei kiinnosta minua tai sisällä mielestäni kiinnostavaa sisältöä ja niitä joutuu kuunteleen LOPUTTOMASTI, kun paikalla on paljon ihmisiä ja itse pystyy hyvin vähän osallistuun väenpaljouden takia. Jossain pikkuryhmässä alustettu keskustelu vois olla jees. joku 4 ihmistä. tai 3. tms. Mut siltikin tällanen toimintamuoto on mulle luonnoton. Jos haluan oppia uutta ja hankkia informaatiota, haluan lukea kirjoja yksinäisyydessä. TAI keskustella intensiivisesti yhden ihmisen kanssa.
 .
Ja kyllä sekin on totta, että näytän iloiselta ja että on hauskaa. Mulla voi olla yhtä aikaa se ja paha olo... Se paha olo on sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta ja ominaisuuksilleni väärältä ja energia ei oikein riitä sosialisointiin, mutta saatan silti saada puserrettua itsestäni ulos kohtaamisen hetkiä, yhteyttä ja kommunikaatiota ja on hauskaa, vaikka se on suuren ponnistelun takana.

Voin huonosti jo heti päivällä seminaarissa ja mietin lähdenkö vaan kotiin, mut oon AINA kotona yksin ja en halunnut taas.

Joskus jos on enemmän energiaa ja parempi vireystaso, sitä energiaa riittää paremmin siihen kontaktin ottamiseen, sosiaalisen informaation käsittelyyn ja kaikkeen siihen raskaaseen työhön, mitä ihmisten kaa oleminen sisältää. Sillon voi olla, et on jopa oikeasti hauskaa ilman, että on kovin paha olo taustalla.

Olen vain asperger. Sitä ei voi korjata. Oon kuitenkin päässyt jo pitkälle, kun oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja oppinut paljon sosiaalisia taitoja yms. Olen vaan surullinen siitä, kun muut pystyy istuun tuntikausia pöydän ääressä ja keskusteleen porukalla keskenään. Se ois hauskaa kyetä sellaseen, mutta en kykene. Mua ei haittaisi olla hiljaa ja vaan kuunnella, jos en osaa osallistua, mutta kun se ei tunnu kivalta eli pitkästyn ja energia ei riitä siihen ja halun vaan pois.

Kontaktin ottaminen on raskasta. Ja on raskasta miettiä puheenaiheita ja miettiä kaikkea. on raskasta pelkästään vastaanottaa ihmisistä irtoavaa informaatiota. Sosiaalisuus on raskasta työtä. Siksi on paha olo. varsinkin aikoina, jollon on alavireinen ja huono energiataso.

Ehkä kyse oli siitä, että en jaksanut olla siellä mutta halusin olla siellä. Aspergerin takia useimmiten en jaksa olla ihmisten kanssa Energia ei riitä sen kaiken käsittelyyn. Silti voin haluta olla ihmisten kanssa. Se on juurikin sitä, miksi asperger invalidisoi. Me ei JAKSETA. Vaikka voisi haluta niin resurssit ym ei riitä.

Se on kaamea tunne. Kun haluisi olla niitten ihmisten kaa, kaipaa yhteyttä, haluaa olla mukana ja vuorovaikutuksessa, mutta sisällä ei oo voimia siihen ja ei yhtään jaksaisi ja sitten pakottaa ja puristaa itseään siihen kuitenkin. Niin sit tulee itku. ei sille voi mitään.

Ne kamalat paineet sosiaalisuudesta tulee siis tuosta, että en jaksa mutta haluan. Mä en oikeasti jaksaisi YHTÄÄN olla ihmisten kanssa, siis edes samassa tilassa ihmisten kanssa, vaan ihan yksin kotona, mutta samalla HALUAN olla niitten ihmisten kanssa. Niin kyllä sillon on paineita . Kun yrittää jaksaa jotain mitä ei jaksa. Mut ne on ihan mun sisäisiä paineita ja sisäisten tilojen kamppailua. Mulla ei oo epävarma olo suhteessa ihmisiin tms. tiedän miltä sekin tuntuu, kun ennen olin vielä sitäkin tähän päälle.

Pystyn keskustelemaan vain ekkoistani

Niin ja olenpa tässä hiljattain huomannut senkin, etten pysty keskustelemaan mistään muusta kuin ekkoistani... Ekkoni on ihmismieli ja itseni (tai jonkun muun) kehittäminen ja en pysty puhumaan paljon muusta... Myös ravintoasiat yms. on liittyneet tähän itsen kehittämiseen ja hyvinvoinnin maksimointiin, joka on erityinen intressini. Sinänsä mulla on hyvä, et ekkoni on sellanen, että varsin monien ihmisten kanssa pystyy puhumaan siihen liittyvistä asioista. Mutta sit mua on alkanut surettaan se, että en pysty oleen kiinnostunut intohimoisesti tai aidosti muista asioista kuin sellasista jotka liittyy jotenkin itseni kehittämiseen tai ihmismielen syväluotaamiseen ja yliopistossa kaikki on jotenkin niin intellektuelleja ja puhuu politiikasta tai sukupuolten tasa-arvokysymyksistä ja ties mistä ja minä nukahdan.

Toinen ekkoni on Jumala-kysymys ja tällaiset yliluonnolliset hommelit. Tämä ekko on tosin ollut nyt taas pitkään unessa. Kolmas ekkoni on eläinten- ja luonnonsuojelu, mutta se oli ekkoni oikeastaan ala-asteella ja sen jälkeen siitynyt taustalle lähinnä osaksi arvomaailmaani eli ei ole aktiivinen ekko vaan latentti ekko.

Alan tuntea itseni ihan tylsäksi siellä. Ja siis opiskelen väärää oppiainetta (filosofia). Mun pitäs opiskella psykologiaa, sit saattas olla, et ihmiset puhuisikin mua kiinnostavista asioista ja ei tulisi tätä oloa. Aion hakea psykologiaan joka vuosi kolemaani asti. Alkaa tänä keväänä.

Käsittääkseni tääkin on hyvin tyypillinen asperger-piirre. Luojan kiitos mun ekko ei ole vessanpöntöt tai hävittäjät. En pystyis puhuun IKINÄ mitään kenenkä kaa tai jos puhuisin, kaikki pitkästyisi kuoliaaksi, kun selitän jotain intensiivisesti vessanpöntöistä.
 

Mun ekkossa on myös se hyvä puoli, et se on saanut mut kiinnostuun muista ihmisistä, koska olen loputtoman utelias ihmismielen suhteen, ja siksi aidosti haluan kuunnella muita ja tutkia, mitä niitten sisällä on. Tosin suhtaudun ihmisiin aina hiukan kuin joku tutkija ja tarkkailen ja kerään informaatiota loputtomasti ja koko ajan. Lisäksi autan mielelläni muita psykologisilla tiedoillani ja taidoillani ja autan myös muita kasvamaan. Lisäksi sen ansiosta olen oppinut hyvät sosiaaliset taidot. Ekkoni ansiosta en siis ole niin autistinen kuin oikeasti olen. Siitä sentään saan olla kiitollinen.

Voisi nimittäin olla, että olen intensiivisen kiinnostunut hävittäjälentokoneista ja mua ei kiinnosta MIKÄÄN muu. Ei ihmiset. Ei mikään. Vain ne.

Haluaisin olla yhteydessä

Välillä luulen ettei asperger enää niin paljon vaikuta sosiaalisella alueella. Hetkellisiä hetkiä kun kuvittelen että olen kuten muutkin. Mutta sitten taas havahdun siihen, etten ole enkä tule olemaan. Alotin opiskelun viime vuonna yliopistossa ja tunsin tulevani yllättävän hyvin toimeen ihmisten kanssa. Etenkin koska filosofian opiskelijat on merkillisiä eikä norminmukaisia. Mutta kuten aikanaan oriveden opistossa, jossa oli luovia ja erikoisia ihmisiä ja tunsin sinänsä olevani omieni seurassa, ja niin monesti muuallakin, aina ja kaikkialla, olen kuitenkin sosiaalisesti poikkeava.

Katselen muita, miten he juttelevat ja tuntevat kuuluvansa ja NAUTTIVAT yhdessäolosta. Minä sen sijaan voin huonosti. En osaa olla ryhmätilanteissa. En oikein keksi puhuttavaa silloin. Välillä saan puristettua itseni kontaktoimaan mutta taustalla koko ajan paha olo, sellainen kuin olisi kalalla kuivalla maalla. En edes tunne itseäni ulkopuoliseksi. Ennen tunsin kun vielä pelkäsin ihmisiä ja olin rikki. Mutta en enää. I just dont belong. Ryhmätilanteet ei vaan sovi mulle. Tykkään olla kaksin ihmisten kanssa. Tai ryhmässä silloin jos on jokin asia mitä TEHDÄÄN yhdessä (ryhmätyö, pelit jne). Mutta muuten oon vain.... kärsivä. Ja jos en oikein osaa puhua, hiljaa oleminen taas on tylsää. Voisin lukea kirjaa jossain nurkassa mutta sitten voisi olla vaan kotona. Ehkä. En tiä. Kuitenkin HALUAISIN olla mukana ja yhteydessä. Nähdä ihmisiä. Joskus. Mutta kun... ja se paha olo niissä tilanteissa on sellanen että alkaa itkettään ja halun mennä johonkin oleen yksin niin on aika hankalaa. Minusta se liittyy tilanteen luonnottomuuden lisäksi kuormittumiseen. Siksi en jaksa edes oikein kuunnella ihmisiä. Aivot ei jaksa vastaanottaa sosiaalista informaatiota.

Kiintymysvanhemmuus

Kiintymysvanhemmuus on lähellä omia kasvatusperiaatteitani. On kuitenkin tyhmää noudattaa fanaattisesti/kirjaimellisesti MITÄÄN oppia (artikkeli: Vanhemmuusöverit). Silloin ihminen ei ajattele itse.  Aina pitää kuunnella itseään, lastaan, muita ihmisiä, tilannetta, vaistojaan jne. Voi poimia parhaat ja itselle sopivat palat sieltä sun täältä. En ole siis YRITTÄNYT noudattaa mitään KiVa-vanhemmuutta, en edes tiennyt siitä ennen kuin joitain kuukausia sitten. Olen vain sattumalta kasvattanut aika samanlaisten periaatteiden mukaan.

• Imetin pitkään (1,5-vuotta). Kuuntelin lastani. Vierotin vasta sitten, kun huomasin, että imeminen on enää tapa, johon lapsi on tottunut, eikä asia, josta lapsi ammentaa turvallisuuden tunnetta ja läheisyyttä. Eli kun tiesin, että lapsi on emotionaalisesti täysin valmis.
• Perhepeti on ollut käytössä lähes 8 vuotta. Olen itsekin halunnut olla lapseni lähellä öisin, kun se on niin söpö! Eevi ei päivisin tykkää kauheasti pussailusta ja halailusta ja on iltaisin hakeutunut sängyssä kainaloon ja lähelle tankkaamaan läheisyyttä. Olen halunnut odottaa, että Eevi jotenkin osoittaa olevansa valmis nukkumaan yksin. Ja että minä olisin siihen myös valmis. Hassua kyllä, ollaan ihan samaan aikaan valmiita siirtymään asiassa eteenpäin. Koska asunto on pieni, sängyt on samassa huoneessa, mutta sijoitettu eri puolille huonetta ja nukutaan omissa sängyissä. Tosin Eevi haluaa aina nukahtaa minun viereeni minun sänkyyni ja sitten kannan sen pois. Nyt on tainnut molemmille tulla vähän ikävä viekkoon ja laitoin sängyt taas yhteen kaksi yötä sitten, mutta minulla on nyt paksu sijauspatja ja ollaan eri korkeuksilla, joten ei olla ihan "samassa sängyssä". Hiljalleen tässä vierottaudutaan. Tarvisi saada vain Eeville se oma huone jostain.
• Meillä ei käytetä rangaistuksia. Sen sijaan yritän empaattisesti ymmärtää lasta, kuuntelen, ohjaan ja keskustellaan. Rangaistusta pidän tarpeellisena vain sitten, jos lapsi toistuvasti tekisi jotain kamalaa eikä puhuminen riitä. Eipä ole tarvinnut pahemmin turvautua siihen.

Joskus pelkään, että olen liian kiltti ja ymmärtäväinen. Mutta toisinaan ei tunnu, sillä minusta asioilla ei ole kiire. Vastuun ottaminen, omatoimisuus ja itsenäisyys on nyt otettu kasvatusagendaan ja Eevi aletaan kasvattaa kaikessa rauhassa kohti noita tärkeitä taitoja. Eevi on tokalla ja kahdeksan. Mikä kiire? Ei yhtään mikään. Seuraavina vuosina rauhassa lisätään vastuuta ja velvollisuuksia.

Ongelmia lapsen opettajan kanssa

Kirjoitin yhteenvedon asioista, jotka ovat vaivanneet mieltäni ja joista haluan opettajan kanssa puhua.

"Hei

Puhumme näistä sitten torstaina, mutta kokoan tähän asiat, joista haluan puhua ja jotka nyt ovat olleet ongelmana.

1. LÄKSYISTÄ HUOLEHTIMINEN. Käsittääkseni kaikki jossain määrin lähti siitä, että sinä aloit vaatia, että Eevin pitää huolehtia läksyjen tekemisestä itsenäisesti ja asialla on kiire. Aluksi, alistuvana ja kilttinä ihmisenä, ajattelin, että olet sitten kai oikeassa, vaikka se tuntui kohtuuttomalta ja väärältä. Sitten erilaisten asioiden myötä (kuten pahan olon lisääntymisen myötä) jämäkkyyteni heräsi, aloin selvittää asioita ja olen nyt EHDOTTOMASTI sitä mieltä, että tokaluokkalaisen ei todellakaan tarvitse kyetä huolehtimaan ja vastaamaan läksyistä itsenäisesti. Siksi ajattelin, että pitäisi ehkä jutella rehtorin tms. kanssa, koska jos erimielisyys tässä asiassa jatkuu, on asiaa ruvettava selvittämään muidenkin kanssa, koska tilanne, jossa on vain kaksi keskenään eri mieltä olevaa osapuolta, on hedelmätön. Lisättäköön, että en koskaan tule hyväksymään näkemystä, jonka mukaan on joku KIIRE sillä, että Eevi hoitaa läksyt itsenäisestä ja kantaa koko vastuun niistä. Jos tilanne sitä vaatii, alan koota materiaalia, haastattelen ihmisiä, kerään tietoa ja jatkan tappelua asian kanssa, kunnes meitä lakataan ahdistelemasta tällaisella.

2. Eevin itsenäisyyden, omatoimisuuden ja vastuun ottamisen lisääntyminen ON edelleen tavoitteena. Mutta mitään KIIRETTÄ tai painetta tai aikarajoja en asiassa hyväksy. En hyväksy, että ulkopuolelta ahdistellaan ja luodaan sietämätöntä tilannetta. Asiasta ei tarvitse TEHDÄ ongelmaa. Minä olen ottanut Eevin kasvatuksessa tavoitteeksi kyseisten asioiden harjoittelemisen ja niitä harjoitellaan nyt rauhassa. Asialla EI ole KIIRE. Pikkuhiljaa. Me etenemme omaa vauhtiamme. Itse pidän hyvänä aikatauluna tulevia vuosia. Ala-asteaikaa. Hiljalleen Eevi oppii huolehtimaan itse asioista ja kantamaan vastuuta.

3. SELITTÄMINEN. Tämä on minulle nyt akilleen kantapää. Minä saan selittää niin paljon kuin haluan ja minusta on alentavaa ja epäkunnioittavaa tulla sanomaan, että "älä nyt selitä", mikä osoittaa ainoastaan, että pidät omaa tapaasi toimia ja ajatella oikeana ja tuputat sitä minulle. Juuri tämä aiheutti sen, että olen nyt pitkään ollut vihainen. Oli myös täysin asiatonta tulla kodin ja koulun päivänä puhuttelemaan minua siitä, miten Eeviä pitäisi rangaista siitä, mitä hän teki. Olin TÄYSIN eri mieltä kanssasi siitä, miten sellainen tilanne hoidetaan ja olen yhä. Eeviä ei rangaistu, asiasta juteltiin, ja Eevi EI ole sellaista tehnyt toiste, kuten tiesinkin, ettei tee. Rangaistuksesta ei olisi ollut MITÄÄN hyötyä. Se olisi ollut ainoastaan epäempaattista.

Lapsen käytöksen selittäminen on empaattista ymmärtämistä. On hyvä arvioida, MIKSI lapsi toimii jossain tilanteessa kuten toimii ja miettiä sitten sen pohjalta, mikä on hyvä tapa toimia.

Toisinaan tämä SELITTÄMINEN on koskenut toisenlaisia asioita. Laitoin ekaluokalla välillä viestiä, että Eevin myöhästyminen tms. oli minun syytäni. Olet sanonut tästäkin, että en saisi tehdä niin ja ottaa vastuuta itselleni. Minusta se on aivan käsittämätöntä. Jos minä herätän meidät liian myöhään ja olen TÄYDELLISESTI vastuussa Eevin myöhästymisestä, totta kai on vastuu siitä MINULLA. Toisekseen sain tuosta käsityksen, että sinun mielestäsi ilmeisesti Eevin kouluun ehtiminen on sitten EEVIN vastuulla, mutta kun syksyn alussa sitten laitoin asian Eevin vastuulle ja se tuli pahasti myöhässä monta kertaa, sinä läksytit minua siitä, miten on MINUN vastuullani, että Eevi lähtee ajoissa... No, niin on minustakin, mutta miksi sitten en saa SELITTÄÄ, jos Eevi on joskus myöhästynyt, että syy on MINUN, vaan pitäisi antaa EEVIN kantaa vastuu ja seuraukset? Sekavaa minusta.

Joka tapaksessa SELITTÄMINEN on ehdottomasti ok enkä hyväksy sitä, että minulle aletaan OPETTAA, miten sen sijaan pitäisi toimia.

4. Kouluun ehtiminen. Ihmettelen, miksi ekaluokalla minulle ei koskaan tiedotettu, että Eevi on usein myöhässä. Sain tietää asiasta vasta keväällä terveystarkastuksessa. Miten ihmeessä voi puuttua asiaan, josta ei tiedä? Asumme aivan koulun vieressä ja luulin, että Eevi ehtii, kun lähtee muutamaa minuuttia ennen kellon soimista. Vasta terveystarkastuksen jälkeen olin TIETOINEN siitä, että aikataulutusta on muutettava. Tarkoitus on siitä asti ollut, että Eevi lähtee 15 minuuttia ennen. Toisinaan on lähtenyt 5 minuuttia ennen tms. ja minä en edelleenkään ikinä tiedä, onko Eevi ajoissa vai ei. Olen todella huono itse ehtimään aamuisin mihinkään, ja nämä aamut on meille hankalia, koska minä olen hyvin hankala aamuihminen. Mutta nyt on taas saatu skarpattua.

Ja minä en kaipaa kenenkään muun näkemystä enää siitä, kenen vastuulla kouluun ehtiminen on. Se asia ei kuulu muille kuin meidän perheelle. Vastuu on MINULLA. Eevi ei todellakaan ole kykenevä vielä huolehtimaan asiasta itsenäisesti.

5. Eevin lukeminen. Alkusyksynä luettiin melkein joka ilta kotona 10 minuuttia ääneen ja Eevi sai arvan ja palkinnon. Välillä halusi kirjoittaa 10 minuuttia ja toki sai siitä yhtä lailla palkinnon. Lukuvartti on ollut hyvä juttu myös. Huomaan, että Eevin lukeminen on kehittynyt nyt paljon ja minusta se on nyt oikein hyvää eikä tukitoimia asiassa välttämättä tarvita. Lukuvarttia voidaan toki jatkaa, koska ainahan lukeminen on hyväksi. Samaten jatkan luettamista kotona, mutta enää tarve ei ole niin akuutti.

6. Kirjoittaminen. Eevi osaa kirjoittaa. Eevi vihaa kirjoittamista. Minusta on täysin ok, jos Eevin pitää pyyhkiä pois erityisen suttuisia kirjaimia tai sanoja tai virheitä ja korjata ne. En koe Eevin tarvitsevan mitään tukitoimia kirjoittamisen kanssa. Ei minulla silti mitään tukiopetusta tms. VASTAANKAAN ole, mutta toisaalta se kielii minulle siitä, että jostain syystä opettajan mielestä asiassa on joku vika ja sitten haluan kyllä tietää, mikä se vika on. Eevi edelleen unohtelee välillä kaksoikonsonantteja tms. mutta virheitä ei juuri muuten tule. Käsialasta saa myös selvää. Minusta kaikki on siis ok.
Lisättäköön myös, että Eevillä ei ole velvollisuutta nauttia läksyistä. Kun hän VIHAA läksyjen tekemistä ja ei jaksa keskittyä, on käsiala toisinaan hiukan huolimatonta. Minusta tähän ei liikaa pidä puuttua. Käsialavihkon kanssa on selvästi laiskotellut ja kirjoittanut harvaan ja olen odottanut, että asiasta sanottaisiin. Minä en ole jaksanut asiaan puuttua, jos se ei kerran koulussa haittaa. Mutta jos sieltä tulee viestiä, että tuo ei sovi, niin sitten pannaan kirjoittamaan tiheämmin. Ja edelleen, todella huolimattomasti tehtyjä kirjaimia yms. on ihan sopivaa joutua korjaamaan. Se on kenties jopa suotavaa.

7. Matematiikka. Matematiikassa ei minusta ole ongelmaa. Kolmen kertotaulua harjoiteltiin kovasti, kun Eevi kertoi, että testi on tulossa, ja sen se nyt osaa käsittääkseni hyvin.

8. PIIRUSTUS. Haluan vielä yhden mieltäni vaivanneen asian selvittää. Eevin piirustus, joka oli pudonnut koulun seinältä ja jonka iltapäiväkerhon aikuinen oli ottanut talteen. Eevi puhui minulle piirustuksesta useasti ja oli huolissaan. Piirustus oli Eeville tärkeä. Kuten olet itsekin huomannut, Eevi käsittää asioita usein sekavasti ja väärin. Sinun mielestäsi Eevi TIESI, että piirustus on henkilöllä X ja Eevin piti itse vain hakea se. Minä olen eri mieltä. Eevin käytöksen ja puheiden perusteella Eevi ei tiennyt mitää pitäisi tehdä ja pelkäsi, ettei enää saa piirustustaan, joten HYVÄNÄ VANHEMPANA, joka välittää lapsestaan, minä otin sinuun yhteyttä asiassa. TÄSSÄ KOHTAA olisit voinut itse valita toisin. Koska sinusta Eevin olisi kerran pitänyt itse hakea piirustus eikä asioita saisi tehdä Eevin puolesta, sen sijaan, että haet piirustuksen ja annat minulle, olisit voinut KERTOA minulle missä piirustus on ja miten eevi sen saa ja Eevi olisi voinut hakea sen. Ihmettelen, miksi aloit taas ojentaa MINUA siitä, miten hoidin tuon asian Eevin puolesta. En hoitanut. Sinä hoidit. Minä otin aivan asiaankuuluvasti yhteyttä koululle (sinuun) selvittääkseni asiaa, josta lapseni on huolissaan. MINULLA ei mitenkään voinut olla TIETOA siitä, että piirustus on paikassa X, josta sen saa kysymältä henkilöltä X ja että Eevin PITÄISI tämä tietää.

9. Eevin kyky muistaa ja ymmärtää ohjeita. Kuten olemme havainneet, Eevi käsittää/muistaa asioita väärin. Tämä nyt vain on fakta tällä hetkellä. Eeviä tulee YMMÄRTÄÄ tässä asiassa ja ottaa tämä ominaisuus huomioon. En hyväksy asennetta, jonka mukaan Eevi tekee tämän muka jotenkin tahallaan. Ei tee. Pelkästään suullisesti annetut tiedotukset tai ohjeet siis jäävät tulematta kokonaan kotiin tai ne saapuvat mahdollisesti sekavina ja vääristyneinä. Siksi olisi viisainta antaa ohjeet kirjallisesti TAI varmistaa, että Eevi on ainakin ymmärtänyt ohjeen ja edistää muistamista sillä, että Eeviin otetaan varmasti katsekontakti, asia selitetään hänelle selkeästi ja pyydetään toistamaan. Minä taas koitan muistaa, että Eevin puheet voivat olla vääristyneitä. Toisinaan ei kuitenkaan ole mitään syytä ajatella, että se, mitä Eevi sanoo, ei olisi totta ja en aina voi muistaa suhtautua kaikkeen epäluuloisesti.


Kaiken kaikkiaan Eevillä menee mielestäni siis ihan hyvin koulussa nyt, kun lukeminenkin alkaa sujua mukavasti. Läksyt pitää tehdä, VASTUU siitä, että läksyt tulee tehtyä, on lain mukaan VANHEMMILLA. Sinulle tai koululle ei kuulu se, MITEN läksyt täällä hoidetaan valmiiksi. Ja minä todellakin aion selittää, jos joskus ne on tekemättä MINUN takiani, kuten tämän viikon maanantaina. Eevin ei todellakaan kuulu joutua vastuuseen MINUN virheistäni. En pakannut perjantaina siis läksykirjoja mökille mukaan, koska ajattelin, että ehtii tehdä sunnuntai-iltana. Mutta asiat ei sitten sujuneetkaan kuten piti ja läksyt jäi tekemättä.

Ajan myötä vastuu siirtyy Eeville. Läksyissä kuten monessa muussakin asiassa. Meillä on kuitenkin monta vuotta aikaa. Kiirettä ei ole. Rauhassa harjoitellaan ja lisätään vaatimuksia. Ja tähän haluan meidän perheelle rauhan."

Takertuminen tietynlaiseen identiteettikonstruktioon

Löysin loistavan kirjoituksen: Beware the spiritual ego. Kirjoituksella on minulle merkitystä kahdestakin itselleni ajankohtaisesta syystä.

"So you're all awakened, eh? And now you just want spiritual experiences? Well, what is it that is wanting that? Your spiritual ego. Seriously, this is okay just as long as you know that this is a new game you're playing. Go run around and connect with people, sit with spiritual teachers, be a spiritual teacher, heal people, donate to charity, volunteer, and do all these beautiful practices. I'd love to see tons more people doing this. But don't forget that this is still an ego desire. Remember that it is all about "how" you are and how you come from a deep space of awakened love in your being."

Suomeksi suunnilleen: "Olet nyt siis valaistunut? Ja nyt haluat vain kaikenlaisia henkisiä kokemuksia? No, mikä se on, joka niitä haluaa? Henkinen egosi. No, se on ok, kun vain tiedät, että tämä on vain uusi leikki, jota leikit. Tee vain kaikkia niitä juttuja, mitkä tällaiseen elämäntapaan liittyy (meditointitapahtumat, lahjoita hyväntekeväisyyteen, paranna ihmisiä, hengaa toisten valaistuiden kanssa jne.), mutta älä unohda, että se on egon halu."

Tämä kirjoitus on mulle ajankohtainen siis kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen juuri herännyt tajuamaan, miten olen rakentanut itselleni tietynlaisen identiteetin, joka perustuu tietynlaisille arvoille. Olen rakentanut tiukan vankilan muurin ympärilleni tietynlaisista elämänarvoista ja kiinnostuksenkohteista. Suunnilleen sellaisen, että seuraavat asiat on tosi jees: henkinen kasvu, myötätunto ja rakkaus, tietoisuus, intuitio, kierrätys, vihreät arvot, luonnon- ja eläintensuojelu, kasvissyönti, boheemius, kirppisvaatteet, luomuruoka, tee, superfoodit, kirjat, lukeminen, itsensä kehittäminen, hyväntekeväisyys, terveelliset elämäntavat jne. Ok. Ja ei siinä kai mitään. MUTTA olen nimenomaan havahtunut tajuamaan, että olen tehnyt tuosta itselleni rakennelman, jolla haen hyväksyntää ja jonka sisältämät asiat on sellaisia, että ajattelen, että "hyvät tyypit on tällasia ja nää asiat on sellasia, joilla saa respektiä" ja sen sellaista.

Joku aika sitten suhtauduin hyvin tuomitsevasti ihmiseen, joka edusti juuri sellaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita, jotka minun arvojärjestelmäni torjuu ja kumoaa eli hyvin materialistinen ihminen, puhuu aina vaan ulkonäöstä ja kosmetiikasta tai matkoistaan ja käyttää rahansa kalliiseen kosmetiikkaan ja kalliisiin vaatteisiin, ja käyttää aikansa selaamalla netissä tietoa kosmetiikasta ja suhtautuu fanaattisesti ihoonsa ja hiuksiinsa ja jolle korrektit käytöstavat ja sivistynyt käytös on tärkeitä ja hän taas suhtautuu tuomitsevasti omien arvojensa vastaisiin ihmisiin/käytökseen jne.

Mutta nyt havahduin tässä siis pari päivää sitten tajuamaan, että minun arvo- ja kiinnotusrakennelmani on ihan samanlainen kuin hänen. Ei sisällöllisesti vaan kumpikin hakee sillä hyväksyntää. Hänen mielestään hieno ihminen pukeutuu kalliisiin vaatteisiin, on hyvin huoliteltu ja sivistynyt jne. Joten hän haluaa olla sellainen. Minusta hieno ihminen on taas boheemi, rento, vihreä ja minun rakennelmssani on hirveän epäcool ja epäarvostettavaa olla kiinnostunut kalliista laukuista ja vaatteista ja pinnallisista asioista jne. Ja tuntisin HÄPEÄÄ, jos olisin sellaisista kiinnostunut. Rakennelmamme ovat siis oikeastaan aivan samanlaiset! Hän tuntisi yhtä lailla häpeää, jos rikkoisi oman rakennelmansa arvoja vastaan, koska kumpikin näistä rakennelmista on sellainen, että haemme sen kautta sosiaalista hyväksyntää. Ajattelemme, että cool ihminen on tietynlainen ja tietynlaiset asiat ovat täysin epäcool ja ei-arvostettavia tai kertovat ihmisestä jotain ikävää (arvojärjestelmämme mukaan).

Hmmm. Eli tämä rakennelmani on siis kuten tuo spiritual ego. Se on vain joku tuollanen rakennelma. Ei totuus. Ja tästä päästään siihen toiseen asiaan eli mua on tosi paljon ärsyttänyt tietyt ihmiset elämässäni (no, ainakin yksi), joista tuli juuri tällasia "Ooooooh, harrastan vain henkisiä juttuja ja olen kiinnostunut vain sellaisista asioista ja haluan hengata vain sellaisten ihmisten kanssa" ja sitten olin selvästi aistivinani ylemmyydentuntoa, koska rivien välistä luin, että hän ajatteli: "ainoa oikea tapa elää on juosta meditointi- ja seremoniakaakaotapahtumissa ja meditoida ja harrastaa naurujoogaa ja hengata ihmisten kanssa, jotka tekee tällaisia asioita ja ne, jotka ei elä tällä tavalla, on alemman tason olentoja eivätkä yhtä kehittyneitä".

Olen miettinyt paljon asiaa, että kun mua ei nyt vaan KIINNOSTA omistaa elämääni sille, et hengaisin vaan tuollasten ihmisten kaa ja ravaan tollasissa tapahtumissa ja koko mun elämä on yhtä "oooooh olen valaistunut ja meditoin ja juon seremoniakaakaota" ja mun mielestä ollakseen henkisesti kehittynyt olento, ei TARVITSE väkisin olla TOLLANEN. Minä saan olla ihan omanlaiseni.

"The deeper you doesn't need a "spiritual" context. The deeper part of you moves to do things in a much subtler way. One day you may be in a bar drinking a beer, swearing like a sailor; the next, you may be on a plane to Uganda. There's much less planning...or at least much less definition. Life without attachment to an ego is without boundaries. It allows you to be anyway that you want. And that's the real gift of life; you can be anyway you want."

("Syvempi osa sinua ei tarvitse mitään "henkistä" kontekstia. Yhtenä päivänä voit ryypätä ja kirota kuin merimies ja toisena saatat olla koneessa matkalla Ugandaan. Elämässäsi on paljon vähemmän suunnittelua...tai ainakin määritelmiä. Elämä ilman egoon kiinnittymistä on rajatonta. Voit olla mitä haluat.")

Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.

Tunteet eivät kerro syvemmästä yhteensopivuudesta

Jaan nyt seuraavan juuri sisäistämäni ja heti sitten kristallisoituneen viisauden:
Kauan sitten oli alkueläin-Mira, joka luuli aina ihastuessaan, että "koska tuo ihminen herättää minussa tällaisia tunteita, se on varmaan minulle oikea ihminen". Silloin antoi ihastumisen tunteille massiivisen painoarvon ja meni myös aika rikki, jos sai pakit tms. Ja koska luotti täysin vain tuollaisiin tunteisiin, sekaantui aivan katastrofaalisiin tyyppeihin...

Sitten Mira kehittyi, kantapään kautta valaistuneena, ja oppi hiukan koordinoimaan järjelläkin ihastumisiaan. Hän oppi, että voi ihastua ihan vääriin tyyppeihin ja opetteli kiertämään tietynlaiset puoleensavetävät olennot kaukaa ja etsi itselleen kunnollisen miehen. Mutta ei huomannut, että vieläkin hyppäsi liian nopeasti tunteiden vietäväksi, vaikka järjellä olikin jo hiukan koordinoinut valintojaan.

Nyt on olemassa uudenlainen Mira, joka nauttii tunteistaan, mutta ymmärtää niiden olevan vain fyysistä vetovoimaa ja hupsua ihastumista ja kaikkea merkityksetöntä. Niillä voi leikitellä, mutta niitä ei oteta vakavasti. Intohimo ja hullaantuminen ei riitä. Mira on viisas. Hän odottaa. Että tapahtuu jotain aivan uudenlaista ja jännittävää. Joskus. Mieluiten ei kovin pian, sillä Miralla on nyt hauskaa.


Ihastumisella ei ole juuri minkäänlaista painoarvoa. Se ei kerro juuri mitään mistään. On varsin helppo ihastua, jopa rakastua, tuiki tuntemattomiin tahi melko tuntemattomiin ihmisiin, joista ei tiedä mitään. Ihastuminen ei tarkoita, että toinen on itselle sopiva kumppani. Se ei kerro mitään syvemmästä yhteensopivuudesta.

Hirmuisen helposti sitä ihminen ihastuu, tuntee kenties voimakasta fyysistä vetovoimaa toiseen, hullaantuu ja rakastuu. Mutta tämä on vain kemiaa. Hormoneja, haavekuvia, illuusioita... Kaikenlaista hupsua. Jos sitten erehtyy luulemaan näiden roihuavien tunteiden takia, että "ooh, tämä on varmasti minulle oikea ihminen" havahtuu aika varmasti alkuhuuman jälkeen siihen, ettei oikein sovitakaan yhteen. Jotkut jää siihen sitten sinnittelemään silti.

Kuitenkin olisi hienoa, jos voisi olla tuo roihu ja ihastus ja tunteiden palo JA aito yhteensopivuus, mutta tämä tietysti edellyttää sitä, että tuntee toisen hyvin ennen kuin kuvittelee, että kuulutaan yhteen ja ennen kuin aletaan kehitellä mitään parisuhdekuvioita.

Siksipä on oikein oivallista hankkia itselleen kavereita ja nauttia elämästään, jolloin voi käydä niin, että huomaakin joskus jonkun kaverinsa merkitsevänkin merkillisen paljon ja olevan kaikkea mitä on koskaan toivonut, TAI jostain poksahtaa eteen jotain odottamatonta, kun näiden kaverisuhteiden takia ei tarvitse keskittyä etsimään mitään "oikeaa" ja on tyytyväinen elämäänsä niin kuin se on.