Itselle sopiva tapa harrastaa liikuntaa

Aikeenani on aloittaa aktiivinen liikunnan harrastaminen. Tässä, kuten ssri-lääkkeiden lopettamisessa, olen yrityksen ja erehdyksen kautta hionut lähestymistapaani asiaan, ja jatkan hiomista, kunnes onnistun tavoitteessani.

Kävin vuosia sitten (lähes 10 vuotta sitten) liikuntakeskus Gogossa. Tykkäsin tosi paljon käydä bodystepissä ja muilla ryhmätunneilla, mutta vaikka 3 vuoden ajan sitkeästi raahasin itseni paikalle keskimäärin 3 kertaa viikossa, minua ei koskaan alkanut huvittaa mennä sinne. Se oli aina stressaamista, pakottamista ja jatkuvaa itsensä kanssa taistelua. Siksi lopulta päätin luovuttaa. Olin kolme vuotta yrittänyt, mutta asiasta ei tullut luontevaa osaa elämääni enkä halunnut elää loppuelämääni stressaten taukomatta jostakin.

Sitten olin monta vuotta melkein liikkumatta. Tai siis minulla ei ole autoa, ja kävelen ja pyöräilen aika paljon paikasta toiseen. Ja lapsen kanssa on joutunut hinaamaan talvisin välillä pitkiäkin matkoja pulkkaa, jossa on lapsi ja kauppakassi ja selässä painava reppu täynnä kirjaston kirjoja tms. Eli peruskunto pysynyt kyllä yllä.

Kaikki nuo "liikkumattomat" vuodet haaveilin Gogosta. Tykkäsin tosi paljon niistä ryhmätunneista, ongelma oli aina se paikalle meneminen. Nyt kun muutin viime kesänä takaisin Tampereelle, liityin heti gogohun. No, sain todeta, ettei tilanne ole muuttunut mihinkään. Nautin todella paljon liikkumisesta ja tunneista, mutta minulla ei koskaan ollut aikaa mennä sinne. Bussimatkoineen ja muine oheissäätöinen yhteen liikuntatuntiin menee kolme tuntia. Hyvin harvoin minulla on käytettävänä kolmea tuntia sellaiseen. Joko olen Eevin kanssa tai sitten on vihdoin aikaa hengata yksin kotona ja tehdä omia projekteja ja juttuja tai sitten pitää viettää laatuaikaa miehen kanssa tms.

Lisäksi, olen nyt viimein tämän tiedostanut ja oppinut, olen introvertti kotihiiri. Vaikka rakastan gogon liikuntatunteja, ne eivät sovi introverttiydelleni. Inhoan lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille. Se aiheuttaa ylimääräistä kuormitusta, vaikka nauttisinkin siitä, mitä menen tekemään. En mitenkään pysty hararstamaan useita kertoja viikossa liikuntaa sillä tavalla. Täysin mahdotonta.

Nyt siis joudun palaamaan taas sen asetelman eteen, että minun täytyisi saada itse itseni liikkumaan. Yksin. Kotona. Tai lenkkipolulla. Tai missä nyt huvittaakin. Mutta yksin. Ryhmätunneilla on se hyvä puoli, että jos alkaa vituttaa tai väsyttää, ei KEHTAA lähteä kesken pois. Ja luultavasti se, mikä Gogossa käymisestä on tehnyt osittain niin hauskaa on se, että sinne voi mennä vähän kuin baariin. Siis voi tuntea itsensä kauniiksi ihmisten ilmoilla. Siis vaikkei meikkaisi tai mitään, mutta jumpassa on aina tiukoissa vaatteissa ja näytän kivalta (omasta mielestäni) ja tykkään aina tollottaa peilistä, että teen liikkeet täydellisesti (ainakin yritän) ja no, se sosiaalinen aspekti ja ulkonäöllä mässäileminen on jotenkin osa sitä viehätystä, mutta samalla se uuvuttaa tällaista introverttia, ja OIKEASTI, minulle ainoa toimiva tapa harrastaa liikuntaa on YKSIN ja rauhassa ja omia aikojani ja mieluiten kotona tai kodin lähellä.

Nyt on vaan kerta kaikkiaan löydettävä SIITÄ se oma pysyvä tapa liikkua. Yksin tekemisestä.

Yllättävän pienillä muutoksilla voi olla ISO merkitys.

VIHAAN lenkkeilyä. V-I-H-A-A-N. Kuolettavan tylsää. Puisevaa. Kamalaa. TYLSÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Mutta.

Yksi pieni muutos.

Jos juoksen METSÄSSÄ, metsäpoluilla, se onkin yhtäkkiä HAUSKAA!

Ihan käsittämätöntä, että jos tekee samaa asiaa, mutta vähän eri puitteissa, se voi muuttua super ankeasta hauskaksi.

En kerta kaikkiaan PYSTY juoksemaan tasaisella tiellä. Ei. Ei kykene. Mitenkään. Syön mieluummin kiviä.

Mutta metsäpoluilla juoksen mielelläni. Siinä on jotenkin aivoille samalla koko ajan tekemistä, kun pitää koko ajan ajatella kaikkia niitä juuria ja kiviä ja varoa, ettei lennä naamalleen ja kompuroi ja katkaise jalkojaan ja pitää koko ajan väistellä ja loikkia kaikenlaisten asioiden yli ja kiemurrella ja mutkitella... Siinä on koko ajan kaikenlaisia hauskoja virikkeitä myös päänupille ja kehossa tuntuu mukavalta se jatkuva loikahtelu ja väistely. Se on paljon kiinnostavampi kokemus kuin se KUOLETTAVAN ankea tasaisella tiellä jyystäminen.

Harrastan siis sitä. Lisäksi aion käydä välillä ravaamassa rappusia jossakin, mutta sekin on aika kamalan tylsää. Ja sitten teen välillä intervalleja.

Mutta monilla muillakin pikku asioilla voi olla merkitystä. Jos esimerkiksi ajattelen, että minun täytyy juosta joku tietyn pituinen matka, juokseminen muuttuu SUORITTAMISEKSI. Tuijotan vain koko ajan sitä tavoitetta ja mietin, missä olen nyt suhteessa tavoitteeseen ja paljonko on jäljellä, ja koko homma on kamalaa suorittamista joka vituttaa ja haluan vaan helvettiin sieltä.

Siksi en juokse matkaa.

En halua asettaa myöskään AJALLISTA tavoitetta, koska siitä tulee vähän sama juttu.

Teenkin niin, että lähden vain kirmailemaan pitkin pusikoita. Saatan seurailla tiettyä reittiä, nyt kotini lähellä esimerkiksi menee metsäreittejä (hiekkateitä metsässä), ja siellä on viitat, joissa lukee, kuinka pitkä matka on mihinkin etappiin. Saatan kirmailla jonkun reitin likellä menevillä poluilla ja ajatella, että juoksen EHKÄ sen 10 kilometriä, mutta jos minua huvittaa, sinkoankin ihan muualle, tai lähden kotiin, kun huvittaa. Tai sitten vaan kirmailen ympäriinsä kunnes kyllätyn ja katson kotona vasta kellosta paljonko meni aikaa.

Tänään kirmailin vain 10 minuuttia, mutta oleellisinta on se, että saan itseni edes LIIKKEELLE. Ja kirmailun jälkeen voi tehdä vaikka hieman lihaskuntoharjoitteita.

Siitä päästäänkin toiseen asiaan. Lihaskunto. Olen alkanut kehitellä siihenkin omaa tapaani, joka soveltuisi persoonallisuudelleni. Inhoan lihaskuntotreeniä. Se on ällöä. Vastenmielistä. Siinä tulee hiki ja joutuu ponnistelemaan ja se tuntuu inhottavalta. Se ei ole ollenkaan MUKAVAA.

Tarkoitus on siis treenata kotona käsipanoilla ja kehon omalla vastuksella yläkroppaa ja keskivartaloa. Alakroppaa treenaan juoksemalla portaita ja intervalleja ja no, ylipäätään juoksemalla ja pyöräilemällä. Se saa riittää siihen. Mutta yläkroppa lojuu käyttämättömänä. Sille täytyy tehdä jotain.

Aionkin tehdä niin, että opettelen integroimaan lihaskuntoharjoittelun osaksi jokapäiväistä elämääni siten, että kun laitan vaikka kananmunat keittymään, teen sarjan punnerruksia ja toisen sarjan jossain muussa välissä. Tällöin sitä inhaa fyysistä urakointia ei tarvitse kestää kuin minihetki kerrallaan eikä se silloin tunnu niin ällöltä. Ei ehdi tulla edes hiki.

Ja joskus jos iskee parempi inspis, voi treenata enemmän kerralla.

Pääasia, että tekee JOTAIN.

Jotenkin on sellainen epäusko, että ei siitä ole mitään hyötyä, jos aherran niillä käsipainoilla tai teen jotain vatsalihaksia, mutta kyllä vaan kummasti tuli monenmoiset lihasryhmät "kipeiksi", kun pari päivää sitten tein käsipanoilla hartiat, ojentajat, haiukset ja vyötärönlihaksia. Ja eilen tein pari sarjaa jalkakyykkyjä ja kyllä se vaan tänään persuuksissa tuntuu. Ehkä niillä sitten on jotain vaikutusta,

Yritän siis opetella tekemään liikuntasuoritteita joka päivä pienissä paloissa niin, että se ei vie liikaa aikaa eikä vaadi suuria kerta ponnistuksia, vaan tapahtuu ikään kuin puoli huomaamattomasti arjen luontevana osana. Sitten jos ja kun jotain tuloksiakin alkaa näkyä tai tuntua, alkanee motivaatio myös kasvaa, kun huomaa, että siitä oikeasti on hyötyäkin.

Eli tällaista kehitteillä. Liikunta on oleellinen osa terveellisiä elämäntapoja ja jotenkin se täytyisi saada pysyväksi osaksi elämää. Täytyy vaan löytää itselle sopiva tapa harrastaa sitä. Että sitä jaksaa tehdä tarpeeksi paljon ja loppuelämänsä ajan.

Nokkosletut

Eevi keräsi minulle yllätykseksi pikkuisia nokkosia Tampereen asuntomme takapihalta (rivitalo) joku aika sitten. Tein niistä super hyviä nokkoslettuja. Tänään piti käydä keräämässä lisää, mutta tuli ruma sadepäivä, joten tehdäänkin pinaattilettuja. Laitan reseptin tänne, jotta löydän sen aina tarvittaessa.

Aluksi nokkoset huuhdellaan ja ryöpätään eli kiehautetaan. Niitä keitellään muutaman minuutin ajan. Sitten voidaan tehdä lettutaikina. Taikinan ohje on pääpiirteittäin Marttojen sivulta (http://www.martat.fi/ruoka/reseptit/nokkosletut/), mutta yleensä katson ohjeita eri paikoista ja vähän yhdistelen ja muuntelen niitä.

2 munaa
5 dl maitoa
2,5 dl vehnäjauhoja
2,5 dl kiehautettuja, hienonnettuja nokkosia
0,5 tl suolaa
1 rkl öljyä

1. Vatkaa munien rakenne rikki. Lisää joukkoon puolet maidosta ja sitten jauhot. Lisää sitten loput maidosta, nokkoset, suola ja öljy.
2. Anna taikinan turvota puolisen tuntia.
3. Paista runsaassa voissa taikinasta paistinpannulla lettuja.

Masennuslääkkeiden käytön lopettaminen kitkattomasti

Helpotus ja huojennus, ssri-lääkkeistä voi sittenkin päästä ehkä eroon ilman kovin isoja ongelmia! Se pitää vain tehdä oikein. Valitettavasti oikein missään ei anneta tarkkoja ohjeita siihen, miten lopettaminen pitäisi tehdä. Tai minä en ainakaan ole nähnyt tai kuullut selkeitä ohjeita. Olen itse yrityksen ja erehdyksen kautta löytänyt nyt vihdoin ilmeisesti toimivan keinon!

Lopettaminen pitää tehdä äärimmäisen hitaan hivutuksen kautta. Lisäksi, kuten viime lopetusyrityksestä opin, on hivutuskin eli annoksen asteittainen vähentäminen, tehtävä hyvin hitaasti. Hitaus ja pikku askel kerrallaan on kaiken A ja O.

Epäonnistuneet yritykset:

(Lääkkeeni on Cipralex) Puolikkaaseen annokseen siirtyminen kerrasta oli katastrofi. Sitten yritin pienentää annosta vain 1/4, mutta vieroitusoireet iskivät vajaan viikon kuluttua ja tämäkin yritys oli katastrofi. Näistä kerroista opin, että kun vieroitusoireet iskevät, kokonaisen normaaliannoksen syöminen katkaisee ne muutamassa tunnissa. Tästä päättelin, että ehkä lopettaminen onnistuisi siten, että syön pienennettyä annosta joka toinen päivä ja normaalia joka toinen päivä. Käytännössä tein tämän vieläkin hitaammin eli söin 3/4 annoksen joka kolmas päivä ja normaalin kahtena päivänä siinä välissä.

Tämäkään ei onnistunut, koska muutin lääkeannostelua kerran kuussa, ja joka kerran, kun annosta pienentää (eli siirtyy esimerkiksi edellä mainitusta joka 3. päivä 3/4-annoksesta joka 2. päivä 3/4 annokseen), tulee vieroitusoireita, vaikka vähäisiäkin, jolloin kerran kuussa muutoksia tehdessä, on vieroitusoireet päällä melkein koko ajan eikä sillä tavalla jaksa kukaan elää. Etenkinkään, kun jos lopetuksen tekee noin hitaasti hivuttamalla, pitäisi vierotusoireita (jotka tuolla menetelmällä kuitenkin pysyivät lievempinä ja siedettävämpinä kuin äkillisemmillä tavoilla) kestää jopa vuosi tai ylikin....

Onnistuminen?

Olen siis nyt hienosäätänyt lopetusmetodini seuraavanlaiseksi:

Nopeutan annoskoon pienentämisvauhtia (vähennän hivutusvälivaiheita) edellisestä yrityksestä, koska muuten siinä menee liian kauan.

Mutta hidastan vaiheesta toiseen siirtymistä, jotta ehdin rauhassa käydä läpi vieroitusoireet, saavuttaa uuden balanssin ja elää normaalia elämää ennen kuin kohtaan seuraavan vaiheen vieroitusoireineen.

Käytännössä siis olen tehnyt niin, että syön joka toinen päivä normaalin annoksen ja joka toinen päivä 3/4 annoksen. Tarkoitus on jatkaa tällä tavalla jopa kuukausia, että elimistö ehtii sopeutua ja saavuttaa balanssin ja saan elää ilman vieroitusoireita normaalia elämää ennen kuin sitten jossain vaiheessa tuntuu, että jaksan taas hetken aikaa vieroitusoireiden läpikäymistä ja etenen seuraavaan vaiheeseen.

Olen nyt syönyt 3/4 annosta joka toinen päivä... Pari kuukautta? Vieroitusoireet tulivat ensimmäisen kuukauden aikana, mutta ne olivat varsin lieviä, koska syön normaaliannoksen joka toinen päivä. Sitten ne loppuivat ja olo tasoittui ja voin taas ihan normaalisti. Tämä siirtyminen kävi siis melkoisen helposti!

Nyt tuntuukin, että voisin alkaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen joka on luultavasti siirtyminen KOKONAAN 3/4 annokseen. Olettaisin, ettei vieroitusoireiden pitäisi olla juuri pahempia kuin edellisellä siirrollakaan.

Mikäli saan seuraavan siirron suoritettua onnistuneesti olen päässyt jo 3/4 annokseen! Ilman kovinkaan kummoisia ongelmia.


Mutta nyt olen siis vähentänyt vasta sen verran, että syön joka toinen päivä 3/4 annoksen. Sekin on silti vähennys! Suunta on vihdoin oikea.


Kun siirryn vieroituksen seuraavaan vaiheeseen, raportoin tuloksista.

Tavoitteeni on nyt toistaiseksi siirtyä puolikkaaseen annokseen eli 5 mg vuorokaudessa ja jäädä varmaan toistaiseksi siihen. Sitten on kuitenkin jo puolet matkasta kohti lopettamista tehty!

Ruma blogi

Saankohan koskaan aikaiseksi työstää tätä blogin ulkoasua... Ääääh. Pitänee varmaan vääntää joku valmis template tähän, ettei tää ole näin yrjöttävä.

Porkkana-avokadomuhennos

Tein herkullista ruokaa. Yritän syödä joka päivä pari kolme porkkanaa, sillä minua kiinnostaa nähdä, minkä väriseksi ihoni muuttuu beetakaroteenista. Tänään nautin porkkanani muhennoksen muodossa.

3 porkkanaa
1 pieni peruna
0,5 dl punaisia linssejä
0,5 dl kookosmaitoa (extra creamy, Santa Maria)
ripaus suolaa
1,5 dl vettä

+ avokado

Porkkanat ja linssit veteen kiehumaan noin 5 minuutiksi, sitten perunat sekaan, suolaa ja keitellään vielä vartin verran. Lisätään kookosmaito ja soseutetaan kaikki muussiksi.

Muussaa avokado ja sekoita joukkoon.

Popsi kaikki. (Minä en tykkää syödä suurta määrää tällaista mömmöä kerralla, mutta yritän parhaani... Jos ei halua ja jaksa tunkea tätä kerralla napaan, sen voi tietty syödä vaikka kahdessa osassa päivän aikana ja täydentää ateriaa muilla jutuilla, että saa tarpeeksi kaloreita yms.)

Tässä annoksessa on noin 400 kcal, proteiinia 12g, hiilareita 25g ja rasvoja 28g. (kalorilaskuri.fi)

Mitä virkaa on parisuhteella?

Uusimpana kummallisuutena ihmissuhteiden saralla, tämä on epäsuoraa jatkoa aiemmille kirjoituksilleni ikävästä ja rakkaudesta, on se, etten oikein tajua, mitä virkaa parisuhteella on. Hyvin paljon tä'hän EHKÄ vaikuttaa se, että minulla on 6-vuotias lapsi ja olen yksinhuoltaja, ja elän jatkuvasti niin hirveässä yksinolemisdeprivaatiossa (eli ei ole aikaa olla yksin ja tehdä omia juttuja), että ne hetket, kun lapseni on hoidossa ja minulla on vapaata aikaa, haluan viettää YKSIN. En halua silloin tavata muita ihmisiä. TODELLAKAAN.

Joten nyt kun elelen tässä parisuhteessa (en lapsen isän kanssa), olen alkanut todeta, etten oikein tiedä, mitä minä sillä parisuhteella teen... Joko olen kiinni Eevissä TAI eevi menee hoitoon vanhemmilleni vaikka viikonlopuksi, jolloin haluan olla YKSIN. Mutta kun on parisuhteessa, minun kai pitäisi viettää laatuaikaa kumppanini kanssa, kun lapsi on muualla.... Entä jos en halua?
Minulla ei käytännössä siis taida olla aikaa parisuhteelle.

Ja mitä ihmettä parisuhteessa olevat ihmiset tekevät keskenään nähdessään? TUIJOTTAVAT TELEVISIOTA (tai netistä ohjelmia ja elokuvia)? Minua ei KIINNOSTA tuijottaa televisiota. Minulla on yksin ollessani valtavasti mielekästä tekemistä, ja en tajua, miksi pitää nähdä jonkun ihmisen kanssa ja sitten keksiä VÄKISIN jotain tekemistä vain, jotta OLISI jotain tekemistä.
Ja muutenkin... Menen lenkille mieluiten yksin. Katson elokuvia mieluiten yksin. Kaikki on kivempaa yksin.

Asuin miekkoseni kanssa vajaan vuoden yhdessä juuri äsken, mutta olin tosi onneton. Tarvin paljon unta, ja minun pitäisi mennä NUKKUMAAN iltaisin samaan aikaan kuin Eevi, mutta parisuhde loi sellaisen tilan, jossa tuntui, että iltaisin lapsen nukkuessa pitäisi viettää laadukasta kahdenkeskistä parisuhde aikaa. Ja sitten en saa tarpeeksi unta. Muutenkin vitutti se, että on pakko koko ajan mennä nukkumaan yhtä aikaa toisen kanssa ja halailla aina ennen nukkumaanmenoa. Haluaisin välillä mennä nukkuun ihan yksin ja olla rauhassa.

Yhdessä asuminen oli ahdistavaa ja tappoi luovuuteni. En voinut tehdä omia projektejani, koska en pystynyt keskittymään ja kun en koskaan saanut olla iltoja ihan yksin.

Nyt asunkin taas yksin. Lapseni kanssa siis tietysti.

Mutta en oikein tiedä, mitä parisuhteella tekee?

Olen alkanut vakavasti pohtia, voisiko olla niin, että minä en HALUA parisuhdetta? Ollenkaan?

Tai sitten ongelma on tällä hetkellä siinä, että olen liian läheisriippuvainen eli omat rajat hukassa ja en osaa/uskalla olla oma itseni eli ottaa niin paljon erillisyyttä ja etäisyyttä kun aidosti haluan ja tarvitsen silläkin uhalla toinen jättää minut. Jos vaan reteesti olisin näkemättä 3 kuukautta putkeen ja sitten yhtäkkiä iskisi olo että "olispa kiva nähä ja halailla" ja sit me nähtäis.... Äääääh

FullyRaw Kristinan Craving Buster Smoothie

Craving Buster Smoothie

Resepti löytyy täältä.

Suomennos:

• 5-7 kypsää banaania (ruskeapilkkuista)
• 5 dl raakaa, tuoretta kookosvettä
• 2,5-5 dl tuoreita mansikoita
• 2,5 dl tuoreita vadelmia
• 5 taatelia (ilman siementä obviously)
• 1 tl kanelia

Voit säätää ainesosien määriä mieltymystesi mukaan.

Sitten kaikki blenderiin ja kermamaiseksi soosiksi.

Tämä on kaiketi tarkoitus nauttia ikään kuin yhtenä ateriana.

Ryhmä ulkonäköpaineista kärsiville

Perustin Facebookiin vertaistukiryhmän ulkonäköpaineista kärsiville. Ryhmä löytyy täältä.

Järkyttävää. Eräs ystäväni kommentoi tätä profiilissani jakamaa kuvaa näin: "Mun mielestä tällainen kuvajournalismi ja sen tukeminen on kiusaamista. Tarkoituksena on usein vain pönkittää omaa itsetuntoa. Itse en näe mitään pahaa siinä, jos nainen tai mies haluaa kohentaa ulkonäköään, eli korostaa omia kauniita piirteitään ja maskata pois esim. tummia silmänalusia. Meikki tekee kauniista kauniimman ja rumasta siedettävän. ;) Onko se feikkiä, sillä ei mielestäni ole väliä. Kunhan ihmiset kunnioittavat ihmisiä riippumatta siitä, ovatko he meikissä tai ilman. Peace."

Tässä maailmassa meille esitetään jatkuvasti naisia hirveässä meikissä ja photoshopissa ja sitten naiset vertaavat itseään niihin kuviin ja on tärkeää, että ihmisille näytetään kuvia siitä, että siellä meikin ja photoshopin ym alla, ne "kauneusesikuvatkin" on ihan tavallisia ihmisiä.

Minusta olisi TODELLA tärkeää, että naisten roolimallit maailmassa olisivat sellaisia, ettei niiden (ihanteiden) saavuttamiseksi vaadittaisi yliepäinhimillisiä ponnisteluja. Anoreksia, plastiikkakirurgia, hiusten pidennykset... Suuri osa naisista yrittää täällä epätoivoisesti saada peilikuvaansa näyttämään siltä, mikä on median välittämä ihanne. On todellakin OIKEIN ja TÄRKEÄÄ, että tuodaan esille sitä, mikä on TOTUUS sen illusorisen kauneusihanteen takana. Naisten tulisi verrata itseään noihin LUONNOLLISIIN versioihin tähdistä. Ei niihin illusorisiin.

Kiusaamisena voidaan toki pitää sitä, jos joku käyttää tuollaisia kuvia siihen, että haukkuu kuvassa olevan lyttyyn. Itse en sellaista harrasta. En yritä kokea, että olen PAREMPI kuin kuvan meikitön henkilö. Korostan nimenomaan sitä, miten ne super beibetkin on ihan TAVALLISIA ihmisiä. Sellaista ei minusta voi mitenkään sanoa KIUSAAMISEKSI. Yritän hahmottaa tällaisten kuvien kautta sitä, että ne naiset, joihin vertaan itseäni, näyttävät laittamattomina ihan yhtä tavallisilta kuin minäkin. Että ollaan samalla viivalla. Ne ei ole minua parempia enkä minä niitä.

En tajua tunnetta nimeltä rakkaus

Toinen tunne jota en ymmärrä ja koe on rakkaus. tunnen rakkautta lastani kohtaan, joten tiedän, miltä tuntuu rakastaa. olen pystynyt rakastamaan myös kahta kissaa. Mutta muuten se tunne puuttuu minusta. myös ystävyys ja parisuhteissa. en tunne mitään. se on kummallista. en tiedä, PITÄISIKÖ tuntea. Tuntevatko muut ihmiset? Onko rakkaus tunne? Tuntevatko ihmiset rakkautta esim ystävyyssuhteissa? Onko rakkaus tunne vai päätös?

Pystyn tuntemaan rakkautta lapsia ja eläimiä kohtaan, koska ne on pieniä ja söpöjä ja koska irtoaa oksitosiinia. Mutta ei sitä rakkautta silti ole saanut aikaan kuin ne kaksi kissaa. Muut kissani ja koirani eivät ole saaneet minua tuntemaan rakkautta. En tunne mitään. Ne vain ovat.

Lapseni kasvaa isoksi ja oksitosiini loppuu. Rakkaus ei silti lopu. Ehkä se tulee olemaan sitten ainoa kokemukseni oikeasta rakkaudesta

En tajua tunnetta nimeltä ikävä

En tajua tunnetta nimeltä ikävä. En koe sellaista. Se puuttuu minusta. Onko sellainen tunne OIKESTI olemassa, siis jokin TUNNE, joka on nimeltään ikävä ja joka eroaa muista tunteista? Vai onko ikäväksi nimetty asia jokin ei-tunne, jonka ei pitäisikään tuntua miltään vaan ihmiset vaan sanovat ikävöivänsä jotakuta muodon vuoksi? Onko ikävää olemassa (tunteena)?

Minun ei koskaan ole ikävä mitään eikä ketään. Ei edes lastani. En tiedä, tulisiko minun ikävä lastani, jos se olisi poissa TODELLA kauan. Miltäköhän se voisi tuntua.

Huomaan "ikävän" ehkä sitten, kun en ole nähnyt jotakuta pitkään aikaan ja kohdataan. Esim kun lapseni tulee kotiin oltuaan viikon poissa. Silloin tulee hassu olo. Silloin tunnen ehkä "ikävää", mutta mitä järkeä on tuntea ikävää, kun toinen on jo siinä?

Kauhean hankalaa aina, kun poikaystävät kyselee, jos ei ole nähty vaikka KOLMEEN PÄIVÄÄN, että onko ikävä. No ei tosiaan ole. Kolmessa päivässä? Saati sitten kahdessa päivässä. Ei ole viikossakaan. En tiedä, onko koskaan. Kiva aina vastata, että "en koskaan tunne ikävää".

Saatan ajatuksen tasolla AJATELLA, että olisi kiva nähdä joku tietty ihminen. Mutta se on vain ajatus. Ei minkäänlaista tunnetta. En kaipaa ihmisiä. Saatan olla ollut liikaa YKSIN ja puhtaasta itsekeskeisyydestä käsin kokea, että tarvisin seuraa ja sitten AJATTELEN, että kenet haluaisin tavata mieluiten.

Ikävä? En tajua.

Ruma blogi

Ja tämä blogi on nyt hitsin ruma, koska opettelen html:ää ja css:ää ja alan väsätä tästä jotain hauskaa. Joten se saa nyt olla tällainen raakile for now. NI.

Kirottu tukka

Nyt paloi sulake! Päästä. Sain TARPEEKSENI.

Olen elänyt 150 vuotta niin, että vertaan itseäni koko ajan muihin ja olen koko ajan tyytymätön itseeni ja kuvittelen, että voin muuttua samannäköiseksi kuin häikäisevissä kuvissa esiintyvät super beibet. En ole voinut olla täysin oma itseni tai ainkaan en ole voinut elää omana itsenäni stressaamatta koko ajan.

Kuvittelen, ajankohtaisin esimerkki, että jos kasvatan pitkät hiukset, voisin näyttää tältä:

 Tai tältä:

No, guess what, en tasan näytä. Koska minä VIHAAN hiusten laittamista. Eli en tosiaankaan laita niitä. Koskaan. Ja ne makaavat päässäni tylsän näköisinä, ankeina roikottimina. Juu, pitkä tukka VOI näyttää upealta. Mutta yleensä se on super aneeminen roikotin, joka sutaistaan kiinni ja joka on täydellisen persoonaton ja ankea ja tunnen itseni harmaahiireksi/tiskirätiksi/villasukaksi ja oksennukseksi.

Kun kynin tukkani pari vuotta sitten ihan lyhyeksi, olin valtavan tyytyväinen peilikuvaani. Näytin persoonalliselta. Pidin siitä. Ja sellaista tukkaa jaksan laittaa. Senkun vaan vähän möyhii ja pöyhii pörröön. Ja sitä oli kiva laitella suoristusraudan kanssa niin, että käänteli vähän latvoja ja tuli hauskan näköinen, kun olin nyrhinyt sen kerroksittain.

Mutta sitten kun olin sinkkuna, kaikki miehet sanoivat, että naisella on paras pitkä tukka. Siis kun kysyin. Ja tuijotin kaikkia pitkähiuksisia malleja ja näyttelijöitä ja minua vitutti.

Mutta nyt minua vasta vituttaakin. PEILIKUVA.

Haistakoon miehet paskan ja haistakoon typerät valokuvat paskan. En halua enää verrata itseäni typeriin kuviin ja muihin ihmisiin. Minä tykkään kun on lyhyt pörröinen tukka. Jos kukaan ei sen takia halua kanssani naimisiin, niin suksikoon v...n. NI. IHAN SAMA.

Alan rakentaa uutta imagoa, jossa olen SÖPÖ ja PERSOONALLINEN enkä edes YRITÄ näyttää enää KOSKAAN tältä:

Tai tältä:

Tai tältä:

Vaan minä näytän MINULTA.

Paitsi että HITTO, miten alko taas tehdä mieli pitkiä hiuksia näiden kuvien näkemisen jälkeen... Äääääääääääääh. Mutta kun näytän ihan tiskirätiltä niissä. INHOAN itseäni.

En tajua. Hitsi kun yököttää. Kaamea identiteettikriisi. Koskien tyyliä. Ulkoista imagoa. ÄRH

Tuoreimpia ymmärryksen kohteitani tässä kategoriassa on se, että en ole laittautuja tyyppi. Minua ei kiinnosta väkertää peilin edessä. Ja se asia on integroitu syvälle minuuteeni jo syntymässä eikä siitä muuksi muutu.

Kun meikkaan, minua kuvottaa naamaani peittävä pakkelikerros. YÖK. Rakastan luonnollisuutta.

Ja ostin talvella hienot saappaat, mutta koska niissä on korkoa, totesin pian, että eihän niillä voi erkkikään kävellä. Mitä hittoa tekee kengillä joilla ei voi kävellä??? Olen tullut siihen tulokseen, että haluan käyttää pelkkiä lenkkareita. No, ainakin kävelykenkiä. Jotain millä pääsee ETEENPÄIN.

Ja ostin hienot kapeat farkut. Ja ne PISTELEE. KAIKKI tosi tiukat kapealahkeiset farkut pistelevät. Ja en voi pitää niitä. Koitin yksiä kapphallin farkkuja ja vähän liian iso koko EI pistellyt, mutta se nafti koko pisteli.

ELI lopputulema on se, että hittoon se pirun ulkonäkö, joo, voisin näyttää hitsin tyrmäävältä, mutta en hitossa kulje pistelevissä housuissa ja kengissä, joilla ei voi liikkua ja naama kuorrutuksessa. Minä osaisin tehdä itsestäni todella näyttävän ja lumoavan ilmestyksen, mutta en HALUA. En pidä kyseisen lookin osasista ylläni enkä edes itse lookista. Kun olen laittautunut "liikaa" ja alan näyttää joltain hitsin beibeltä, en voi enää oleilla rauhassa omissa maailmoissani ja "kadota" vaan tiedostan koko ajan oman itseni ja ulkonäköni ja sen mahdollisen vaikutuksen muihin ihmisiin. Ja SE on aivan paska olotila. HYI.

Joten kyllä. Sulake on kärähtänyt.

Olen kyllästynyt.

Haluan muovata jonkun lookin ja tyylin, joka on MINUN ja sopii minulle ja joka ottaa huomioon persoonani (kuten sen, etten jaksa laittaa hiuksia ja että mukavuus on tärkein aspekti).

Mutta millainen se hitsin lookki on?

HMPH.

I am happiest when I am alone

I just have to be so weird. Have I really found myself wondering if I would be happiest without romantic relationship? And no. This question isn't on my mind because I am heartbroken or because I am disappointed with relationships nor does I wonder that just out of frustration. I am wondering pondering it because I am HAPPIEST when I am alone. I truly am. I need lot of time alone. Utterly alone. When there is no one around and I can be 100% sure that no one will bother me, interrupt me, I can fill my mind with whatever I like to fill it with.

When I am alone, I can create, learn, start new interesting projects. I want to immerse myself into my own private curious interesting never-boring world. I don't need other people when I am traveling in my imaginary lands.

I don't know what's so great about hanging with people. What is there to do with them? Once in a while it is great to meet like minded friends and have deep, enlightening conversations but that's all I need socially.

Romantically I guess I would start missing hugging, touching and closeness after a while if I couldn't have them. So I think I still need some kind of romantic relationship. But who can tolerate my strong need for alone time and separateness? It is possible that I don't want to share an apartment. with anyone. Ever. Because I can't be alone enough if I do. I am not sure if I want more kids. I already have one and I think it may be enough.

Hmmm. This I am wondering.

Typerä artikkeli tahdonvoimasta, tavoitteista ja stressistä

"Tahdonvoimalla saavutettu tavoite on harvoin tuottavaa, pysyvää tulosta tai tyydytystä antavaa. Tahdonvoima on tietoisen mielen tuottama voima. Mikäli tietoinen mieli ja alitajuinen mieli ovat ristiriidassa, tietoinen mieli häviää aina.

Mitä suurempi ristiriita tietoisen mielen ja tiedostamattoman mielen tavoitteilla on, sitä ankarammin joudut ponnistelemaan tahdonvoiman tuottamiseksi. Siitä seuraa väistämättä elimistöön stressireaktio - nyt pitäisi, nyt on pakko, mitä jos en pysty. Pelon mekanismi aktivoituu....Lisää tahdonvoimaa vain peliin ja stressikuorma kasvaa entisestään. Et välttämättä edes tunnista stressitilaa, niin normaaliksi se kroonistuttuaan on muuttunut. Kunnes lopulta murtuu heikoin kohta joko kehosta tai mielestä.

Elämän eteneminen perustuu kuitenkin tavoitteisiin tai haaveisiin, joten jollain tavalla yhtälö on ratkaistava."

"Omassa uskomussanastossani tahdonvoima on aina ollut vastemielinen sana. Se on merkinnyt minulle nimenomaan jotain, jonka avulla pyritään egon tavoitteisiin ja joka on armoton ja suvaitsematon. Joskus kuitenkin tarvitaan henkistä potkua persuksiin ja sanani tahdonvoiman tilalle on sisu. Sisu kuuntelee ja uskoo sisintä, tuntemuksia, arvoja ja on nöyrä myös ympäristölle sekä olosuhteille. Tavoite sisältää paineen, mutta motivaatio vapauttaa."

Lue lisää: Tahdonvoimatavoitteet ja stressi


TÄYTTÄ PASKAA, sanon minä.

Minusta tällainen ei päde, jos ihmisellä on ADHD tai asperger (en ole varma, kumman problematiikkaan tämä enemmän kytkeytyy vai molempien, kun itse olen sekasikiö). Tai ehkä tämä ei päde koskaan kenenkään kohdalla.

Jos en RUOSKI itseäni, en tee mitään. Minun tavoitteeni ovat hyviä, kuten opiskelemaan hakeutuminen. Tarvitsen koulutuksen, jotta saan joskus sellaista työtä, joka ehkä olisi jopa mielekästä. Päästäkseen päämäärään, joutuu usien tekemään asioita, jotka eivät ole niin hauskoja. Ja tällöin tarvitaan tahdonvoimaa. Pitää ruoskia itseään saamaan aikaan. Pitää ruoskia itseään lukemaan tenttikirjaa, tekemään koulutehtäviä tms. Tällöin tulee ehkä ristiriita ja stressiä, mutta ei sitä nyt hitsi vie voi vaan tehdä aina mitä huvittaa.

Äh, aivan typerä juttu.