Kun haluaa, mutta ei jaksa

Eräs ihminen ajatteli, että kun minulla on vaikeuksia sosiaalisessa tilanteessa, siihen liittyisi se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja minulla on valtavat paineet sosiaalisuudesta. Kirjoitin hänelle vastauksen.

"Haluisin korjata sen, että sanoit, että tuntisin olevani ulkopuolinen. En tunne. En tiä luitko sitä, mitä kirjotin eilen aspergerista ja sosialisoinnista. Kyse ei oo siitä, et mulla ois ulkopuolinen olo tai olisin edes epävarma. Olen OLLUT sellanenkin joskus, mutta oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja yliopistolla ekaa kertaa huomannut, että pystyn tunteen kuuluvani. Se on vaan aspergeria. Sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta. Että minä en kuulu sellaseen tilanteeseen ominaisuuksiltani. Ja koko ajan on epämukava ja vaikea olo, joka aiheuttaa sitten ahdistusta ja itkuista oloa. Vähän sellasta, kuin jos ois alaruumiista halvaantunut ja silti rakastaa vuorikiipeilyä ja korkealla vuorella maisemien ihailua ja raahaa ittensä sinne.

Se, jos katselen muita, kun ne nauttii juttelemisesta ja niillä on mukavaa, kuin ulkopuolelta, ei tarkoita, että mulla ois kokemus ulkopuolisuudesta vaan se on vaan aitoa surua siitä, että näen muilla olevan jotain, mikä multa puuttuu. Kun minusta puuttuu aspergerin takia jotain sosiaalisuuteen liittyviä palikoita. Ja katselen niitä muita siksi, että tarkkailen sitä outoa palikkaa, mikä multa puuttuu ja miten ne kykenee johonkin, mihin en kykene. En pysty keskittyyn tollasissa tilanteissa ihmisten kanssa keskustelemiseen. En jaksa kuunnella tai osallistua, tulen levottomaksi ja pitkästyn ja haluan pois. Ihmiset puhuu usein tylsistä aiheista tms. Siksi en pysty osallistuun juurikaan keskustelemiseen ja harrastan vain pöllöilyä.

Jotkut alustetut keskustelutilanteet on pahimpia. Niinkun platoninen painiseura. Ihan KAMALAA. Joku fiksattu puheenaihe, josta ihmiset esittää usein pitkästyttäviä kommentteja ja se keskustelu ei VOI siirtyä koskaan kiehtovilla poluille. Tai vaikka aihe ois kiinnostava, silti se on niin fiksoitunutta ja jäykkää kun se ei saa polveilla POIS fiksatusta aiheesta, että yök. Ja se, että paikalla on niin paljon puhujia. En jaksa kuunnella muitten kommentteja jotka enimmäkseen ei kiinnosta minua tai sisällä mielestäni kiinnostavaa sisältöä ja niitä joutuu kuunteleen LOPUTTOMASTI, kun paikalla on paljon ihmisiä ja itse pystyy hyvin vähän osallistuun väenpaljouden takia. Jossain pikkuryhmässä alustettu keskustelu vois olla jees. joku 4 ihmistä. tai 3. tms. Mut siltikin tällanen toimintamuoto on mulle luonnoton. Jos haluan oppia uutta ja hankkia informaatiota, haluan lukea kirjoja yksinäisyydessä. TAI keskustella intensiivisesti yhden ihmisen kanssa.
 .
Ja kyllä sekin on totta, että näytän iloiselta ja että on hauskaa. Mulla voi olla yhtä aikaa se ja paha olo... Se paha olo on sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta ja ominaisuuksilleni väärältä ja energia ei oikein riitä sosialisointiin, mutta saatan silti saada puserrettua itsestäni ulos kohtaamisen hetkiä, yhteyttä ja kommunikaatiota ja on hauskaa, vaikka se on suuren ponnistelun takana.

Voin huonosti jo heti päivällä seminaarissa ja mietin lähdenkö vaan kotiin, mut oon AINA kotona yksin ja en halunnut taas.

Joskus jos on enemmän energiaa ja parempi vireystaso, sitä energiaa riittää paremmin siihen kontaktin ottamiseen, sosiaalisen informaation käsittelyyn ja kaikkeen siihen raskaaseen työhön, mitä ihmisten kaa oleminen sisältää. Sillon voi olla, et on jopa oikeasti hauskaa ilman, että on kovin paha olo taustalla.

Olen vain asperger. Sitä ei voi korjata. Oon kuitenkin päässyt jo pitkälle, kun oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja oppinut paljon sosiaalisia taitoja yms. Olen vaan surullinen siitä, kun muut pystyy istuun tuntikausia pöydän ääressä ja keskusteleen porukalla keskenään. Se ois hauskaa kyetä sellaseen, mutta en kykene. Mua ei haittaisi olla hiljaa ja vaan kuunnella, jos en osaa osallistua, mutta kun se ei tunnu kivalta eli pitkästyn ja energia ei riitä siihen ja halun vaan pois.

Kontaktin ottaminen on raskasta. Ja on raskasta miettiä puheenaiheita ja miettiä kaikkea. on raskasta pelkästään vastaanottaa ihmisistä irtoavaa informaatiota. Sosiaalisuus on raskasta työtä. Siksi on paha olo. varsinkin aikoina, jollon on alavireinen ja huono energiataso.

Ehkä kyse oli siitä, että en jaksanut olla siellä mutta halusin olla siellä. Aspergerin takia useimmiten en jaksa olla ihmisten kanssa Energia ei riitä sen kaiken käsittelyyn. Silti voin haluta olla ihmisten kanssa. Se on juurikin sitä, miksi asperger invalidisoi. Me ei JAKSETA. Vaikka voisi haluta niin resurssit ym ei riitä.

Se on kaamea tunne. Kun haluisi olla niitten ihmisten kaa, kaipaa yhteyttä, haluaa olla mukana ja vuorovaikutuksessa, mutta sisällä ei oo voimia siihen ja ei yhtään jaksaisi ja sitten pakottaa ja puristaa itseään siihen kuitenkin. Niin sit tulee itku. ei sille voi mitään.

Ne kamalat paineet sosiaalisuudesta tulee siis tuosta, että en jaksa mutta haluan. Mä en oikeasti jaksaisi YHTÄÄN olla ihmisten kanssa, siis edes samassa tilassa ihmisten kanssa, vaan ihan yksin kotona, mutta samalla HALUAN olla niitten ihmisten kanssa. Niin kyllä sillon on paineita . Kun yrittää jaksaa jotain mitä ei jaksa. Mut ne on ihan mun sisäisiä paineita ja sisäisten tilojen kamppailua. Mulla ei oo epävarma olo suhteessa ihmisiin tms. tiedän miltä sekin tuntuu, kun ennen olin vielä sitäkin tähän päälle.