Kiintymysvanhemmuus

Kiintymysvanhemmuus on lähellä omia kasvatusperiaatteitani. On kuitenkin tyhmää noudattaa fanaattisesti/kirjaimellisesti MITÄÄN oppia (artikkeli: Vanhemmuusöverit). Silloin ihminen ei ajattele itse.  Aina pitää kuunnella itseään, lastaan, muita ihmisiä, tilannetta, vaistojaan jne. Voi poimia parhaat ja itselle sopivat palat sieltä sun täältä. En ole siis YRITTÄNYT noudattaa mitään KiVa-vanhemmuutta, en edes tiennyt siitä ennen kuin joitain kuukausia sitten. Olen vain sattumalta kasvattanut aika samanlaisten periaatteiden mukaan.

• Imetin pitkään (1,5-vuotta). Kuuntelin lastani. Vierotin vasta sitten, kun huomasin, että imeminen on enää tapa, johon lapsi on tottunut, eikä asia, josta lapsi ammentaa turvallisuuden tunnetta ja läheisyyttä. Eli kun tiesin, että lapsi on emotionaalisesti täysin valmis.
• Perhepeti on ollut käytössä lähes 8 vuotta. Olen itsekin halunnut olla lapseni lähellä öisin, kun se on niin söpö! Eevi ei päivisin tykkää kauheasti pussailusta ja halailusta ja on iltaisin hakeutunut sängyssä kainaloon ja lähelle tankkaamaan läheisyyttä. Olen halunnut odottaa, että Eevi jotenkin osoittaa olevansa valmis nukkumaan yksin. Ja että minä olisin siihen myös valmis. Hassua kyllä, ollaan ihan samaan aikaan valmiita siirtymään asiassa eteenpäin. Koska asunto on pieni, sängyt on samassa huoneessa, mutta sijoitettu eri puolille huonetta ja nukutaan omissa sängyissä. Tosin Eevi haluaa aina nukahtaa minun viereeni minun sänkyyni ja sitten kannan sen pois. Nyt on tainnut molemmille tulla vähän ikävä viekkoon ja laitoin sängyt taas yhteen kaksi yötä sitten, mutta minulla on nyt paksu sijauspatja ja ollaan eri korkeuksilla, joten ei olla ihan "samassa sängyssä". Hiljalleen tässä vierottaudutaan. Tarvisi saada vain Eeville se oma huone jostain.
• Meillä ei käytetä rangaistuksia. Sen sijaan yritän empaattisesti ymmärtää lasta, kuuntelen, ohjaan ja keskustellaan. Rangaistusta pidän tarpeellisena vain sitten, jos lapsi toistuvasti tekisi jotain kamalaa eikä puhuminen riitä. Eipä ole tarvinnut pahemmin turvautua siihen.

Joskus pelkään, että olen liian kiltti ja ymmärtäväinen. Mutta toisinaan ei tunnu, sillä minusta asioilla ei ole kiire. Vastuun ottaminen, omatoimisuus ja itsenäisyys on nyt otettu kasvatusagendaan ja Eevi aletaan kasvattaa kaikessa rauhassa kohti noita tärkeitä taitoja. Eevi on tokalla ja kahdeksan. Mikä kiire? Ei yhtään mikään. Seuraavina vuosina rauhassa lisätään vastuuta ja velvollisuuksia.