Kun järjestelmä luhistuu

Systeemi on luhistumassa. Minun päässäni. Opiskelujen aiheuttama jatkuva, hellittämätön painetila on ylittänyt sietokyvyn ja aivojen kyky käsitellä todellisuutta ja sen sisältämiä vaatimuksia on hajoamassa. Yritän kuvailla, mitä se käytännössä tarkoittaa eli millaista pääni sisällä on, kun järjestelmä alkaa hajota.

Ylikuormittuneet aivot eivät kykene enää vastaamaan normaaleihin elämän vaatimuksiin. Syöminen, kodinhoito, talous, kaikki arjen normaalit ulottuvuudet ylittävät käsittelykyvyn ja tuntuvat vuorilta, jotka pitäisi jotenkin ylittää, vaikka voimia ei ole.

Syöminen on muuttumassa mahdottomaksi. Kun menen kauppaan, informaatiotulva tekee olon heikoksi. Mitä helvettiä pitäisi ostaa? Mietin keittoa ja vaellan vihannesosastolle, mutta pää tilttaa kokonaan sen järkyttävän valintapaljouden edessä. Pääni tuijottaa vihannesten ja hedelmien rivistöä, yrittää prosessoida asiaa nimeltä SOPPA. Perunoita? Porkkanaa? Sitten tarvisi kaikkea, mistä saa vitamiineja. Mitä muuta, mitä muuta? Miljoonia juureksia, vihanneksia, pää tilttaa, ei pysty käsitteleen... Luovutan. En pysty miettiin niin monimutkaista asiaa. En selviä. Vaellan muualle. Mitä ruoaksi? Mitä voi syödä? Lihahylly oksettaa. Epäeettistä. Lihansyönti on väärin. Ei pysty. Vaellan taas. Eevi ei syö kasvisruokia. Mitä helvettiä me syödään? Sitten keksin. LOHTA. Vaellan kalatiskille. Lohi on yksi, slkeä kappale. Siitä selviän. Ostan lohta. Mutta MITÄ SEN KANSSA? Taas se alkaa... Miljoonia osatekijöitä. Informaatiotulva. Valintakatastrofi. Aivot tilttaa. En selviä. Mitä HELVETTIÄ lohen kanssa syödään? Peruna. Ja tässä kohtaa olen jo ihan loppu ja hajoamassa epätoivosta ja totean, että vittu me ei syödä mitään vihanneksia sitten. Peruna ja lohi = pysytään hengissä.

Näin on selvitty yhdestä painajaismaisesta ruokailusta.

Ja sitten se kaikki muu helvetti. Aamupalat, välipalat... Pää sekoaa. Liikaa käsiteltävää informaatiota.

Ja sitten kun kotona pitäisi syödä... Aamulla vaellan keittiöön ja tuijotan jääkaappiin ja tuijotan hyllyille ja mietin ja mietin. Leipää? Eevi ei syö ruisleipää. Minä en halua vaaleaa leipää, se on epäterveellistä. Ei pitäisi syödä mitään viljoja. Ei leipää. Mutta mitä hittoa sitten. Kaurapuuroa? Kaura ei ole epäterveellistä. Kaurapuuro oksettaa minua (oikeasti). En pysty syömään puuroa. Mysliä? Sekin oksettaa (oikeasti). En pysty. En saa alas. Ei kykene. MITÄ SITTEN? Pähkinöitä? Ei, tulee maha kipeäksi. Helvetti, syön sitä vitun leipää. Tungen leipää suustani alas ja olen syönyt liian vähän, mutta en pysty parempaan nyt. VIHAAN syömistä.

Pää hajoaa ton HELVETIN syömiselämän kanssa. Mä en kestä.

Ja sitten koti. Tätä helvetin tavaraa tursuaa joka paikasta enkä pysty hallitseen sitä. Kaaos. Toiminnot ei automatisoidu, joudun miettiin kaiken erikseen, joka ikisen asian, mitä teen. Kun riisun vaatteita, ne päätyvät lattialle tai lähimpään kasaan. Se on helpointa, ei tarv AJATELLA. Jos haluan ne vaatekaappiin, pitää AJATELLA sitä helvetin prosessia. Pitää pohtia sitä vaatekappaletta ja kaappia ja kuljettaa itsensä kaapille ja sitten vielä komentaa itsensä taitteleen se hiton vaate. Massiivinen itsesäätelytaistelu. Ja se toistuu joka ikisen tehtävän asian edessä joka ikinen elämän hetki. Jos haluan syömisen jälkeen siivota heti astiat ja sotkut, joudun käyttämään valtavan määrän tahdonvoimaa ja henkisiä resursseja siihen. Joudun ajattelemaan sitä typerää lautasta ja MIETTIMÄÄN, mitä ihmettä sille pitäs eka tehdä. Onko sen päällä ruoantähteitä? Ei? Hyvä. Pitääkö se huuhtoa? Kyllä. Ok. Kuljeta kehosi hanalle ja huuhdo lautanen. Sitten laita se tiskikoneeseen. Onko koneessa likaisia vai puhtaita? Puhtaita? Voi JEESUS. Mä en todellakaan PYSTY nyt prosessoimaan tätä asiaa enempää. Laitan lautasen tiskipöydälle ja lähden helvettiin keittiöstä.

Joten ei. En voi siivota sotkua sitä mukaa kuin se syntyy. Joutuisin käyttään KAIKKI resurssini kaiken sen valtavan kaaoksen hallitsemiseen, jota elämäksi kutsutaan. Joten annan vaan kaiken olla. Ja sitten ne kasautuu. Ja on kaaos. Ja sitten KUN jaksan ja tulee inspiraatio ja on HAUSKAA, minä siivoan. Ja se on kivaa. Paitsi nyt, kun aivoni on räjähtämässä avaruuteen. Ei ehdi inspiroitua, kun paskaa ja informaatiotulvia vyöryää niin valtavaa tahtia, että siihen mennessä, kun saan yhden sukan pyykkikoriin, olen jo hukkunut ja kuollut ja mädäntynyt ja multautunut ja jäänyt tsunamin alle.

Ja uni. Miten HELVETISSÄ muka pystyy menemään ajoissa nukkuun? MITEN. Ja sitten kun ei mene, koko helvetin elämä kaatuu kuin korttitalo. Koska sitten ei jaksa mitään. Ja sitten nukkuu, kun pitäs mennä kouluun. Ja kaikki on paskaa.

Ja raha. Jota ei koskaan ole. Tarpeeksi ainakaan.

Ja sitten ne sadat miljoonat koulutehtävät.

Oliskohan vakavasti aika harkta adhd-lääkitystä. Yök.