Olen huomannut, että näennäinen ailahtelevuuteni on kanssaihmisilleni yksi käsittämättömimpiä sekä raivostuttavimpia piirteitäni. Itse en koe lainkaan olevani ailahteleva, joskin tiedän kyllä, miksi muut ajattelevat niin.
Olen äärimmäisen intensiivinen ja eläväinen ihminen sekä suuri idealisti, taivaanrannan maalari. Mieleni on vilkas ja aina liikkeessä. Pääni tulvii ajatuksia ja ideoita. Kun saan idean, minun täytyy toteuttaa se. Minua ei siinä vaiheessa pysäytä juuri mikään. Jo pelkkä asian ajatteleminenkin (ja yleensä nimenomaan vain sen ajatteleminen eikä suinkaan sen tekeminen) saa minut sinkoamaan kuuraketin lailla housuistani. Kun valtavaan idealismiin ja intensiivisyyteen yhdistetään rajaton optimismi saadaan tulokseksi seuraavaa: en näe asiassa mitään negatiivista. En kykene kiinnittämään huomiota asian huonoihin puoliin, jos ne ovat sellaisia, joita en vielä ole kokenut, ja ne mitätöityvät. Havainnollistetaan tätä esimerkin avulla (muunnetaan abstrakti liirumlaarum joksikin konkreettiseksi): kun olin nuori eli noin 18-vuotias, suunnittelin mielessäni maailman valloitusta. Siis maailman valloittamista matkustamalla. Koska en ollut matkustellut, minulla ei ollut omakohtaista kokemusta siitä, mitä matkustelu on. Itsetuntemukseni alueella oli olematon. Tällöin idealismini, intoni ja optimismini jyräävät kaiken järjen koko touhusta. Olen kokematon sanan täydellisimmässä merkityksessä ja ryntään hakemaan kokemuksia kuin sekopäinen kettu, joka syöksyy kanalaumaan innosta täristen, mitään näkemättä, mitään tajuamatta.
Kun sitten syöksyn toteuttamaan jotakin ideaani, saan kokemuksia. Kun saan kokemuksia, opin. Ja näin sitä vähitellen viisastuu. Esimerkiksi huomaa, ettei matkusteleminen sovi itselle. Tai ainakin se sopii huonosti. Siinä missä aluksi suunnittelin aivan päättömiä reissuja, joissa varasimme menoliput Prahaan ja paluuliput Budapestiin kuukauden päähän vailla mitään käsitystä siitä, mitä ja missä sen kuukauden viettäisimme (= maksimaalinen stressi) olen nyt siirtynyt aivan päinvastaiseen laitaan: ymmärrän, että stressin sietokykyni on yksi maailman heikoimmista ja sen takia matkusteleminen on minulle melkein mahdotonta. Kuitenkin se voi onnistua, jos matkan kesto on lyhyt (3 päivää) ja kaikki (majoitus, miten lentokentältä pääsee majapaikkaan ja mitä se maksaa jne.) on suunniteltu etukäteen niin, että matkustaessa stressin määrä on mahdollisimman pieni. Ainakin kun teimme pari vuotta sitten tällaisen reissun Italiaan, pystyin ensimmäsitä kertaa elämässäni nauttimaan matkustamisesta. Koko reissu suunniteltiin olemattoman stressinsietokykyni pohjalta.
Miten tämä kaikki liittyy ailahteluun? Näin:
Saan ideoita ja ryntään toteuttamaan niitä ELLEI minulla vielä ole omakohtaista kokemusta, jonka avulla tietäisin, ettei jokin asia sovi minulle.
Kun elän ja teen asioita, toteutan ideoitani, opin koko ajan lisää itsestäni ja koska tahansa voi tulla hetki, jolloin saamani uusi informaatio itsestäni saa minut ymmärtämään, että minun täytyy kääntää kelkkani. Jos jokin asia uhkaa olemtonta stressinsietokykyäni ja altistaa minut ylikuormitukselle (mikä on hyvin vaarallinen asia), joudun kääntämään kelkkani välittömästi. HETI. Koska intensiivisenä ihmisenä kaikki on aina niin voimakasta ja kun alan kuormittua, se etenee todella nopeasti ja toimintakykyni romahtaa. Mitä kauemmin tilanne kestää, sitä kauemmin romahduksesta kestää toipua. Pahimmillaan seurauksena on vakava ja pitkäkestoinen masennus, josta toivun vain lääkkeillä.
Joten tämän takia olen ihmisten mielestä ailahteleva, vaikka minun sisälläni kaikessa mitä teen on selvä logiikka, jota noudatan ja kaikki on perusteltua. Saatan olla sitä mieltä, että minun täytyy hankkia koira, vaikka se ei vaikutakaan kovin hyvältä idealta monestakin syystä, mutta koska itsetuntemukseni asian suhteen ei ole vielä tarpeeksi hyvä, en ole varma, sujuisiko se hyvin vai ei, ja koska se voi sujua hyvin, minun pitää kokeilla. Tarvitsen sen kokemuksen. No, sitten käykin niin, että se on kamalaa. Sitten joudun pohtimaan, miksi se on kamalaa ja opin itsestäni. Se mitä tässä koiratapauksessa opin, on toinen tarina, jonka kirjoitan omaan kohtaansa (Kodin merkitys).
Tai sitten saatan lupautua mukaan johonkin projektiin ja sitten huomaankin, etteivät resurssini riitä, ja joudun perumaan asian.
Tai sitten voisi ihan hyvin käydä niin, että ostaisin mieheni kanssa omakotitalon ja sitten huomaankin, siellä asuessani, etten haluakaan sitä, että se oli vain haavekuva päässäni. Voi tulla jotain, mikä auttaa minua tuntemaan itseäni taas vähän paremmin ja opin enemmän siitä, mitä todella haluan ja tarvitsen ja niin minun sitten täytyykin myydä se talo ja muuttaa muualle (tämä on hypoteettinen tulevaisuudenkuva). Tästä taas päästään siihen, miksi minun ei ehkä ole hyvä asua kenenkään kanssa (mitä käsitellään tekstissä Kirottu sukupuolisuus).
Ihmisten mielestä toimintani on irrationaalista ja käsittämätöntä. "Ei noin voi toimia". Miksi ei voi? Hä? Jos minä esimerkiksi haluan muuttaa asumaan eri asuntoihin (mutta siis niin, että jatkamme suhdettamme) mieheni kanssa tietyistä syistä johtuen, ja sitten palaammekin 2 vuoden päästä takaisin saman katon alle tietyistä syistä johtuen ja sitten huomaan, ettei se vieläkään toimi ja haluan taas muuttaa erilleen tietyistä syistä johtuen, niin so what? Tai jos muutan vuoden välein tietyistä syistä johtuen. Tai jos saan hysteerisen kohtauksen ja ilmoitan tekstiviestillä työpaikalle, etten tule sinne enää koskaan niin so what? Miksi en saisi tehdä asioita, jotka koen hyvinvointini kannalta välttämättömiksi?
Sitä tekee huonoja päätöksiä, koska ei tunne itseään vielä riittävän hyvin. Sitten saa uutta todistusaineistoa, joka osoittaa, että päätös oli joko huono tai hyvä ja toimii sen mukaan. Toimintani on aina perusteltua ja rationaalista sitä kokemusmaailmasta käsin, jossa päätöksentekohetkellä olen, vaikkakin norminmukaisten ihmisten mielestä se on aivan käsittämätöntä.
Minun on pakko elää itseäni kuunnellen, mistä päästäänkin sitten taas yhden toisen tekstin (Mukavuusalueella pysymisen tärkeys) aiheeseen eli siihen, miten neurologisesti poikkeavien ihmisten täytyy pysyä elämässään omalla mukavuusalueellaan tai he romahtavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti