Elämäkerta: Varhaislapsuus ja sukutaustat

Synnyin Kotkassa, jonne vanhempani olivat muuttaneet Nokialta isäni opiskelujen ajaksi. Hän opiskeli mittaus- ja säätötekniikkaa teknillisessä opistossa. Vanhempani olivat tuolloin noin 20-vuotiaita. Synnyttyäni jouduin aluksi olemaan parisen vuorokautta jossakin hoitohuoneessa äitini toipuessa vaikeasta synnytyksestä – hänelle oli tarpeettomasti annettu supistuksia vahvistavaa lääkettä.

Olin koliikkivauva, ja huusin ensimmäisen vuoden aikana paljon. Päiväsaikaan olin kuulemma kohtuullisen rauhallinen, mutta kun isäni palasi koulusta, alkoi huutoni suunnilleen samoihin aikoihin jatkuen iltamyöhään, eikä isäni voinut millään uskoa, että osasin olla joskus hiljaakin. Syytä huutamiseen ei saatu selville.

Äitini koki olevansa varsin yksin ja neuvoton. He asuivat vieraalla paikkakunnalla kaukana ystävistä ja sukulaisista. Viikonloppuisin perheeni ajoikin yleensä kolmen tunnin matkan Nokialle iso- tai isoisovanhempieni luo. Pian kuitenkin isäni veli, Mikko, sai työpaikan Kotkasta ja muutti vaimonsa kanssa samalle paikkakunnalle, mikä helpotti äitini oloa paljon. Tapasimme heitä usein, ja olin heillä hoidossakin joskus.

Veljeni syntyi, kun olin 3-vuotias. Muistan, kun äiti kysyi minulta, halusinko pikkuveljen vai -siskon, johon vastasin että pikkuveljen. Kun perheeseemme sitten todella syntyi poikavauva, luulin sen olevan toivomukseni ansiota – ja että sieltä olisi tullut tyttö, jos olisin halunnut sisaren. Kysyin hiljattain äidiltäni, miten suhtauduin toisen lapsen tuloon, ja hän sanoi, etten oikeastaan mitenkään. Neutraalisti. En osoittanut mustasukkaisuusoireita enkä ollut asiasta suunnattoman innostunutkaan. Juuri näin muistan ja koen asian olleenkin, sillä muistoissani asiaan ei liity minkäänlaisia tunteita.

Tulin veljeni kanssa kohtalaisen hyvin toimeen, mutta muutaman vuoden ikäero tietysti rajoitti yhteistä kanssakäymistä. Kouluiässä kyllä tappelimmekin. Niin kai sisaruksilla yleensä on tapana. Henrin mukaan minä ärsytin häntä niin kauan, että sain hänet silmittömän raivon valtaan, minkä jälkeen hän jahtasi minua ympäri taloa jääkiekkomaila aseenaan tai yritti osua minuun hyppypotkuilla. Eipä hän kuitenkaan koskaan saanut minua kiinni ja livistin vessaan lukkojen taakse odottamaan, että hän rauhoittuisi. Tämän seurauksena vessan oveen mäjähti kunnon kolhu, kun Henri kerran löi oveen jääkiekkomailalla.

4-5-vuotiaana vanhempani eivät saaneet minua millään iltaisin nukkumaan. Joko huusin tai jos huoneessani tuli hiljaista, olin karannut sängystäni leikkimään. Äiti sanoi, että yleensä nukahdin vasta, kun he saivat minut itkemään. Kuin olisin tahallani ärsyttänyt ja jumpitellut ja pistänyt vastaan ja ollut mahdollisimman hankalaajaakseni tilanteen siihen pisteeseen, että itku oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto. Kuin olisin tarvinnut itkua nukahtaakseni. Kun opin lukemaan 4-5-vuotiaana, tilanne ratkesi sillä, että vanhemmat antoivat minun jäädä iltaisin sänkyyn lukemaan, kunnes nukahdin. Ilmeisesti olen aina ollut iltaihminen.

Pienenä olin paljon tekemisissä saman ikäisen serkkupoikani, Manun, kanssa. Jo Kotkan vuosina heidän perheensä tuli muutamaksi kuukaudeksi meidän luoksemme asumaan Manun isän, isäni toisen veljen, työkuvioiden vuoksi. Sittemmin perheemme muuttivat takaisin Nokialle vanhempiemme kotikaupunkiin ja kyläilimme paljon puolin ja toisin. 

Isälläni on neljä veljeä ja yksi sisar, ja he ovat aina pitäneet säännöllisesti yhteyttä toisiinsa erityisesti silloin, kun heidän perheissään varttui samanikäisiä tenavia. Lapsuudessani erityinen kokoontumispaikkamme oli tarunhohtoinen Pukala. Tuo paikka on jättänyt meistä moniin todella syvän jäljen ja muistelemme sitä haikeasti kaivaten.

Isäni isä oli ammatiltaan metsäteknikko ja hänellä oli käyttöoikeus sekä avaimet Pukalan metsissä sijaitsevaan vanhaan, Nokia-yhtiön omistamaan metsäkämppään. Se oli valkoinen puurakennus, jossa oli kolme huonetta sekä ullakko. Ullakolle pääsi ainoastaan talon ulkopuolelta tikapuita pitkin, enkä ole koskaan käynyt siellä. Ullakko pelotti minua, sillä aikuiset sanoivat, että siellä on lepakoita. Varsinainen asuinosa jakautui keittiöön ja kahteen makuuhuoneeseen, jotka olivat täynnä kerrossänkyjä – metsätyömiesten punkkia. Keittiöön ja makuutiloihin kuljettiin erillisistä ulko-ovista ja sisäpuolelta niitä yhdisti ainoastaan iso tarjoiluluukku, josta me lapset usein kiipeilimme puolelta toiselle. Talossa tuoksui hassulta. Vanhalta. Sängyissä oli harmaat villahuovat ja kaapeissa kellastuneita aikakauslehtiä.

Ukonilmat olivat siellä pelottavia. Mökki tönötti korkealla paikalla, järvi sijaitsi aivan vieressä, mutta huomattavasti alempana. Tämän asetelman vuoksi jyrinä moninkertaistui, sillä sen ääni oikein kaikui järven pinnasta. Sellaisia posahduksia ja jyrähdyksiä en ole sen jälkeen koskaan kuullut. Ikävä kyllä, sillä minusta se oli kaikessa jännittävyydessään hauskaa. Heräsimme yöllä hillittömään jyrinään ja leimahteluun ja juoksimme kiireen vilkkaa autoihin turvaan. Aikuiset sanoivat, että kumirenkaiden ansiosta olemme autoissa turvassa. Uteliaisuuttani tarkastin asian äsken internetistä, ja siellä sanotaan, että auto todellakin on yksi turvallisimmista paikoista ukonilmalla. Kumirenkailla ei asian kanssa ole kuitenkaan mitään tekemistä vaan auton metallikori toimii sähkönjohtimena (Antti Mäkelä, Tiede.fi).

Pukala on syöpynyt mieleeni ehkä elämäni merkityksellisimpänä paikkana. Siellä koin suuria seikkailuja Manun ja pikkuveljeni, Henrin, kanssa. Päärakennuksen lisäksi tontilla sijaitsi puuliiteri ja sen päädyssä ulkohuussi, osittain lahonnut leikkimökki, joka oli ammoisina aikoina ollut jonkinlainen varastoaitta, maakellari sekä tietysti rantasaunat (tavallinen puusauna sekä savusauna). Leikkimökissä oli tätini, Sari, leikkinyt kotileikkejä lapsuudessaan, me tykkäsimme lähinnä kiipeillä hirsiä pitkin seinän päälle. Seinien yläosan ja katon välissä oli tyhjää tilaa niin, että sinne mahtui istumaan.

Suurinta hupiamme oli kuitenkin metsissä vaelteleminen. Nyt minua hämmästyttää, miten vapaasti saimme kulkea aikuisten valvomatta. Olen siitä myös kiitollinen, sillä ne hetket ovat lapsuuteni parhaita. Jossain vaiheessa Manun perhe osti tontin parin kilometrin päästä Vanhasta Pukalasta (kuten valkoista mökkiä nimitimme) ja rakensi sinne oman mökin. Silloin olimme jo kouluikäisiä. Joskus sukumme siirtyi Vanhalta mökiltä vierailemaan Jukan mökille, ja kun me lapset kyllästyimme aikuisten seuraan, lähdimme keskenämme takaisin Vanhalle mökille ja usein päädyimme samalla metsiin tutkimusretkille. Kuljimme missä mielimme.

Noiden seikkailujen aikana mielikuvitus lensi. Milloin kuulimme vuorenpeikkojen musiikkia, kun kiipeilimme Haukkavuorella, joskus näimme menninkäisiä. Varsinkin vanhempana otin usein ohjat käsiini ja aloin johdattaa veljeäni ja serkkupoikaani mukanani mielikuvitusmaailmojen syövereihin. Kerran aikuiset olivat jääneet Jukan mökille, ja olimme keskenämme palanneet Vanhalle mökille. Aikuisten poissaolo teki kaikesta miellyttävällä tavalla pelottavaa, ja jännitys kipristeli vatsassa. Ajatus puuliiterissä olevasta kirveestä pelotti, emmekä uskaltaneet mennä liiterin lähelle. Ties vaikka siellä olisi joku kirvesmurhaaja... Kurkistelimme avaimenrei'istä vanhan mökin sisälle (ovet olivat lukossa), ja olin näkevinäni siellä jonkin mustan hirviön. Kerroin muille mitä näin, ja hekin katsoivat ja sitten juoksimme kiljuen karkuun. Kun vanhan mökin pihasta tultiin hiekkatielle, oli heti sen varressa Peikkometsä. Se oli ikivanhaa kuusikkoa, jossa ei kasvanut minkäänlaista aluskasvillisuutta. Maata peitti kuolleiden neulasten matto, ja kuusten alaoksat olivat ruskeita ja kuihtuneita. Siellä oli myös hiidenkiukaita, sammaloituneita kivikasoja, joiden takaa peikot kurkistelivat. Se oli aavemainen paikka lapselle.

Toisinaan teimme illan pimentyessä ”rohkeustestin”: kuka uskalsi kävellä pisimmälle pimeään metsään, yksin. Ennätys taisi olla pari askelta rohkeimmallakaan meistä. Sen verran maagiseen ja jännittyneeseen mielentilaan olimme itsemme päivän leikeissä lietsoneet.

Seikkailuleikkien lisäksi käytimme paljon aikaa luonnonihmeiden tutkimiseen. Tyhjensimme löytämiämme linnunpönttöjä ja hämmästelimme niissä olevia kuolleita linnunpoikasia tai munia. Pyydistimme sisiliskoja, sammakoita ja jopa vaskitsoja. Vanhan mökin pihassa oli kivikkoinen rinne, jossa sisiliskot ja joskus myös vaskitsat mielellään paistattelivat päivää. Vaanimme niitä hiiren hiljaa, ja nappasimme kiinni. Huomasin, että joillakin sisiliskoilla oli aivan oranssi vatsa, ja selvitin kirjasta, että ne olivat urospuoleisia. Kerran otimme kiinni vaskitsan. Aikuiset olivat kauhuissaan, ”Sehän voi olla käärme!”. Vaskitsa kiemurteli hihasta sisään ja mönki paidan alla. Se oli hauskaa.

Ihmettelen sitä, etten nähnyt kyykäärmettä koko lapsuuteni aikana. Yhden ainoan kerran annoin vauhtia jollekin lelulle keinussa, joka riippui vanhasta omenapuusta vanhan mökin pihassa, ja meinasin astua keinun alla olevan käärmeen päälle. Pakenin kuistille ja kaikki olivat jonkin aikaa hysteerisiä. Sitten kuitenkin selvisi, että kyseessä oli rantakäärme.

Meitä oli serkuksia Pukalassa usein koolla iso joukko. Lapsena kahdenkin vuoden ikäero tuntui suurelta, enkä sen takia viettänyt aikaa kuin Manun kanssa. Veljeni pyöri mukanamme, vaikken ehkä aina olisi halunnutkaan. Olin hieman mustasukkainen Manun huomiosta ja yritin aina välillä ehdottaa Manulle, että juostaisiin Henriä karkuun tai mentäisiin piiloon. Manu ei kuitenkaan tuntenut tarvetta karistaa pienempää veljeäni kannoiltamme eikä Henrillä olisi ollut meidän lisäksemme muuta seuraakaan, sillä hän oli serkuspojista nuorin. Yleensä olimme sitten kolmistaan.

Iltaisin lämmitettiin sauna. Miehet ja naiset saunoivat erikseen. Minä menin yleensä miesten kanssa, koska halusin olla Manun ja Henrin kanssa. Savusaunaa käytettiin harvoin, mutta juhannuksena se aina lämmitettiin. Juhannusperinteisiimme kuului aikuiset vastaan lapset -jalkapallo-ottelu Orivedellä sijaitsevalla nurmikentällä. Se oli minusta todella hauskaa. Ainoat naissukupuolen edustajat joukkueissa taisimme olla minä sekä tätini Sari. Pelin jälkeen lähdettiin mökille saunomaan ja sitten paistettiin lättyjä nuotiolla illan jo pimettyä. Siinä vaiheessa isän veljet alkoivat olemaan väsyneitä, mikä tarkoitti sitä, että he kävivät levottomiksi ja lauloivat suureen ääneen, höpisivät pöhköjä ja nauraa hirnuivat. Alkoholia ei suvussamme ole koskaan käytetty. Kristilliset arvot istuvat suvussamme tiukassa.

Väistämättä kuitenkin tuo ajanjakso meidän kaikkien elämässä päättyi. Sinä kesänä, jonka jälkeen Manu oli aloittamassa yläasteen, hän ei halunnut enää leikkiä, koska oli siihen mielestään liian iso. Olin siitä hyvin surullinen. Pian sen jälkeen pappani, isäni isä, jäi eläkkeelle eikä Vanhaan Pukalaan enää saanut mennä. Sukumme yhteinen kesänviettopaikka oli poissa. Isän veljistä kahdella oli siinä vaiheessa omat mökit Pukalassa ja joitakin vuosia vielä tapasimme kesäisin Mikon mökillä. Sinne ei voinut kuitenkaan samalla tavalla majoittua, varsinkaan isommalla porukalla, ja vuosien myötä he väsyivät kestitsemään vieraita. Pukalassa käynnit lakkasivat kokonaan. Lisäksi me pikkulapset olimme kasvaneet isoiksi emmekä olleet enää samalla tavalla yhdistämässä perheitä toisiinsa.

Olen pari kertaa käynyt Vanhalla mökillä jälkeenpäin tutkimassa paikkoja. Savusaunan katto on romahtanut alas. Kaikki ränsistyy ja rapistuu, sillä paikka on täysin autio ja hylätty. Kun viimeksi kävin siellä, sain yhden keittiön ikkunoista auki ja pujahdin sisään tutkimaan paikkoja. Siellä oli vieläkin joitain meille kuuluneita tavaroita. Viime käynnistäni on nyt jo vuosia enkä tiedä, onko koko mökkiä enää olemassa vai onko se purettu ja tilalle rakennettu uusia kesämökkejä. Joskus ainakin kuulin sukulaisiltani, että siltä kohtaa olisi ollut rantatontteja myynnissä.

Pukalan lisäksi sukumme kokoontui aina vappuna ja uutena vuotena. Vappuisin käytiin monesti vappulounaalla jossain ravintolassa, minkä jälkeen juhlimista jatkettiin jonkun kotona. Usein oltiin meillä. Minä leikin Manun ja Henrin kanssa, syötiin hyvin ja uutena vuotena ammuttiin tietysti raketteja. Minä pelkäsin niiden ampumista kuollakseni enkä uskaltanut sytyttää edes ”pikkukiinuja”.

Kaikkeen tähän sisältyy paljon lämpimiä muistoja, ja suren sitä, etten enää tapaa sukulaisiani juuri koskaan. Minulla on läheiset välit isäni sisaren, Sarin, kanssa, muita tapaan vain harvoin. Vaikka Manu olikin minulle läheinen noin 12-vuotiaaksi asti, tiemme erkanivat oikeastaan kokonaan sen jälkeen. Meillä kummallakin on nyt perhe, asumme Nokialla ja tyttärillämme on vain puoli vuotta ikäeroa. Olen kyllä säännöllisesti tekemisissä heidän kanssaan, mutta kaikki yhteydenpito ja näkeminen tapahtuu miltei täydellisesti äitien ja tytärten välillä. Manua en juuri tapaa.

Äidin puoleisesta suvusta ei koskaan tullut yhtä läheistä. Äidillä on vain yksi veli, ja heidän välinsä ovat varsin viileät. Harri-eno meni naimisiin ja sai lapsia vasta, kun olin jo kouluikäinen, joten äidinpuolen serkut, kaksi tyttöä, jäivät väistämättä etäisemmiksi jo ikäeronkin vuoksi. Isovanhemmistani en ole ketään kokenut kovin läheiseksi.

Äidin äitiini olisin halunnut tutustua paremmin, luulen, että meillä olisi ollut paljon yhteistä. Hän kuoli alle 60-vuotiaana syöpään. Kutsuimme häntä Kihniön mummuksi, sillä hän asui hetken aikaa Kihniöllä pikkuruisessa mökissä (äitini vanhemmat erosivat ennen syntymääni). Hän oli hyvin älykäs ihminen, mutta psyykkisesti sairas. Yleisesti ottaen perhepiirissä ollaan sitä mieltä, että hänellä oli skitsofrenia, mutta diagnoosia asiasta ei koskaan tehty. Perhetuttava, joka oli sairaanhoitaja, oli kuitenkin tällaisen arvion joskus tehnyt. Yksi merkittävimmistä oireista oli voimakas vainoharhaisuus, ja hän epäili esimerkiksi virpomaan tulleista lapsista, että heidät oli lähetetty vakoilemaan häntä. Radiostakin hän koki saavansa jonkinlaisia viestejä.

Ukin, äidin isän, kanssa kävin joskus hiihtämässä ja kalastamassa. Hänelle luonto oli tärkeä asia, ja hän pelasti milloin oravia, milloin siilinpoikasia ja hoiti niitä kotonaan. Ikkunastaan hän seuraili eläinten touhuja pihamaallaan: talvivarastoja kokoavia oravia, jäniksiä, linnunpöntön asukkaita. Hän piti myös kalastamisesta, ja hänellä oli Mari-kissan mukaan nimetty purjevene, jolla hän kävi purjehtimassa. Lisäksi hän oli kova kuntoilemaan. Vuonna 2006 hän sai ”Hiihtokuninkaan arvonimen” hiihdettyän Pirkan hiihdon 50 kertaa – hän oli osallistunut kilpailuun ensimmäisestä Pirkan hiihdosta alkaen. Viimeisinä vuosinaan ukki teki vielä pitkiä kävelylenkkejä, vaikka muistisairauden takia alkoikin lopulta eksyskellä. Hän kuoli vasta pari vuotta sitten.

Ehkä läheisin isovanhemmistani minulle oli Piippomummu, äitini mummu. Hänen luonaan olin paljon hoidossa ja yökyläilemässä. Pelasimme korttia, hän luki minulle satuja vanhasta, kellastuneesta satukirjasta (Anni Swanin satuja) ja hänellä roikkui kaapissa aamutakki, jonka taskusta löytyi aina karamelleja.

Sukuni on vaikuttanut minuun paljon. Selvästikin olen monella tapaa oman sukuni tuote. Arvot ovat olleet, etenkin vanhempieni sukupolvessa, hyvin kristilliset. Alkoholia en lapsena koskaan nähnyt kenenkään nauttivan edes saunakaljojen merkeissä. Kukaan ei myöskään tupakoinut. Ukki kuulemma on polttanut tupakkaa välillä, mutta minä en muista sellaista. Avioeroja ei myöskään ole minun aikanani ollut. Jossain määrin nämä arvot ovat siirtyneet minullekin.

Molemmilla puolilla sukulaiseni ovat myös sosiaalisesti varsin estoisia. Varautuneita, pidättyviä. Tunteita ei oikein osata näyttää, eikä aina oikeaa, todellista minuuttakaan. Aitoa läheisyyttä ei ole ihmisten välillä, vaikka yhteyttä pidettäisiinkin. Ihmispeloksi sitä ehkä voitaisiin kutsua. Varsinkin isäni veljillä, isä mukaan lukien, on monennäköisiä suojamekanismeja, joiden avulla he voivat olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa kätkien kuitenkin samalla todellisen sisimpänsä, aidot tunteensa. Yksi näistä suojamekanismeista tai peiterooleista on pellen rooli. Toisten seurassa voi hassutella ja hupsutella, tällöin saa yhteyden toisiin eikä ole vain hiljaa sulkeutuneena omissa oloissaan, mutta samalla suojaa ja kätkee sisimpänsä. Tätä käytetään suvussamme paljon. Tunnistan sen myös itsessäni ja veljessäni. Myös masennusta esiintyy tai on esiintynyt monella isän perheessä.

Yllämainitut seikat ovat vaikuttaneet paljon myös omaan kotielämääni lapsena. Tietyssä mielessä tunsin oloni aina hyvin turvalliseksi, sillä vanhemmillani oli perusarvot kohdallaan, ei ryypätty, ei tupakoitu, elämäntavat olivat säännölliset eivätkä vanhempani riidelleet. Fyysisistä tarpeistani pidettiin hyvin huolta. Kuitenkin emotionaalinen ilmapiiri oli rikkinäinen ja tunnetasolla tunsin itseni lähinnä hylätyksi. Olen aina tuntenut, että minun pitää pärjätä yksin. Tunteita ei kotonani saanut näyttää. Isäni ei kestänyt ollenkaan, jos joku ilmaisi negatiivisia tunteita. Niinpä ne piti pyrkiä kätkemään. Liian kovaan ääneen ei ollut hyvä nauraakaan. Oikeastaan aina piti kulkea varpasillaan, sillä isäni oli aina pahalla tuulella ja suuttui milloin mistäkin. Liian kovista äänistä, mielenosoituksista, siitä, jos jääkaapin oven jätti hetkeksi auki tai avasi uuden maitopurkin vaikka vanhassa oli vielä tippa maitoa jäljellä. Tuntui, että koko ajan teki jotain väärin. Koen erityisesti olleeni isäni silmätikkuna. Veljeäni hän ei ole kohdellut samalla tavalla. Ehkä hänen oli helpompi ymmärtää poikalasta kuin tyttöä. Lisäksi olimme (ja olemme) veljeni kanssa temperamentiltamme aivan erilaiset. Minä olin todella itsepäinen ja vahvatahtoinen, Henri taas kiltti ja mukautuva.

Perheessäni kaikki ovat lukossa. Yhä tänäkin päivänä. En osaa puhua isäni kanssa, isä ei osaa puhua kenenkään kanssa... No, veljeni kanssa hän saattaa jutella autoista. Äiti joutui lapsuudenkodissaan kuuntelemaan vanhempiensa huutamista ja päätti jo silloin, ettei halua omien lastensa joutuvan kokemaan samaa. Sen vuoksi hän ei koskaan nalkuttanut eikä huutanut isälleni, vaikka aihetta olisi ollut. Kotonani ei siis riidelty, mutta sen sijaan kaikki menivät lukkoon eikä kukaan uskaltanut sanoa isälleni vastaan missään asiassa, hiivimme vain varuillamme nurkkia pitkin odottaen seuraavaa tiuskaisua tai ilkeää huomautusta.

Isälleni sosiaalisuus ja ihmiset yleensä ovat suuri arvoitus. Niinkuin taitavat olla hänen veljillensäkin. Isäni on vaikea näyttää tunteitaan, joten hän osoitti rakkauttaan kiertoteitse esimerkiksi ostamalla kaupasta jotain hyvää, mistä tiesi meidän pitävän. Paradoksaalista kyllä, hänellä on todella hyvä sydän ja hän on mitä kiltein ihminen. Olenkin tulkinnut asian niin, että hän ajattelee liian vähän itseään eikä osaa rakentavalla tavalla asettaa omia rajojaan suhteessa muihin ihmisiin, mikä ulospäin sitten näkyy tiuskimisena ja äksyilynä. Miellyttämisentarve näkyy jo hänen uravalinnassaan. Hänen isänsä toivoi poikiensa hankkivan mahdollisimman korkean koulutuksen ja menevän lukioon, mutta isäni olisi oikeasti halunnut opiskella autonkorjaajaksi ja puuhailla autojen parissa. Hän ei kuunnellut itseään ja omia tarpeitaan vaan noudatti isänsä tahtoa.

Äidin koin hylkäävän minut eri tavalla. Tunsin, ettei hän koskaan ymmärtänyt minua eikä edes halunnut ymmärtää. Äitini ajatusmalli oli seuraavanlainen: ”Minä olen aikuinen, sinä olet lapsi ja siksi sinä teet juuri niin kuin minä sanon.” Kävimme jatkuvia valtataisteluja. Minulla oli voimakas tahto ja luulen, että äitini tunsi, että hänen täytyi tehdä minulle selväksi, missä kaappi seisoi. Niinpä hän piti jääräpäisesti kiinni milloin mistäkin asiasta vain sen takia, etten minä vaan voittaisi kyseistä taistelua. Kerran olin esimerkiksi tehnyt itselleni talkkunaa, mutta se maistui hirvittävältä enkä pystynyt syömään sitä. Äidin mielestä se piti syödä, kun olin sen kerran tehnytkin. Istuin tuntikausia pöydän ääressä talkkunakipponi äärellä. En muista söinkö minä sen sitten lopulta vai en.

 

Otin äitini suhtautumisen raskaasti, sillä tunsin, ettei minua ymmärretty. Olin lapsi eikä mielipiteilläni, motiiveillani tai tunteillani ollut merkitystä. Jos hän käski minun etsiä jonkun tavaran tai tehdä tietyn asian, minun piti totella heti. En voinut puhumalla koittaa selittää hänelle, miksi minulla juuri sillä hetkellä oli ehkä jotain tärkeämpää tekemistä. Koin, että äitini oli tyranni. Despoottinen hirmuhallitsija, joka halusi minusta kuuliaisen alamaisen, joka ei kuitenkaan koskaan lakannut kapinoimasta. Murrosiässä tämä kulminoitui vihaan, syvään vihaan. Vihasin äitiäni, koska hän ei ymmärtänyt minua.

Mielessäni on myös yksi muisto, jossa itken keittiön lattialla. En muista, mistä on kysymys, mutta olen todella poissa tolaltani. Äiti on olohuoneessa ja käyttäytyy kuin mitään ei tapahtuisi. Tunnen itseni hylätyksi. Tarvitsin äitiä, halusin, että minua lohdutettaisiin, mutta äiti ei tule. Huusin: ”Sinä et tykkää minusta”, sillä siltä minusta tuntui. Silti äiti ei tullut. Hän vain sanoi olohuoneesta: ”Tietysti tykkään”.

Toistan tuota käyttäytymismallia edelleen ihmissuhteissani. Jos menen pois tolaltani ja koen itseni hylätyksi, alan kiukutella tarkoituksenani viestiä, ”Et tykkää minusta”, koska haluaisin, että siitä toinen ymmärtäisi minun tarkoittavan: ”Tule ja halaa minua, osoita että välität”. Mikä ei tietenkään toimi, sillä kun alan itse kiukutella, ajan toisen vain kauemmas.

Kummankaan vanhemman taholta en siis kokenut saavani emotionaalista turvaa. Tämän takia koin olevani yksin. Ei ollut ketään, kenelle olisin voinut puhua tunteistani tai mieltäni painavista asioista, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Pidin sitten kaiken sisälläni ja opin pärjäämään yksin.

Välimme ovat ajan myötä kyllä parantuneet. Äitini elämässä tapahtui jonkinlainen muutosvaihe, kasvukriisi, kun hän oli noin 40-vuotias. Ulkoisesti tämä näkyi kaikkein konkreettisimmin siinä, että hän erosi isäni kanssa ja muutti omaan asuntoon (josta palasi noin vuoden kuluttua takaisin isäni luokse). Mutta hän muuttui myös äitinä, hän selvästikin ymmärsi tehneensä jotain väärin. Hänessä tapahtui jokin selvä ja perustavanlaatuinen muutos, jonka ansiosta aloin tulla paremmin toimeen hänen kanssaan. Hän lakkasi olemasta tyranni ja alkoi osoittaa aitoa halua kuunnella ja ymmärtää, vaikka vielä tänäkin päivänä se (tyrannius) tulee toisinaan esiin hänen käyttäytymisessään ja silloin tunnen taas hetken ajan vihaa.

Kun tulin itse äidiksi, lähennyimme tavalla, jota en ollut ajatellut mahdolliseksi. Myös äitini oli jo luullut, ettei hän koskaan saisi toimivaa äiti-tytär-suhdetta kanssani (jota hänellä ei myöskään oman äitinsä kanssa koskaan ollut). Parin vuoden ajan olimme todella läheisiä, nyt kun Eevi on vähän kasvanut ja elämäni palannut raiteilleen suuresta elämänmuutoksesta, olemme ajelehtineet taas vähän etäämmälle, mutta välimme ovat ihan hyvät. Äitini todella haluaa parastani ja auttaa kaikessa missä voi.

Isän kanssa en osaa edelleenkään puhua tai olla luontevasti eikä hän ole muuttunut näiden vuosien aikana. Jossain vaiheessa oli useampi vuosi, joiden aikana hän oli selvästi hyväntuulisempi ja iloisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Hän söi silloin mielialalääkkeitä. Isäni osoittaa välittävänsä minusta Eevin, tyttäreni, kautta. Eevi on hänen elämänsä ilo, ja isäni auttaa, äitini lailla, meitä kaikessa missä voi.

Jossain vaiheessa, kun veljeni asui vielä vanhempiemme luona, pelkäsin, mitä sitten tapahtuu, kun hän muuttaa omilleen, sillä välimme olivat lukossa. Emme osanneet puhua toisillemme mitään. Pelkäsin, että kadottaisin hänet kokonaan. Mutta yllätyksekseni hän tuli käymään luonani kahvilla, kun asuimme molemmat omissa kodeissamme. Olin aluksi vaivaantunut, mutta huomasin, että hänen kanssaan pystyikin puhumaan. Olemme jatkaneet näitä vierailuja puolin ja toisin varsin säännöllisesti ja välimme ovat hyvät.

En ollut lapsena päivähoidossa. Äiti hoiti meitä kotona. Tämän takia en juurikaan ollut tekemisissä muiden lasten kanssa ennen esikouluikää Manua ja veljeäni lukuuottamatta. Joitakin muistikuvia minulla on naapuruston lapsista ajalta, kun olin 5-6-vuotias. Asuimme tuolloin kerrostalossa. Jo silloin onnistuin ajautumaan ongelmiin toisten kanssa. Kerran Jaana, naapurin tyttö, heitti kiven, koitti tähdätä sen tiettyyn kohtaan. Minä perässä. Valitettavasti sihtini oli surkea, ja kivi kopsahti suoraan Jaanan päähän! Paikalla oli muitakin lapsia, ja kaikki olivat jostain syystä sitä mieltä, että heitin Jaanaa tahallani. He suuttuivat minulle ja sulkivat minut joksikin aikaa joukon ulkopuolelle. En osannut mitenkään korjata tilannetta. Toinen muisto on sellainen, jossa palaan kotipihaan leikittyäni kauempana. Tuo sama lapsijoukko seisoo pihatiellä ja ilkkuu: ”Kantelupukki, kantelupukki”. En tiennyt, mitä sana tarkoitti, enkä sitä, mistä he olivat minulle suuttuneet. Koko episodi jäi arvoitukseksi. Kerran taas suutuin jostakin Jaanan isoveljelle Jarille, joka oli juuri pihalla lähdössä kouluun, ja tönäisin häntä niin, että hän kaatui vesilätäkköön ja joutui menemään kotiin vaihtamaan vaatteita. Jouduin kotiarestiin.

On niitä joitain positiivisiakin muistoja. Tai sellaisia, joihin ei liity sosiaalisia kommervenkkejä. Lähinnä muistan osallistuneeni jonkun naapurin tytön syntymäpäiväjuhlille ja kuinka kerran (ehkä juhlien jälkeen) istuin tuon saman tytön kanssa pihakeinussa, ja meillä oli ilmapallot kädessä. En muista, karkasivatko pallot vai päästimmekö ne tahallaan vapaiksi, mutta katselimme, miten ne kutistuivat ja kutistuivat kohotessaan yhä ylemmäs taivaalle. Muistan myös leikkineeni naapuruston lasten kanssa pikkumetsikössä, joka sijaitsi aivan piha-alueemme laidalla, keräsimme kieloja johonkin soppaan tai keitokseen, mistä äitini sai hirveän hepulin (kielot ovat myrkyllisiä).

Jotenkin on jäänyt epämääräinen muistikuva siitä, että jo tuolloin muut lapset, ja heidän käytöksensä, hämmensivät minua. Muiden kanssa oli vaikea olla. He tekivät omituisia tulkintoja asioista ja toisaalta minun oli vaikea ymmärtää heitä. Tämä koski erityisesti ryhmätilanteita.

Vaikka olin todella itsepäinen ja voimakastahtoinen minua ei pidetty poikkeavana eivätkä vanhempani ajatelleet, että minussa olisi ollut jotain vikaa. Lisäksi sukulaiseni ovat itsekin varsin omalaatuista väkeä, joten heidän seurassaan olen aina tuntenut, että voin olla oma itseni, juuri sellainen kuin olen.