Fiktiokyvyttömyys laajenee liikkuvan kuvan alueelle

Voi ei. Mun fiktiokyvyttömyys on leviämässä liikkuvan kuvan -alueelle. Kadotin vuosia sitten kyvyn lukea kaunokirjallisuutta, ja nyt sama kohtalo näyttäisi uhkaavan liikkuvaa kuvaa. En ole aikoihin motivoitunut elokuvista. Ja jos olen yrittänyt aloittaa jonkun tv-sarjan katsomisen, se tyssää nopeasti siihen, että näen selvästi tuijottavani jotain tietoisesti konstruoitua ja sepitteellistä ja pitkästyn ja lopetan sarjan seuraamisen.

Esim. Orphan black > en KESTÄ sitä iänikuista kuviota, jossa on joku PAHIS ja sitten on niin jännää ja blaa blaa blaa. Oksettavinta mitä tiedän on ikuinen pääpahis vastaan päähyvin asettelu. Hyi olkoon, tulee oksento.

Breaking bad > en kuollaksenikaan jaksa iänikuisia huume-pyssy-raha-rikossepitelmiä. YÖK. Aina joku menee jossain ja on huumeita ja pyssyjä ja ajellaan kovaa autoilla ja on rikollisia ja blaa blaa blaa.

Tai sitten on joka jaksossa joku uusi "jännittävä" tapahtuma/ongelma, joka jakson aikana selvitetään ja käydään läpi. Esim. The paradise. Yhdessä jaksossa on rikas rouva jolla on ongelmia ja blaa blaa ja toisessa jaksossa löytyy tavaratalosta VAUVA, ja voi voi, mitäs nyt tehdään. Ja sitten minä näen vain selkeästi nenäni edessä SEPITETYN tarinan enkä löydä mitään motivaatiota sen toljottamiseen.

Huoh. Dokumentit ei innosta siksi, että jos haluan TIETOA, luen kirjoja. Liikkuvan kuvan funktio elämässäni on ollut viihteellinen rentoutuminen. Sen pitää olla dokumentteja kevyempää. Tosi-tv on kivaa, koska tutkin ihmisiä ja mitä ne tekevät. Ehkä alan katsella sitten elokuvia ja sarjoja, jotka jotenkin kertovat jostain oikeasti tapahtuneesta asiasta. Eli lähinnä historiallisia elokuvia ja sarjoja. Pitäen mielessä tietysti niiden osittaisen fiktiivisyyden.

Se vaan jotenkin on niin, että TODELLISUUS on minusta äärettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktio. Minä koen suurempia seikkailuja ja saan suurempaa kutkutusta, kun tutkailen oikeaa todellisuutta ja koitan selvittää, millainen se on.