Itselle sopiva tapa harrastaa liikuntaa

Aikeenani on aloittaa aktiivinen liikunnan harrastaminen. Tässä, kuten ssri-lääkkeiden lopettamisessa, olen yrityksen ja erehdyksen kautta hionut lähestymistapaani asiaan, ja jatkan hiomista, kunnes onnistun tavoitteessani.

Kävin vuosia sitten (lähes 10 vuotta sitten) liikuntakeskus Gogossa. Tykkäsin tosi paljon käydä bodystepissä ja muilla ryhmätunneilla, mutta vaikka 3 vuoden ajan sitkeästi raahasin itseni paikalle keskimäärin 3 kertaa viikossa, minua ei koskaan alkanut huvittaa mennä sinne. Se oli aina stressaamista, pakottamista ja jatkuvaa itsensä kanssa taistelua. Siksi lopulta päätin luovuttaa. Olin kolme vuotta yrittänyt, mutta asiasta ei tullut luontevaa osaa elämääni enkä halunnut elää loppuelämääni stressaten taukomatta jostakin.

Sitten olin monta vuotta melkein liikkumatta. Tai siis minulla ei ole autoa, ja kävelen ja pyöräilen aika paljon paikasta toiseen. Ja lapsen kanssa on joutunut hinaamaan talvisin välillä pitkiäkin matkoja pulkkaa, jossa on lapsi ja kauppakassi ja selässä painava reppu täynnä kirjaston kirjoja tms. Eli peruskunto pysynyt kyllä yllä.

Kaikki nuo "liikkumattomat" vuodet haaveilin Gogosta. Tykkäsin tosi paljon niistä ryhmätunneista, ongelma oli aina se paikalle meneminen. Nyt kun muutin viime kesänä takaisin Tampereelle, liityin heti gogohun. No, sain todeta, ettei tilanne ole muuttunut mihinkään. Nautin todella paljon liikkumisesta ja tunneista, mutta minulla ei koskaan ollut aikaa mennä sinne. Bussimatkoineen ja muine oheissäätöinen yhteen liikuntatuntiin menee kolme tuntia. Hyvin harvoin minulla on käytettävänä kolmea tuntia sellaiseen. Joko olen Eevin kanssa tai sitten on vihdoin aikaa hengata yksin kotona ja tehdä omia projekteja ja juttuja tai sitten pitää viettää laatuaikaa miehen kanssa tms.

Lisäksi, olen nyt viimein tämän tiedostanut ja oppinut, olen introvertti kotihiiri. Vaikka rakastan gogon liikuntatunteja, ne eivät sovi introverttiydelleni. Inhoan lähteä kotoa mihinkään ihmisten ilmoille. Se aiheuttaa ylimääräistä kuormitusta, vaikka nauttisinkin siitä, mitä menen tekemään. En mitenkään pysty hararstamaan useita kertoja viikossa liikuntaa sillä tavalla. Täysin mahdotonta.

Nyt siis joudun palaamaan taas sen asetelman eteen, että minun täytyisi saada itse itseni liikkumaan. Yksin. Kotona. Tai lenkkipolulla. Tai missä nyt huvittaakin. Mutta yksin. Ryhmätunneilla on se hyvä puoli, että jos alkaa vituttaa tai väsyttää, ei KEHTAA lähteä kesken pois. Ja luultavasti se, mikä Gogossa käymisestä on tehnyt osittain niin hauskaa on se, että sinne voi mennä vähän kuin baariin. Siis voi tuntea itsensä kauniiksi ihmisten ilmoilla. Siis vaikkei meikkaisi tai mitään, mutta jumpassa on aina tiukoissa vaatteissa ja näytän kivalta (omasta mielestäni) ja tykkään aina tollottaa peilistä, että teen liikkeet täydellisesti (ainakin yritän) ja no, se sosiaalinen aspekti ja ulkonäöllä mässäileminen on jotenkin osa sitä viehätystä, mutta samalla se uuvuttaa tällaista introverttia, ja OIKEASTI, minulle ainoa toimiva tapa harrastaa liikuntaa on YKSIN ja rauhassa ja omia aikojani ja mieluiten kotona tai kodin lähellä.

Nyt on vaan kerta kaikkiaan löydettävä SIITÄ se oma pysyvä tapa liikkua. Yksin tekemisestä.

Yllättävän pienillä muutoksilla voi olla ISO merkitys.

VIHAAN lenkkeilyä. V-I-H-A-A-N. Kuolettavan tylsää. Puisevaa. Kamalaa. TYLSÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Mutta.

Yksi pieni muutos.

Jos juoksen METSÄSSÄ, metsäpoluilla, se onkin yhtäkkiä HAUSKAA!

Ihan käsittämätöntä, että jos tekee samaa asiaa, mutta vähän eri puitteissa, se voi muuttua super ankeasta hauskaksi.

En kerta kaikkiaan PYSTY juoksemaan tasaisella tiellä. Ei. Ei kykene. Mitenkään. Syön mieluummin kiviä.

Mutta metsäpoluilla juoksen mielelläni. Siinä on jotenkin aivoille samalla koko ajan tekemistä, kun pitää koko ajan ajatella kaikkia niitä juuria ja kiviä ja varoa, ettei lennä naamalleen ja kompuroi ja katkaise jalkojaan ja pitää koko ajan väistellä ja loikkia kaikenlaisten asioiden yli ja kiemurrella ja mutkitella... Siinä on koko ajan kaikenlaisia hauskoja virikkeitä myös päänupille ja kehossa tuntuu mukavalta se jatkuva loikahtelu ja väistely. Se on paljon kiinnostavampi kokemus kuin se KUOLETTAVAN ankea tasaisella tiellä jyystäminen.

Harrastan siis sitä. Lisäksi aion käydä välillä ravaamassa rappusia jossakin, mutta sekin on aika kamalan tylsää. Ja sitten teen välillä intervalleja.

Mutta monilla muillakin pikku asioilla voi olla merkitystä. Jos esimerkiksi ajattelen, että minun täytyy juosta joku tietyn pituinen matka, juokseminen muuttuu SUORITTAMISEKSI. Tuijotan vain koko ajan sitä tavoitetta ja mietin, missä olen nyt suhteessa tavoitteeseen ja paljonko on jäljellä, ja koko homma on kamalaa suorittamista joka vituttaa ja haluan vaan helvettiin sieltä.

Siksi en juokse matkaa.

En halua asettaa myöskään AJALLISTA tavoitetta, koska siitä tulee vähän sama juttu.

Teenkin niin, että lähden vain kirmailemaan pitkin pusikoita. Saatan seurailla tiettyä reittiä, nyt kotini lähellä esimerkiksi menee metsäreittejä (hiekkateitä metsässä), ja siellä on viitat, joissa lukee, kuinka pitkä matka on mihinkin etappiin. Saatan kirmailla jonkun reitin likellä menevillä poluilla ja ajatella, että juoksen EHKÄ sen 10 kilometriä, mutta jos minua huvittaa, sinkoankin ihan muualle, tai lähden kotiin, kun huvittaa. Tai sitten vaan kirmailen ympäriinsä kunnes kyllätyn ja katson kotona vasta kellosta paljonko meni aikaa.

Tänään kirmailin vain 10 minuuttia, mutta oleellisinta on se, että saan itseni edes LIIKKEELLE. Ja kirmailun jälkeen voi tehdä vaikka hieman lihaskuntoharjoitteita.

Siitä päästäänkin toiseen asiaan. Lihaskunto. Olen alkanut kehitellä siihenkin omaa tapaani, joka soveltuisi persoonallisuudelleni. Inhoan lihaskuntotreeniä. Se on ällöä. Vastenmielistä. Siinä tulee hiki ja joutuu ponnistelemaan ja se tuntuu inhottavalta. Se ei ole ollenkaan MUKAVAA.

Tarkoitus on siis treenata kotona käsipanoilla ja kehon omalla vastuksella yläkroppaa ja keskivartaloa. Alakroppaa treenaan juoksemalla portaita ja intervalleja ja no, ylipäätään juoksemalla ja pyöräilemällä. Se saa riittää siihen. Mutta yläkroppa lojuu käyttämättömänä. Sille täytyy tehdä jotain.

Aionkin tehdä niin, että opettelen integroimaan lihaskuntoharjoittelun osaksi jokapäiväistä elämääni siten, että kun laitan vaikka kananmunat keittymään, teen sarjan punnerruksia ja toisen sarjan jossain muussa välissä. Tällöin sitä inhaa fyysistä urakointia ei tarvitse kestää kuin minihetki kerrallaan eikä se silloin tunnu niin ällöltä. Ei ehdi tulla edes hiki.

Ja joskus jos iskee parempi inspis, voi treenata enemmän kerralla.

Pääasia, että tekee JOTAIN.

Jotenkin on sellainen epäusko, että ei siitä ole mitään hyötyä, jos aherran niillä käsipainoilla tai teen jotain vatsalihaksia, mutta kyllä vaan kummasti tuli monenmoiset lihasryhmät "kipeiksi", kun pari päivää sitten tein käsipanoilla hartiat, ojentajat, haiukset ja vyötärönlihaksia. Ja eilen tein pari sarjaa jalkakyykkyjä ja kyllä se vaan tänään persuuksissa tuntuu. Ehkä niillä sitten on jotain vaikutusta,

Yritän siis opetella tekemään liikuntasuoritteita joka päivä pienissä paloissa niin, että se ei vie liikaa aikaa eikä vaadi suuria kerta ponnistuksia, vaan tapahtuu ikään kuin puoli huomaamattomasti arjen luontevana osana. Sitten jos ja kun jotain tuloksiakin alkaa näkyä tai tuntua, alkanee motivaatio myös kasvaa, kun huomaa, että siitä oikeasti on hyötyäkin.

Eli tällaista kehitteillä. Liikunta on oleellinen osa terveellisiä elämäntapoja ja jotenkin se täytyisi saada pysyväksi osaksi elämää. Täytyy vaan löytää itselle sopiva tapa harrastaa sitä. Että sitä jaksaa tehdä tarpeeksi paljon ja loppuelämänsä ajan.