Orange is the new black

Ei jaksa katsella. Aika sama vika kuin The Paradise -sarjassa, mutta vielä pahempana. Se iso tarinalinja ei liiku juuri mihinkään vaan jaksot rakentuvat aina jonkun pikkustoorin ympärille. Ja mina kiinnostaa ja motivoi nimenomaan se ISO TARINALINJA, en jaksa katsella mitään erillisiä pikku kertomuksia.

Toinen vakava vika on sarjan epärealistisuus. Sen tajusin viime jaksossa, jonka katsoin (kausi 1, jakso 4). Liikkeellä oli ruuvimeisseli, ja luulin, että eräs henkilö iskee sillä toista henkilöä, mutta mitään ei todellakaan tapahtunut. Tajusin, että kyseessä on ns. "hyvän mielen sarja", jossa kaikki on kavereita keskenään, mitään aidosti pahaa ei koskaan tapahdu. Happy happy joy joy. Mikä vankila on tuollainen pikku ystävien kesäleiri?

Luin itseasiassa netistä jonkun kirjoittaman arvostelun sarjasta, ja henkilöä ärsytti juuri tämä sama homma. Sarjassa ei koskaan oikeasti tapahdu mitään pahaa, kaiken aikaa uhkaillaan ja annetaan LUULLA, että kohta tapahtuu jotain ahaa, mutta sitten ei, kun kaikki on ystäviä keskenään ja happy happy joy joy -meno jatkuu.

Sinne meni taas illuusio todellisuudesta ja kykyni eläytyä. Näen vain ihmisten TEKEMÄN konstruktion. Näen sarjan tehneiden ihmisten motiiveja ja temppuja ja ne vievät huomioni sarjaan eläytymisen kustannuksella.

HUOKAUS.

Vielä mainittakoon Alexia esittävän näyttelijän totaalinen surkeus. Todella huonoa näyttelemistä!! En pysty käsittämään, miten sarjassa, jossa muuten on loistavat näyttelijät ja hahmot, yksi keskeisimmistä roolituksista on hoidettu noin huonosti. Laura Prepon näyttelee HUONOSTI. Kolmannessa tai neljännessä jaksossa on aivan hirveä kohtaus, jossa Alex alkaa pillittään jostain ihme syystä. Kohtaus on niin kömpelö ja huonosti näytelty, että aloin voida pahoin. Joka ikinen kerta, kun Alex ilmestyy rutuun, haluan vaihtaa kanavaa. Ja valitettavasti kyseessä on sen "ison tarinalinjan" kannalta keskeinen hahmo, jota joutuu siis katselemaan jatkossakin ja jolla saattaa, HYI ETTÄ, olla jossain vaiheessa jopa vipinää päähenkilön kanssa. En kestä. Eikö ne oikeasti löytäneet parempaa näyttelijää??

Alan vakavasti epäillä, että universumissa on yhtäkään sarjaa, jota voisin katsoa.

The paradise

Follow the lives of those who work, shop and trade in and around the first English department store, Paradise. John Moray owns the shop and it started as a small business that he grew over the years. (Rotten tomatoes)






En jaksa katsella. Katsoin pari, kolme jaksoa, mutta en ehkä jaksa katsoa enempää. Tykkään todella paljon päänäyttelijästä, tuosta vaaleasta tyttösestä. Se on super ihana. Mutta siihen ne hyvät puolet taisi jäädäkin.

Olen huomannut, että tykkään sarjoista, joissa se backstory eli suuri kertomus on pääosassa ja etenee selkeästi joka jaksossa. Se on se, mihin koukutun, jos koukutun. Sarjat, joissa isot juonilinjat on taka-alalla ja etenee hitaasti ja sen sijaan joka jaksossa on ikään kuin oma pikkutarinansa, joka on pääosassa, eivät motivoi. Silloin mun tarvii ikään kuin joka jaksossa motivoitua uudestaan tyhjästä, koska minulle esitellään aina UUSI pieni kertomus / ongelma tms. joka sitten jakson lopussa on selvitetty. The Paradise on juuri tällainen "pienten kertomusten" -sarja. Kyllä siellä ne isotkin linjat kulkee taustalla, mutta minulla mielenkiinto tyssää näihin pikku kertomuksiin. Olisikohan ollut kolmas jakso, joka alkoi sillä, että tavaratalosta löytyy vauva. Vauva! Miten JÄNNITTÄVÄÄ! Eli ei. Siinä kohtaa en pystynyt enää katsomaan, koska näin silmieni edessä jo koko eteeni maalattavan kaaren: 1. löytyy vauva (mikä SKANDAALI!), 2. asiaa pähkäillään ja ihmetellään ja vatvotaan, 3. Asia ratkeaa.

Fiktion koko idea on eläytymisessä. Siinä, että kun lukee romaania tai katsoo elokuvaa/sarjaa, uppoutuu kertomukseen, unohtaa todellisuuden ja kokee elävänsä osana tuota fiktiivistä todellisuutta. Minun on hyvin vaikea saavuttaa tuota tilaa, koska lähes kaikissa elokuvissa ja sarjoissa näen sen TEHDYN kaaren tai no, TEKEMISEN siinä niin selvästi, etten mitenkään pääse sisälle siihen illuusioon, jossa minusta tuntuisi, että se mitä näen on totta. En voi eläytyä. Näen vain jotain TEHTYÄ ja tekemisen jäljet. Keinotekoisen konstruktion. Hyvin SELVÄSTI. Ja siinä kohtaa lentää laatta ja motivaatio on nolla.

Ei jaksa.

Katsomisen arvoisen tv-sarjan metsästys

Olen varmaan universumin vaativin TV-sarja-asiakas. En kestä yhtäkään sarjaa. En jaksa katsoa niitä. Niissä on aina loputtomasti vikoja. Nyt olen suivaantunut asian tilasta ja aion aloittaa järjestelmällisen ja puolipakkomielteisen hyvän sarjan etsinnän. Raportoin tänne matkastani sarjojen maailmassa. Olen tosi huono kirjoittaan mitään arvosteluja, mutta puran tuntoni ja mielipiteeni niin hyvin kuin osaan. Ne on varmasti säälittäviä, mutta olkoon.

Aluksi mainitsen sarjat, joista olen aidosti pitänyt.

1. Battlestar Galactica. Aivan mahtava sarja alusta loppuun. Täydellinen. Paras. Mieletön.
2. Game of thrones.
3. Gilmoren tytöt

Olen tosin huomannut, että motivaationi on suurempi, jos katson sarjaa jonkun kanssa. Game of thronesia katson Miikan kanssa ja Gilmorea katsoin äidin kanssa, joten en osaa sanoa, olisinko jaksanut katsella niitä yksinäni. Se on se ultimaalinen testi sarjalle.

Paskoiksi todetut sarjat (ennen kuin aloitin hyvän sarjan metsästyksen):

• Falling skies. Ekat 2 kautta oli ihan super hyviä. Nautin suuresti tarinasta ja jännittävästä tunnelmasta. Sitten LÄSÄHTI ja totaalisesti. Kolmas kausi oli paska ja katoin sen vaivalla läpi ja nelonen olikin sitten jo niin huono, että luovutin. En nyt muista enää tarkemmin perusteluja.
• Lost. Samaten pari-kolme ekaa kautta oli mielettömintä, mitä olin IKINÄ nähnyt, sitten läsähti. Vika kausi taitaa olla edelleen katsomatta. Tosin tässä saattoi käydä vähän niinkin, että se mysteerio, joka alussa aukeni silmien eteen, oli NIIN jännä, ettei siitä voinut olla muuta tietä kuin alaspäin. Siis että VASTAUS kaikkiin niihin mysteereihin ei olisi voinut mitenkään ikinä vastata ODOTUKSIA, joten pettymys oli taattu. Ehkä pitäs joskus vielä katsoa kokonaan koko sarja ja antaa sille loppupuolellekin mahdollisuus.
• 4400. Todella huono sarja. En tajua, miksi silti katsoin sen lähes loppuun asti. Varmaan koska katsoin sitä exän kaa. En muista enää sen ihmeempiä perustelja huonoudelle. Mut paska oli joka tapauksessa.
•  

Nämä ei siis ollut sen ihmeempiä arvosteluja. Kunhan vaan ilmaisin mielipiteeni.

Täydellinen ehkäisymenetelmä! (Ainakin minulle)

Kuparikierukka. Laitatin sen kaksi vuotta sitten. Päädyin kuparikierukkaan siksi, että en halua missään nimessä hormonaalista ehkäisyä. Olen niin herkkä ja menen helposti epätasapainoon muutenkin, joten en voi sotkea hormonitoimintaani. Ratkaisu osoittautui täydelliseksi. En huomaa kierukan olemassaoloa millään tavalla. Näkymätön ja tuntumaton.

Jostain syystä minun kohdallani kävi niin, että nekin vähäiset kuukautiskivut mitä minulla on ollut, katosivat kierukan laiton jälkeen. Ennen tarvitsin aina yhden kipulääkkeen kuukautisten alkamispäivänä. Kierukan laittamisen jälkeen kivut ovat kadonneet käytännössä kokonaan enkä ole tarvinnut yhtäkään kipulääkettä sen jälkeen.

Jostain syystä myös kuukautisvuoto on vähentynyt kierukan laiton jälkeen. Ennenkin se oli aika vähäistä, mutta nyt vieläkin vähäisempää. Kukautiset kestää nyt noin 3 päivää. Siteitä tarvitsen 1-2 päivänä ja sitten riittää pikkuhousunsuoja lopputiputtelulle.

Kierukan laitto ei sattunut oikeastaan ollenkaan. Otin tuntia ennen asetusta kotona kipulääkkeen varmuuden vuoksi. Kierukan laittaminen tuntui aika samalta kuin papakokeen ottaminen. Ainoa kohta jossa tuntui aidosti epämiellyttävältä oli se, kun lääkäri mittaili kohdun kokoa ja se ei meinannut kai uskoa, että kohtuni on niin pikkuinen ja mittasi siksi aika kauan.

Kierukan laittamisen jälkeen lääkäri sanoi, että kannattaa ottaa kipulääkettä, koska kohtu yrittää aluksi päästä eroon vieraasta kapistuksesta ja supistelee. Supisteli kyllä vähän sen päivän, mutta ei erityisen häiritsevästi. Kipulääkettä en tarvinnut.

Eli TÄYDELLINEN ehkäisykeino. Ei MITÄÄN sivuvaikutuksia (korkeintaan positiivisia). Kierukan olemassa oloa ei huomaa ollenkaan. Ja siellä se saa nyt pötkötellä monta vuotta rauhassa.

Tänään kävin tarkastuksessa, se pitäisi kerran vuodessa tarkastaa, mutta en ole saanut aikaan ennen kuin nyt. Siellä se nököttää ja kaikki on ok.

Kannattaa kokeilla!!

Litteän tukan VIHA

Omistan nyt oman kirjoituksen aiheelle LITTEÄ TUKKA ja sitä kohtaan tuntemalleni inholle.

Minulla on hypersuora, sileä tukka. Hyvin suomalainen tukka, joskin paksu ja ruskea (ei elovena). Tosin maantienharmaus lienee aika suomalaista sekin.

Aikanaan ostin taukoamatta uusia shampoita ja hoitoaineita, koska JOKAINEN oli perseestä – joka ikinen shampoo ja hoitoaine tekivät hiuksistani super sileät, liukkaat, pehmeät ja LITTEÄT. VIHASIN hiuksiani syvästi.

Sitten löysin Linna-shampoon! Aaah, hiuksistani tuli selvästi tuuheammat. Poissa oli kuvottava sileä litteys. Jätin lopulta hoitoaineenkin pois ja se vasta hyvä ratkaisu olikin!

Nyt minulla on jostain syystä ollut muita shampoita. Syy on itseasiassa se, että kävin tammikuussa kampaajalla, ja se sattui kysymään shampoostani (puhuttiin värin kestävyydestä hiuksissa) ja kauhisteli Linna-shampoota, ja päädyin sitten vähän sen jälkeen ostamaan jotain kampaamoshampoota, jos se auttaisi väriä pysymään paremmin. No, vihasin sitä shampoota ja meni rahat hukkaan, koska en taatusti käytä sitä sontaa. Nyt minulla on XZ:n tuheuttava shampoo ja se on ehkä aika ok. Ostin myös Linna-shampoon, mutta vihreän koivu-uuteversion, koska sen ph on 6 (perus-Linnassa on 7). Ja tuo vihreä Linna-shampoo on HIRVEÄÄ. Hiuksista tuli ihan SUPERlitteät ja sileät.

Lueskelin shampoiden ph-asioista ja hui kauhistus!! Päänahan ja hiusten ph on about 4-4,5, ja shampoon olisi periaatteessa hyvä olla ph:lta samaa luokkaa. SILLÄ tällainen optimaalinen ph shampoossa vaikuttaa siten, että hiuksista tulee pehmeämmät, sileämmät ja liukkaammat – eli OKSETTAVAT. Linnan koivushampoo on siis ph:ltaan litistävä JA koostumukseltaan hoitavampi kuin perus-Linna, ja senkin puolestava litistävä. Lopputulos on KAUHEA.

Koska hius on kuollutta sontaa, minulle on ihan sama, onko hiukset hyvässä kunnossa vai eivät niin kauan, kuin ne NÄYTTÄvÄT UPEILTA. Eli tuuheilta. Eli vähän pörröisiltä. Linna-shampoo ei ole hoitavaa, ja se ph on vähän turhan karu ja JUURI SIKSI se tekee hiuksistani vähän karheammat ja pörhöisemmät. Ja olen onnellinen.

Haluan HETI Linna-shampoota!!!

Entä jos sen valmistus joskus lopetetaan... Mitä SITTEN teen??? Yhyy.

En halua olla harmaavarpunen

 Suhteeni kauneuteen ja meikkaamiseen -projekti jatkuu...

Tänään olen tullut varsin päinvastaiseen ratkaisuideaan kuin aiempi meikittömyysprojekti. Kirjoitin eilen(kö se oli?): "En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä." (Meikittömyysprojekti) Kirjoitin myös siitä, miten kyse on sosiaalisesta paineesta. Jos vallitseva kauneusihanne olisi meikkaamaton, lättätukkainen olento, ehkä minä tuntisinkin itseni suunnattoman kauniiksi. Kyse on minusta vallitsevista kauneusihanteista, jotka OVAT iskostuneet ihmisten aivoihin, ja jotka vaikttavat siihen, mitä pidetään kauniina, ja johon minä en VOI vaikuttaa. Jos minä lähden ulos kotoani ilman meikkiä, tukka lytyssä ja niin päin pois, minä en kyllä tosiaankaan voi kuvitella, että näytän tyrmäävältä tai että ihmiset minua katsoessaan ajattelisivat: "Onpa kaunis nainen!" jne. En koe olevani varsinaisesti RUMA vaan vain tylsän ja mitäänsanomattoman näköinen. Voin toki olemalla oma itseni saada jonkun miehen hurmattua tutustumisen kautta, en epäile sitä. Mutta minä HALUAN näyttää kauniilta!!! Minä HALUAN. Ja valitettavasti MINÄ en voi määritellä sitä, mitä muut ihmiset pitävät kauniina ja näyttävänä. Voin valita, että astun kauneusihanteiden ja sen sellaisen ulkopuolelle, mutta silloin joudun hyväksymään sen, ettei ihmiset minua katsoessaan koe alkeellisimpiakaan wau-elämyksiä.

En koe olevani siihen valmis. En halua olla harmaa seinäruusu. En vaan HALUA.

Löysin tällaisen jutun tänään netistä:  What Men Think of You Without Makeup. "Men understand that you aren't going to be as beautiful without your makeup on and hair done. This is expected, and it is factored in to their evaluation of your attractiveness." Suomeksi: "Miehet ymmärtävät, että et ole yhtä kaunis ilman meikkiä ja hiukset laitamattomina. Mutta he ovat ottaneet tämän huomioon arvioidessaan viehättävyyttäsi."

Artikkelissa mies kirjoittaa rehellisesti siitä, miten naiset ovat tietysti kauniimpia meikattuina ja hiukset laitettuina. "When I've seen my ex-girlfriends without their hair and makeup done, I've had two thoughts: (a) she is less attractive, but (b) it is nice that I get to see this side of her." Suomeksi: "Kun olen nähnyt ex-tyttöystäväni ilman meikkiä ja hiukset laittamattomina, minulla on ollut kaksi ajatusta: a) hän ei ole yhtä viehättävä mutta b) on mukavaa, että saan nähdä myös tämän puolen hänestä.

Täytyy kyllä sanoa, että tuon artikkelin kuvissa esiintyvät naiset ovat huomattavasti kauniimpia ilman meikkiä kuin meikattuina... En pidä tuollaisesta luonnottomasta ja liian runsaasta meikistä. Jos on kaunis ja hehkuva iho, sen maalaaminen PIILOON ei todellakaan kaunista ihmistä. Sitä en sitten tiedä, että jos nämä naiset olisi meikattu hyvin hillitysti, olisiko meikitön vai meikattu parempi.

Tänään sainkin uudenlaisia oivalluksia. Ehkä koko ongelma onkin siinä, että minä EN laittaudu, jos olen vain kotona. Jos olen todellakin vain kotona, mitään ongelmaa ei tietenkään ole, mutta hyvin usein lähden käymään JOSSAIN, jos olen kotona. Tänään saatoin Eevin kaverin synttäreille ja kävin kaupassa esimerkiksi. Ja SILLOIN kärsin suunnattomasti harmaavarpuslookistani. En jaksa alkaa laittautumaan siinä välissä, kun olen lähdössä suorittamaan pikku asiaa ulkomaailmaan, koska se voi tapahtua aika spontaanistikin, joten ehkä ratkaisu voisikin löytyä siitä, että olen AINA laittautuneena.

Aina laittautuneena oleminen ei tarkoita mitään täydessä tällingissä keekoilua. Suurin vitutuksen aihe taitaa olla HIUKSET!!!! VIHAAAAAN niitä, jos ne makaavat sileinä letkuina päässä. HYI. Vihaan litteää tukkaa. V-I-H-A-A-N. Hiukseni akavat olla kasvatusprosessissa siinä vittumaisimmassa vaiheessa, jossa ne roikkuvat jo niin painavina, että ne ovat ällöttävä, ylisuora, sileä lätty päässä, eikä niissä ole myöskään PITKIEN hiusten upeutta. Ne on vaan KAUHEAT. HYI. Tässä kohtaa alan aina haaveilla poikatukasta, koska se on helppo laittaa. Olen HYVIN laiska hiusten laittaja enkä jaksaisi yhtään paneutua sellaiseen ja lyhyet hiukset saa todella helposti ja vaivattomasti näyttäviksi ja ei-litteiksi. Pitkä tukka on OKSETTAVA, jos en tee sille mitään ja sille ei voi tehdä mitään ilman suurehkoa projektia.

Ratkaisuni tulee olemaan 1) upea lyhyt rock-tukka, leikattu Victoria Becham tyyliin, mutta oisin kokeilla siiliä toiselle puolelle ja värjään tietysti tummanruskeiksi. Jos tämän teen, olen aina näyttävä ja persoonallisen näköinen ja en vihaa peilikuvaani. 2) permanentti - ei enää sitä HELVATAN litteää lättyä 3) pakotan itseni jaksamaan hiusten laittamisen vaivannäön.

Aina laittautuneena tarkoittaisi sitä, että hiukset on aina laitettu niin, että pidän siitä, miltä ne näyttävät. Yllä olevat kohdat 1 ja 2 olisi ne helpoimmat. En ole varma, pystynkö kolmoseen. Lisäksi minulla voisi aina olla vähän meikkiä. Siis VÄHÄN. Hyvin vähän.

Jos järjestäisin asiat niin, etten koskaan ihmisten ilmoilla näytä "OKSETTAVALTA" eli suomeksi harmaavarpuselta, niin ehkä mitään ongelmaa ei enää olekaan!

Siirryn kokeilemaan tätä. Surin este asialle on minun suuri laiskuuteni suhteessa hiusten laittamiseen ja laittautumiseen. Haluaisin vaan olla ja unohtaa koko asian, mutta se ei oikein toimi. Tai voisi toimia, jos tukka olisi jotenkin mystisesti aina hyvin.

*on onnellinen*

Tiedän nyt, mikä on suurin intohimoni elämässäni ja mitä haluan elämälläni tehdä (Ylin intohimoni on itsensä kehittäminen). Se vaan on vähän hassu intohimo siis, jos ajattelee, että siitä jos pitäs sit tehdä ammatti itselleen tai jos pystyisi elättään itsensä jotenkin sen avulla... Se varmaan liittyisi siihen, että auttaisin MUITA kehittämään itseään. Tai sitten tarvin työn, joka ei liikaa häiritse tätä mun pääasiaa elämässä.

Jos saan sen psykologian gradun tehtyä, se ainakin auttaa asioissa. Terapeutti tietty ois TEORIASSA ihanteellinen ammatti mulle, mutta ei ehkä käytännössä. Ensinnäkin olen liian empaattinen ja alan kantaa toisten ongelmia liikaa ja uuvun. Toiseksi aspergerin ja herkkyyden takia ylikuormitun joka tapauksessa luultavasti niin sosiaalisesti työstä... Hmmmm. En tiiä. Ja siinä on niin iso vastuu ja olen TODELLA huono olemaan vastuussa mistään sosiaalisista jutuista, siis en todellakaan oikein voi taata että osaan käyttäytyä korrektisti ja ammatillisesti jne. Siksi ehkä filosofin vastaanotto voisi olla toimivampi ja jopa mahdollinen vaihtoehto, koska siinä ei tuu päälle niin tiukkaa ammatillisuuden vaatimusta ja se ei ole virallisesti TERAPIAA, joten siinä ei ole niin isoa vastuuta vaan siihen voi suhtautua enemmän vaan "syvällisenä rupatteluna", joka toivottavasti poikii sisäistä kasvua.

Jos saan tehtyä psykologian ja filosofian gradut, ois ihan hyvä koulutus filosofin terapeuttiselle vastaanotolle. Sen lisäksi voisi koittaa sitä kirjojen kirjoittamista ja jos tekisi vaikka opettajan töitä esim. sijaisuuksia tai muuten vajaata tuntimäärää viikossa. Jotain sellasta.

Ylin intohimoni on itseni kehittäminen

Sain juuri Suuren Oivalluksen. Minulla on ollut viime aikoina ongelmia itseni kanssa johtuen raskaista tapahtumista ihmissuhderintamalla. Tämä eräs ihminen, jonka ansiota enemmän tai vähemmän kaikki on, ei halua olla ystäväni mm. siksi, kun puhun aina ongelmista ja tuntuu, etten etene mihinkään ja ne samat ongelmat on AINA ja olen negatiivinen ihminen, koska puhun ongelmista. Olen tämän takia epäillyt itseäni, ja kokenut, että minussa on jotain vikaa, kun puhun aina itsestäni ja ongelmistani jne jne.

Mutta NYT minä olen valaistunut!

Ymmärsin, että minä HARRASTAN itsensä kehittämistä. Se on ihan oikeasti suurin intohimoni ja valtavan HAUSKAA puuhaa.

Se, miksi henkilö X:n mielestä junnaan paikoillani ongelmieni kanssa, johtuu siitä, että minä en edes HALUA, että ongelmani loppuvat. Tai siis ne eivät VOI loppua, koska kun harrastaa itsensä kehittämistä, työtä riittää loppuelämäksi. Valmiiksi ei tule koskaan. Ja kehitystä ja tuloksia tulee koko ajan. Kuten nytkin juuri TÄMÄ oivallus on yksi ratkaistu ongelma. Silti on monia asioita, jotka eivät ratkea välttämättä vuosiin, tai KOSKAAN, koska no, edelleenkin, tämä on ikuisuusprojekti ja silloin tietysti haen ratkaisua noihin ongelmiin aina vaan. En kuvittele tulevani valmiiksi tämän elämän aikana.

En kyllä millään muotoa myöskään kutsu tätä NEGATIIVISEKSI toiminnaksi, sillä ensinnäkin se on minulle suurta iloa ja tyydytystä tuova harrastus ja toiseksi hallitsevinta asiassa on positiivinen usko siihen, että VOIN kehittyä, VOIN saavuttaa kaikki unelmani, jos vain haluan ja tarpeeksi yritän. Minusta tämä on siis varsin POSITIIVINEN asia.

Enkä kyllä muutenkaan osaa kuvitella, että varmaan kukaan muu ihminen pitäisi minua NEGATIIVISENA kuin henkilö X... Minähän olen aina iloinen ja aurinkoinen ja hupsu.

Jos jonkun mielestä olen itsekeskeinen, koska suurin intohimoni ja hauskin harrastukseni on itseni kehittäminen, niin se on voi voi. Minusta ei olisi yhtään huono asia, jos ihmiset enemmänkin harrastaisivat sellaista. Sitä paitsi hyvin oleellisesti tähän projektiin sisältyy halu tulla Dalai Laman, Äiti Teresan tms. kaltaiseksi (siinä määrin kuin nyt kykenen...), koska haluan tehdä hyvää ja säteillä kaikkea rakkaudellista maailmaan. En minä tiedä sitten, onko se itsekeskeistä. Paradoksaalisesti juuri tällaisesta itsekeskeisyydestä voi kasvaa suurinta altruismia.

Minun kannattaakin hengailla pääasiassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden suuri intohimo MYÖS on itsensä kehittäminen, koska tällöin minun ikuiset pohdiskeluni voivat antaa tälle toiselle kasvuaineksia ja hänen höpinänsä minulle. Minusta juuri tällaiset keskustelut ovat mitä suurin nautinto elämässä! Eivätkä tällaiset keskustelut ole kyllä minusta missään mielessä NEGATIIVISIA, vaikka niissä ONGELMISTA puhuttaisiinkin. Ongelmista phutaan niissä positiivisessa hengessä, ratkaisukeskeisesti, motiivina halu oppia, kasvaa ja kehittyä.

Ni. Minulla saa olla tällainen harrastus ja intohimo. Aivojen uudelleenohjelmointi ei ole sen huonompi harrastus kuin omistaa elämänsä jääkiekon pelaamiselle.

Fiktiokyvyttömyys laajenee liikkuvan kuvan alueelle

Voi ei. Mun fiktiokyvyttömyys on leviämässä liikkuvan kuvan -alueelle. Kadotin vuosia sitten kyvyn lukea kaunokirjallisuutta, ja nyt sama kohtalo näyttäisi uhkaavan liikkuvaa kuvaa. En ole aikoihin motivoitunut elokuvista. Ja jos olen yrittänyt aloittaa jonkun tv-sarjan katsomisen, se tyssää nopeasti siihen, että näen selvästi tuijottavani jotain tietoisesti konstruoitua ja sepitteellistä ja pitkästyn ja lopetan sarjan seuraamisen.

Esim. Orphan black > en KESTÄ sitä iänikuista kuviota, jossa on joku PAHIS ja sitten on niin jännää ja blaa blaa blaa. Oksettavinta mitä tiedän on ikuinen pääpahis vastaan päähyvin asettelu. Hyi olkoon, tulee oksento.

Breaking bad > en kuollaksenikaan jaksa iänikuisia huume-pyssy-raha-rikossepitelmiä. YÖK. Aina joku menee jossain ja on huumeita ja pyssyjä ja ajellaan kovaa autoilla ja on rikollisia ja blaa blaa blaa.

Tai sitten on joka jaksossa joku uusi "jännittävä" tapahtuma/ongelma, joka jakson aikana selvitetään ja käydään läpi. Esim. The paradise. Yhdessä jaksossa on rikas rouva jolla on ongelmia ja blaa blaa ja toisessa jaksossa löytyy tavaratalosta VAUVA, ja voi voi, mitäs nyt tehdään. Ja sitten minä näen vain selkeästi nenäni edessä SEPITETYN tarinan enkä löydä mitään motivaatiota sen toljottamiseen.

Huoh. Dokumentit ei innosta siksi, että jos haluan TIETOA, luen kirjoja. Liikkuvan kuvan funktio elämässäni on ollut viihteellinen rentoutuminen. Sen pitää olla dokumentteja kevyempää. Tosi-tv on kivaa, koska tutkin ihmisiä ja mitä ne tekevät. Ehkä alan katsella sitten elokuvia ja sarjoja, jotka jotenkin kertovat jostain oikeasti tapahtuneesta asiasta. Eli lähinnä historiallisia elokuvia ja sarjoja. Pitäen mielessä tietysti niiden osittaisen fiktiivisyyden.

Se vaan jotenkin on niin, että TODELLISUUS on minusta äärettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktio. Minä koen suurempia seikkailuja ja saan suurempaa kutkutusta, kun tutkailen oikeaa todellisuutta ja koitan selvittää, millainen se on.

Meikittömyysprojekti

Olen ollut hyvin pitkälti ilman meikkiä kuukauden verran. Mutta olen kyllä lojunut kotona suuren osan tästä ajasta, joten eipä se ole kovin jännittävää – tai haastavaa – ollut (koska en koskaan meikkaa, jos olen vain kotona ja käyn kaupassa tms.). Kerran intouduin lähtemään psykebileisiin ja alter ego aktivoitui ja vedin kaikki pakkelit ja sotamaalit ja haarniskat ylle, mutta ekaa kertaa elämässäni kävikin sitten niin, että alkoi ahdistaa se alter egossa oleminen niin paljon, että jäinkin kotiin ja menin pesemään sen kaiken sonnan naamastani. En enää halua alter egoa. Hauan olla vaan minä enkä yrittää survoutua johonkin super seksikkääseen pikku mekkoon ja maalata kasvojani ja vääntää tukkaani ja samalla aivoni siirtyvät virheohjelmointitilaan, jossa kuvittelen olevani suunnattoman kaunis ja vastustamaton ja ryven omassa erinomaisuudessani. Minusta tulee ylpeä (vaikka en onneksi käyttäydy ylpeästi), ulkonäkökeskeinen, flirttaileva, virheellinen olento. Ei kiitos enää sitä.

Jos en osaa lähteä baariin ja tanssimaan olemalla oma itseni, en sitten mene. Jompikumpi.

Tuon tempauksen lisäksi olen pari kertaa laittanut olemattoman vähän meikkiä, kun olen mennyt ihmisten ilmoille.

Mutta meikittömyysprojektin kanssa on käymässä nyt samoin kuin Facebook-profiilin poistamisen ja blogin poistamisenkin kanssa. En löydä vastauksia, joita toivoin löytäväni ja näyttää väistämättömältä, että palaan entiseen – tosin en täysin entiseen, sillä matkan varella olen oppinut jotain ja palaan siis entiseen, mutta eri tavalla kuin ennen. En siis luopunut kokonaan jostain asiasta, mutta suhteeni kyseiseen asiaan on muuttunut.

Meikittömyyden kanssa kävi siis sillä tavalla, että en pysty lakkaamaan välittämästä siitä, näytänkö kauniilta. En vain kykene suhtautumaan täysin välinpitämättömästi siihen, miltä näytän. Tarkoitus ei toki ollutkaan alkaa näyttää suohirviöltä, mutta jos haluaisin elää täydellisessä rauhassa itseni kanssa ja kokea, että ulkoinen olemukseni on TÄYSIN ok sellaisena kuin se sattuu olemaan kun herään ja ehkä suin pahimmat töyhdöt veks ja sitten vaan lähden maailmalle, niin minä nyt en vaan NÄYTÄ silloin niin kauniilta kuin haluan näyttää. Se vaan on fakta.

Olen oppinut, että en suinkaan pidä itseäni rumana ilman meikkiä. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on sosiaalisesta paineesta. Siitä, miltä haluan näyttää muiden silmissä, ei niinkään siitä, miltä näytän omissa silmissäni. Jos hengaan vaan erakkona kotonani eikä minua näe kukaan muu kuin lapseni tai joku äiti tms., minulle on oikeastaan ihan sama miltä näytän. Asialla ei ole minulle merkitystä silloin. Ja oikeastaan näytän ihan hauskalta omissa silmissäni kotilookissani. Mutta jos lähden ihmisten ilmoille, asia muuttuu. Voin mennä lähikauppaan kotilookissa, mutta tunnen silloin häpeää, jonka kanssa koitan vaan kestää sen hetken.

En siis pidä itseäni rumana, mutta en sitten tosiaankaan koe olevani näyttävä, jos olen ilman meikkiä ja tukka litteänä. Ja en pidä siitä, jos koen näyttäväni totaalisen mitäänsanomattomalta. Ihan super tavalliselta. Tylsältä. Vaatimattomalta. Haluan olla kaunis.

Niin kauan kuin aivoissani on tuollainen asetus, en voi elää niin, etten meikkaa ja laittaudu. Ja juuri nyt en ainakaan tiedä yhtään, miten muuttaisin tuota asetusta. Se nyt vaan ON.

En osaa korjata tuota asiaa. Laittautuminen ja meikkaaminen olisi toki ok, jos ne eivät olisi oire jostakin, mutta ne ovat. Tunnen pysyvästi ahdistusta, riittämättömyyden tunteita, pelkoja, stressiä jne. suhteessa ulkonäkööni. En ole tyytyväinen siihen, miltä näytän. Toivoin, että meikittömyys auttaisi korjaamaan asian, mutta minusta alkaa tuntua, ettei se ehkä auta. Koska se, että olen meikittä, ei muuta sitä asiaa sisältäni, mikä saa minut pitämään tärkeänä sitä, että näyttää supermallilta tai Jennifer Lopezilta tai joltain. En osaa korjata sitä. En vain osaa. Jos siis vain lakkaan meikkaamasta, vihaan koko ajan sitä miltä näytän ja haluan näyttää paremmalta. Se ongelman ydin ei muutu siitä mihinkään. En ainakaan usko. En ole havainnut mitään merkkejä sellaisesta.

Aionkin nyt jatkaa siten, että en hypi aivan meikittä maailmalla, mutta en palaa entiseenkään. Minua on ahdistanut suuresti se, kun joka ikinen kouluaamu on pitänyt vetää se hitsin maali naamaan ja puhun nyt siis meikkivoiteesta ja IHON sutimisesta maalikerroksen alle. Jätän sen siis tekemättä. Enkä ala muutella silmiäni sen kummemmin toisen näköisiksi. Mutta en tykkää siitä, miltä silmänympärysihoni näyttää ilman meikkiä. Turvonneelta, tummat silmänaluset jne. Hyi. Laitan siis silmien alueelle meikkivoidetta ja tasoitan värin, kynäilen kulmakarvat siisteiksi ja laitan vähän ripsaria, jotta saan silmiin ilmettä. Ripseni eivät ole ihan vaaleat ja en kaipaa ripsaria ripsien takia vaan silmieni muoto ilman mitään meikkiä on ankean pallomainen pöllö. En osaa selittää... Ne on vaan... Ankeat ja tylsät ilman mitään meikkiä. Vähän ripsaria tms. tekee niistä heti hiukan kissamaisemmat.

Aion siis jatkaa lähes meikitöntä olemista ja hyvin luonnollisella linjalla, koska jatkan näiden asioiden pohtimista ja tutkimista. Yritän keksiä, MITEN voisin eheytyä tässä asiassa.

Ja sitten jos on spesiaali-event, voin meikata enemmän. Mutta EI mitään alter ego -lookkeja... HYI ei.

Elän kyseenalaistamiskautta. Monessakin asiassa.

Blogi heräsi kuolleista

Otin siipeeni jokin aika sitten ja sen seurauksena olen viettänyt suurta hiljaiseloa jonkin aikaa. Poistin tapahtuneen seurauksena myös blogini (ja Facebook-profiilini, google-tilini ja puhelinnumeroni). Iski vain jokin suuri... Tarve katkaista itseni irti siitä, mitä on ollut tai KUKA olen ollut tai ainakin jostain OSASTA itseäni joka on ollut.

Facebookin suhteen olen kyseenalaistanut kasvavassa määrin ylettömän avoimuuteni ja sen, että jaan niin paljon itsestäni siellä. Ei siksi, että minulla varsinaisesti olisi salaisuuksia tai että häpeäisin mitään itsessäni, mutta minusta on alkanut tuntua, etten halua ihmisten muodostavan käsitystä minusta sen perusteella, mitä lätisen jossain Facebookissa. Olen siis jo ainakin vuosi sitten suorittanut tempauksen, jossa poistin fb-kavereista kaikki, joiden kanssa en ole oikeasti tekemisissä elämässäni eli jätin vain sukulaiset, oikeat ystävät yms. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että haluan ihmisten muodostavan käsityksen minusta live-tapaamisten perusteella enkä ylettömän facebook-avoimuuden perusteella. On monia ihmisiä, joita näen hyvin harvoin ja jotka saavat hyvin vähän informaatiota siitä, kuka olen, ja minusta asia saa olla niin. Heidän ei tarvitse tietää ulkonäkökriiseistäni tai mistään muustakaan ellemme joskus livenä ala aiheesta keskustella. Joten poistin profiilini miettiäkseni asioita. Suhdettani kyseiseen foorumiin. Koska käytän fb-kirpputoreja jouduin melkein heti pystyttämään salaprofiilin, ja olen hiljaleen hiukan kutsunut sinne kavereita ja otan sen nyt käyttöön vakituiseksi profiilikseni, mutta asenteeni Facebookiin on pysyvästi muuttunut.

Blogin poistin, koska olen kyseenalaistanut myös sen, MIKSI haluan kirjoittaa tekstejä julkisesti. En ole löytänyt vastausta. Ehkä olen jotenkin ajatellut, että kyse on jonkinlaisesta viasta. Esimerkiksi siitä, että haen hyväksyntää. Tosin en tiedä mitä ihmeen hyväksyntää minä siitä saan, kun olen usein laittanut asetuksista kommentointimahdollisuudenkin pois... Yksi mahdollinen motiivi on halu auttaa muita, jotka miettivät samoja asioita kuin minä tai painivat samojen ongelmien kanssa. Se on varmasti yksi motiivi. Ja ehkä minä vaan tykkään puhua jollekulle mieluummin kuin yksinäni. En tiedä. Ja nyt on sitten alkanut tuntua siltä, että ehkä siinä  onkin kyse jostain viasta, jos kiellän itseäni kirjoittamasta... Niin tai näin en nyt tajua asiasta enempää, joten olkoon sitten niin, että kirjoitan.

Tapasin tänään henkilön, jonka takia otin siipeeni. Keskustelu ei mennyt aivan kuten toivoin, mutta kyllä se silti jotain auttoi. Ystävyytemme rikkoutuminen on peruuttamaton, ja vaikka tämä tapahtui hänen aloitteestaan ja toiveestaan, on pakko myöntää, että se on varmasti paras ratkaisu, koska olemme liian erilaisia ja meidän on vaikea tulla kunnolla toimeen. Minä vaan en oikein mielellään koskaan luovuta. Tai siis minä haluaisin, että ihmisten kanssa voisi aina keskustella super analyyttisesti ja rationaalisesti ja syvällisesti kaikista ongelmista, joita suhteessa tulee eteen, ja kun niistä keskustellaan riittävästi, tilanteeseen löytyy aina jokin ratkaisu. Valitettavasti olen törmännyt yhä uudelleen siihen, että ihmiset ovat haluttomia keskustelemaan ongelmista. Silloin koen, että toinen osapuoli pystyttää seinän, ja en millään tahdo uskoa, ettei se oikeasti suostu keskustelemaan ja ratkaisemaan ongelmia. Mutta niin se vaan yleensä on. Ihmiset haluavat lakaista ongelmat maton alle ja esittää, että niitä ei ole tai katkaista välit mieluummin kuin keskustella.

Kun poistin fb-tilin ja blogin, nautin ensin hiljaisuudesta ja rauhasta, jotka elämääni laskeutuivat, mutta nyt alan huomata, että olen voinut huonosti koko tämän ajan. Olen lojunut lähinnä yksin kotona ja alkanut masentua. On alkanut tuntua, että ehkä olen yrittänyt kieltää sellaisia osia itsessäni, jotka kuuluvat minuun. Facebookin kautta olen yhteydessä moniin ihmisiin ja blogissa kirjoittelen kaikkea. Ehkä niin kuuluu olla. Jatkan kyseenalaistamista ja motiivien tarkastelua, mutta en kiellä itseltäni enää näitä asioita ainakaan nyt.