Predominantly hyperactive-impulsive type

Mun on ollut vaikea syvällisesti tajuta, et mulla on ADHD, koska mulla on "predominantly hyperactive-impulsive type" ja se on harvinaisin tyyppi. Ja sitten vielä tohon lisäksi se, että tosta taas sanotaan aina, että "often have a high amount of physical energy", kun minä taas oon aina ollut helvetin laiska fyysisesti. Mun hyperaktiivisuus ilmenee eniten mentaalisena hyperlevottomuutena, pää kuhisee ja tulvii, ja joo, liikehdin koko ajan, liikutan käsiä, jalkoja, kiemurtelen jne. mut saatan siis maata sängyssä tai istua, kun teen siitä. Ja sitten mun SUU. Loputon tulviva verbaalinen tulva. Ja ylipäätään se järjetön levottomuus aiheuttaa loputtomasti ongelmia ja ilmentymiä, kun heikkopäisenä etsii koko ajan JOTAIN. Koko ajan "on the go". Mut enemmän pään sisällä tai sit se ilmenee vaikka, et pakko hakea jotan herkkuja kaupasta tai pakko etsiä kuuma mies, et on äksöniä jne. Pakko koko ajan jotain. Mut en mä sanoisi, et "often have a high amount of physical energy" tai ettei tollanen lause tavota sitä, mitä se on tai kuvaa sitä hyvin tai en ees silleen samaistu siihen.

Niin joo. Hiukan on kestänyt kaivaa tää totuus esiin niin, et se on kirkastunut äärettömän suureksi valoksi päässäni.

Hyperaktiivinen

Nyt täytyy kyllä sanoa, että jos mulla on 36 vuotta ollut dopamiinit aivoissa päin vitalista ja elämä sen takia enemmän tai vähemmän pilalla ja kärsinyt hirveistä addiktioista ja levottomuuksista ja sonnasta ja siihen ois ollut LÄÄKE joka korjaa ton kaiken... Niin voi helvetin perse. Pitikö odottaa näin kauan... Mut samalla pelottaa, et jos en esim. kykene vapautuun mun painajaisaddiktiosta ilman adhd-lääkettä, koska sen aikaansaa kemiallinen epätasapainotila, niin... kun... tää lääke kai on sellanen, että siihen tulee toleranssia jne. ja jos se ei toimi aina. No, mut en nyt mieti sitä sen enempää. Pääasia on se, mitä nyt tapahtuu.

Ja se, mihin MINÄ tarvin sitä adhd-lääkettä on sellasta, että mun tarvii syödä koko ajan sitä eikä vaan boostatakseni jotain yksittäisiä suorituksia. Mulla on pääpaino ylivilkkaudessa ja impulsiivisuudessa, EI keskittymisongelmissa, ja se hemmetin HYPERAKTIIVISUUS ilmnee JATKUVANA levottomuutena, joka tekee elämästä helvettiä lukemattomilla tavoilla. Ja jos, kuten hiukan vaikuttas, se lääke korjaa sen, se ei oo mikään yksittäinen askare, joka mun pitäs saada suoritettua sen lääkkeen avulla, vaan pää, joka tarvis rauhottaa PYSYVÄSTI.

Ärsyttää se, että on tietoa ADHD:sta ja ADD:sta mutta siitä tyypistä, joka on oikeastaan pelkästään yliaktiivinen ja impulsiivinen ei ole juuri mitään tietoa.

Täydellisen vapaa ja riippumaton

Musta alkaa hitaasti tuntua siltä, että oon läpimurron kynnyksellä. En tiedä kuinka paljon tää ADHD-lääke eilen vaikutti asiaan ja vaikuttiko ollenkaan vai oonko muuten vaan lähestymässä ratkaisevaa niksahdusta aivoissani, jossa oon valmis VAPAUTUMAAN mun elämääni pahiten riivaanneesta painajaisesta ja eilen siis ekaa kertaa elämässäni mä NÄIN ja KOIN, millasta olisi, kun olen VAPAA.

Mä olen siis jo pitkään ollut tietoinen siitä, että mulla on luultavasti vakava addiktio. Se mistä olen riippuvainen on miesten huomio ja sit se kaikki jännitys, mikä liittyy uuden ihmisen tapaamiseen ja flirttailuun ja niihin kemikaaleihin, joita irtoaa noissa prosesseissa ja tietysti siinä kun pääsee iholle ja pussaileen ja seksiä jne. Oon kokenut että toi estää mua ehkä sitoutumasta, koska kun sen tyypin kanssa se kemikaalicoctail laimenee, en saa sitä mun fiksausta enää siitä suhteesta ja alan haluta vapauteen etsimään sitä muualta. Ja sit kun oon sinkku... Sithän se helvetti vasta alkaakin, koska toi addiktio alkaa hallita mun koko elämää. Mä vaan haen mun fiksausta koko ajan jostain. Koko ajan ajattelen, et kunpa joku viestittäisi mulle, joku MIES. Ja jos viestittelen jonkun maukkaan miehen kanssa, kaipaan koko ajan enemmän. Haluan siirtää viestittelyn romanttiseksi/seksuaalissävytteiseksi, jotta siitä saisi kunnon kiksit. Mut sen viestittelyn jälkeen... Koenko rauhaa? Ei. Haluan lisää. HETI. Haluan nähdä. Jos näen, riittääkö se? Ei. Haluan kosketuksia ja läheisyyttä ja seksiä. No, sain niitä, auttaako se? Ei. Haluan taas viestejä ja näkemistä ja koskemista. Ja taas. Ja koko ajan. Mun pää vaan on totaalijumissa tossa addiktiokierteessä.

Mietin sitäkin, et kn se on sinänsä ihan sama KUKA se toinen ees on, kunhan se aktivoi mussa sen kemiallisen coctailin eli on KIINNOSTAVA. Mut se voi olla kuka vaan periaatteessa. Haluan vaan sitä fiksausta. (En nyt seurusteleen alkaisi kenenkä kaa vaan tietysti, mut fiksaukseen käy kuka vaan, joka niitä kemikaaleja saa minussa aikaan.)

Mutta EILEN ensimmäistä kertaa elämässäni koin päässäni, miltä tuntuisi olla VAPAA. Illalla mietin kuumeisesti, et koska joku maukas mies kirjottaa mulle jotain, miksi ei kirjoita, kirjoitanko minä haluan nyt sitä fiksausta. Mut ekaa kertaa koskaan mä tavotin aivoissani sellasen olon, että päästän irti. Että entä jos keskityn vaan mun omaan elämään ja siinä oleviin juttuihin ja UNOHDAN täydellisesti miehet ja fiksaukset enkä enää tarvi niitä mihinkään vaan PÄÄSTÄN IRTI. Ja oli hyvin lähellä, et olisin eilen elänyt niin, mutta sit mua hämmensi muutama asia ja palasin vanhoihin kaavoihini (menin viestitteleen).

Mun tarvii kysyä neuvoa ihmisiltä, jotka jo on täydellisen riippumattomia ja vapaita. Lähinnä en ymmärrä sitä, että MITEN sellaset ihmiset tapaa ketään, jotka on täydellisen riippumattomia ja vapaita? Miten? Koska jos mä lähtisin siihen vapauden tilaan, se tarkoittaisi, että mulle on ihan sama näenkö mä jotain tyyppiä vai en. Tai siis et jos se ihminen kiinnostaisi mua, mut olisin täysin riippumaton ja vapaa eikä mulla ole TARVETTA nähdä sitä niin miten sitä sit näkee sen toisen kanssa koskaan?

Itsensä hyväksyminen

Joskus aikoinaan oon aiheesta kirjoittanutkin, mutta kirjoitan taas. Eli se, miten naisia opetetaan olemaan vaikeasti tavoiteltavia, on totaalista paskaa ja voi olla erittäin haitallista ihmisten hyvinvoinnille. Minä kun vielä olen puupäinen asperger, jolla ei aikanaan ollut HAJUAKAAN siitä, miten toimia sosiaalisesti, imin tietysti kaiken tiedon kirjoista ja lehdistä, minkä löysin ja yritin omaksua sen hyvin vakavissani. Tuo vastenmielinen epätotuus siitä, millainen naisen pitäisi olla, on aiheuttanut elämässäni äärimmäisen paljon kärsimystä.

Kenenkään ei pidä olla yhtään minkälainen. Ihmiset on YKSILÖITÄ. Jokaisen kuuluu olla oma itsensä.

Muun muassa tästä, mutta joukosta muitakin syitä, johtuen, juuri sinkkuaika on minulle vaikeaa, kriisien täyteistä, pelottavaa aikaa. Kun pelkää, ettei kelpaa jollekulle, josta on kiinnostunut. Eikä oikein tiedä, miten pitäisi käyttäytyä ja olla ja toimia.

Muutama vuosi sitten, kun olin sinkku, pääsin onneksi isoja askeleita eteenpäin ja silloin aikani sekoiltuani pääni ja epävarmuuksieni kanssa koin suuren ja vapauttavan oivalluksen, joka meni osapuilleen näin: "Ei SE ole ongelma, jos pidän paljon yhteyttä mieheen, vaan SE, että jos ajattelen, että EN SAA pitää, mutta sitten pidän kuienkin, koska sitten tulen äärimmäisen epävarmaksi, koska minut on opetettu ajattelemaan, että kukaan mies ei halua naista, joka on aktiivinen, ja SITTEN minusta tulee neuroottinen ja sekoileva ja kaikki on katastrofissa". Ongelma EI siis ole aktiivisuus vaan neuroottisuus, joka taas tulee siitä, jos ajattelen, että en saa olla oma itseni vaan pitäisi olla jotain muuta ja että jos olen oma itseni, en ikinä kelpaa kellekään.

Tuon jälkeen minun on ollut todella paljon helpompaa antaa itseni olla sellainen kuin olen. Eli aktiivinen ja aloitteellinen. Aktiivisuus ja aloitteellisuus on osa LUONNETTANI. Keskeinen osa. Minä OLEN sellainen. Se, että käyttäydyn aktiivisesti, ei tarkoita että olen epätoivoinen ja liian kiinnostunut tai mitään muutakaan typerää. Mikä edes on LIIAN kiinnostunut? Kuulostaa typerältä. Jos joku mies kaipaa jotain pelien pelaamista, pelatkoon niitä jonkun muun kanssa.

Kuitenkin minulla on vielä paljon töitä tehtävänä itseni hyväksymisen kanssa. Olen niin tottunut miellyttämään muita (etenkin miehiä) sen sijaan, että olisin jämäkkä ja itsevarma ja rohkeasti oma itseni.

Nyt esim. tutustuin mieheen, joka oli oikein mukava, mutta tutustuminen hänen puoleltaan ei ollut aktiivista vaan enemmän myötäilevää ja kohteliasta. Eli vastasi kyllä, jos kirjoitin ja oli ihan avoin näkemisen mahdollisuudelle, mutta EI ollut valmis JÄRJESTÄMÄÄN tällaista tapaamista (asutaan eri kaupungeissa), koska hänestä olisi "outoa", että minä matkustaisin vain häntä tapaamaan niin kauas. No, minä sitten aikani elin tuossa tilanteessa, jossa minä harrastin YKSIN aktiivista tutustumista eli kirjottelin sille kaikenlaista ja se vastaili välillä. Mut mun ei ollut hyvä olla, koska koin koko ajan ihan typeräksi sen, että se on niin yksipuolista ja yritin koko ajan saada itseäni lopettamaan sen kirjoittelemisen ja aktiivisen tutustumisen, mutta en pystynyt ja tulin ihan sekavaksi ton tilanteen takia.

Periaatteessa musta ois ihan ok, että ei kirjotella ja sit ehkä nähään, jos joskus MUISTA SYISTÄ johtuen meen sinne kaupunkiin ja ilmottelen sille, et oon tulossa ja se koittaa sit saada sen sopimaan aikatauluihinsa. Mutta sit lopulta tajusin, että ei tollanen ole mua. Jos mua kiinnostaa tutustua johkin ihmiseen, se on mulla AKTIIVISTA toimintaa. Ei se ole mitenkään OUTOA, et menen tapaamaan mahdollisesti kiinnostavaa miestä johkin eri kaupunkiin. Mitä helvetin OUTOA siinä nyt olisi? Se on todella normaalia ja ihmiset tekee sellasta koko ajan. Koska toi toinen ihminen ei osoittanut kiinnostusta aktiiviseen tutustumiseen, tilanne ei vain ollut mua varten. Eli kyse ei ollut siitä, et mun pitäs olla nyt jotenkin toisenlainen kuin olen (kyetä olemaan aktiivisesti tutustumatta ja tukkia suuni) ja alistua sen toisen ehtoihin ja tahtiin ja et jos en noihin kykene, mussa on jotain VIKAA. EI. Mussa ei ole muuta vikaa kuin se, etten meinannut taaskaan tajuta olla vaan rohkeasti oma itseni. Onneksi mä sit koin taas valaistumisen ja tajusin, ettei tollanen tilanne ole mua varten. Jos me ei tutustuta aktiivisesti ja tarkoitushakuisesti eli että voidaan varta vasten sopia se tapaaminen, niin mä kynene asennoitumaan noin VAIN, jos EN OLE KIINNOSTUNUT TUTUSTUMAAN. Niin mun aivot toimii. Joten mä sit päätin, että en ole enää kiinnostunut tutustumaan. Bye bye. Morjes. Etsin jonkun, joka haluaa tutustua aktiivisesti ja joka kirjottelee mun kaa ja sopii mun kaa tapaamisen. Sellasia on paljonkin olemassa. Ei mun tarvi tai kuulu kököttää tilanteessa, joka ei sovi mulle eikä tunnu musta hyvältä.

Tää oli taas pieni voitto kohti itsen hyväksymistä ja yhä ehjempää itsevarmuutta.

Minähän oon lapsesta asti ollut super aloitteellinen ja aktiivinen lähestymään ihmisiä. Se on mun aidoista aidoin luonteeni. Nytkin kun oon sinkku, en minä silleen ETSI ketään, mutta avaan kyllä ovia mahdollisuuksille eli järjestän itseni esim ihmisten ilmoille välillä. Ja jos mun etee ilmestyy kiinnostavia ihmisiä Facebookissa, live-maailmassa, missä tahansa, mä teen aloitteen. Aina. Oon tehnyt paljonkin tässä aloitteita, lähettänyt mm. facebookissa viestiä ihmisille, tai mennyt iskemään jossain tai mitä vaan. Mulle on aidosti lähes yhdentekevää, jos saan pakit. Mitä sen on väliä? Mä TIEDÄN, et oon superhuippu ja kaunis ja mahtava, joten jos saan pakit, syy on jossain muualla eikä mua niin kiinnosta et missä se syy on.

Joku kaunis päivä vielä eteen ehkä osuu jotain kaunista ja toimivaa. Ja mä kyl suoraan sanottuna toivonkin, että se ei osuisi kohdalle ihan pian, koska mä haluaisin ensin eheytyä rauhassa valmiiksi. Koska nää mun pelot ja muut suurimmaksi osaksi liittyy sinkkuna olemiseen tai tilanteisiin ja asioihin, joita tulee sinkkuna, mutta ei parisuhteessa, vastaan, en voi eheytyä, jos olen parisuhteessa. Siks mun pitäs nyt rauhassa käydä tää kaikki paska ensin läpi. Vaikkakin tän paskan läpikäymiseen tarvitsen tutustumis- ja ihastumistilanteita, joissa voin harjoitella, oppia, kokea, kasvaa.

Joten ei mun kuulukaan ihan vielä tavata "sitä oikeaa". En oo valmis. Mun paskat jäisi käsittelemättä taas ja se taas tarkottas sitä, ettei se tuleva suhde kyl varmaan vielä voisi olla sellanen, et se kestää forever. Koska mun käsittelemätön paska-aines puskisi sit taas pintaan ja mun tarvis lähtee selvittään sitä.

Nyt on paskan käsittelemisaika. Paska on käsitelty, kun hyväksyn itseni ja oon kunnossa itteni kanssa.

Eeppisen paskan seassa kahlausta

Se miksi sinkkuna oon niin sekasin voi johtua suuressa määrin siitä että mulla on niin paljon käsittelemätöntä paskaa päässä pelkoja, epävarmuutta jne. Ja ne liittyy erityisesti tilanteisiin, joissa tutustun miehiin. Siksi parisuhteessa voin paremmin, kun ei tarvi kohdata omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan joita noissa tutustumistilanteissa nousee. Mutta erona siihen kaukaiseen menneisyyteen on se, et mä OLEN nyt paljon kypsempi ja viisaampi ja OSAAN työstää niitä nousevia tunteita ja ajatuksia ja pystyn käsitteleen niitä. Joten ehkä tiedossa on raskaat ja vaikeat ajat, kun kahlaan kaiken eeppisen paskan seassa, mutta selkeesti pääsen kyl nykäyksittäin täs eteenpäinkin, ymmärrän lisää itsestäni, opin ja huomaan, et monet tunteet ja ajatukset perustuu johonkin menneisyydessä tapahtuneeseen ja on sellaisia, etten sillon nuorena ja yksinkertaisempana vaan ollu vielä tarpeeksi kypsä eheytymään, mutta nyt ehkä olen. Mut nyt siis elän aikaa, jollon kohtaan ja käyn läpi kaikkein pahinta paskaa sisältäni. Ei ihme siis, jos on melkoisen hurjaa ja pelottavaakin välillä.

Rakkaus on vapautta

Todellisuudessa jokainen ihminen on vastuussa omista tunteistaan. Toisaalta käytännössä suurin osa ihmisistä on enemmän tai vähemmän rajoittuneita kyvyssään käsitellä tunteitaan tai edes ymmärtää vastuutaan niistä. Mutta periaatteessa JOKAINEN meissä nouseva tunne on omalla vastuullamme ja sen aikaansaa omat ajatuksemme, asenteemme jne. Joku superguru kuten dalai lama kykenee ehkä täydelliseen tunteiden hallintaan eikä siksi reagoi tunteilla muiden ihmisten tekemiseen tai yritä syyttää muita tunteistaan tai asettaa muita lainkaan vastuuseen tunteistaan.

Uskon siihen että rakkaus on vapautta. Rakkaus on sitä että antaa kaikkien olla juuri sellaisia kuin he ovat ja sitä että antaa toisille täydellisen vapauden. Kuitenkin käytännössä tuo yllämainittu asia heikentää kykyämme tähän ja haluamme rajoittaa muita ihmisiä, koska emme kestä tunteita, joita meissä nousee toisten tekojen vuoksi.

Jotkut ihmiset kykenevät niin suureen rakkauteen ja toisten vapauden kunnioittamiseen, että jos heidän kumppaninsa ja ystävänsä rakastuisivat, he hyväksyisivät sen koska ymmärtäisivät, että ihmiset ovat vapaita olentoja eikä kenenkään tehtävä ole rajoittaa muita tai asettua heidän onnensa tielle. Ja että kivun ja surun ym. tunteet mitä nousee, ovat omalla vastuulla ja sellaisia, joiden käsittely kuuluu itselle. Käytännössä suurin osa ei tähän kykene, vaan suoltaa itsessään nousevat tunteet muiden päälle, suuttuvat, haluavat rankaista, kostaa, katkaista välit jne.

Tietysti ei aina ole pakko YKSIN kyetä käsittelemään tunteitaan vaan voi vaikka sanoa toiselle, että tunnen nyt tosi paljon surua/vihaa ja tarvin apua niitten käsittelyssä.

Toisaalta joku voi rakkaudessaan ottaa huomioon toisen rajalliset kyvyt tunteiden käsittelyyn ja oman vastuun ymmärtämiseen eli antaa tilaa inhimilliselle heikkoudelle ja epäkypsyydelle ja koittaa siksi varoa tekemästä jotain sellaista, mikä luultavimmin saa toisessa aikaan ikäviä tunteita ja esimerkiksi kenenkään puolisoa/kumppania ei parane alkaa havittelemaan, koska siinä on kuitenkin jo sekin että VIE toiselta jotain (vaikkei ihmisiä voikaan omistaa).

Uusi vaihe elämässä

Mul on uusi vaihe elämässä. Vuonna 1999 kieppeillä koin hyvin traumaattisia asioita, jotka oli itseaiheutettuja ja pelästyin pohjiani myöten siitä, että saatan tuhota itseni, jos käyttäydyn halltsemattomasti. Tähän liittyy siis mm. huumeiden viihdekäyttö tuohon aikaan, vaikka näin jälkikäteen oon tajunnut, että siinä oli mukana paljon muitakin tekijöitä (usean päivän valvominen putkeen ja ei tainnu tulla juuri syötyäkään noilla reissuilla ja sitten siihen aikaan pelkäsin kuollakseni ihmisiä ja sosiaaliset pelot ja muut pahensi stressiä ja kuormittumista). Tuosta toivuttuani alkoi näihin aikoihin asti jatkunut traumaperäinen stressireaktio ja hysteerinen tarve yrittää HALLITA itseäni ja elämääni etenkin kaikessa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvässä, koska pelkäsin hysteerisesti, että jos en vahdi koko ajan kaikkia tekemisiäni, tuhoudun.

Vuosi vuodelta toi on helpottanut ja nyt kun alotin opiskelut ja varsinkin ny kun oon taas sinkku, oon ekaa kertaa 15 vuoteen alkanut ajatella, että ehkä on OK, jos käy joskus juhlimassa ja ehkä on OK, jos juo alkoholia ja pitää hauskaa. Pikku hiljaa oon alkanut aatella, että ehkä kaiken ei tarvi olla aina täydellisesti kontrolloitua ja hallinnassa ja en silti tuhoudu. Oon ilokseni huomannut, että nyt kun oon käynyt taas reiveissä 15 vuoden tauon jälkeen, osaan sanoa ei siellä päihteille (syy, miksi lopetin niissä käymisen oli se, että pelkäsin, että en osaisi sanoa ei). TOSIN jos juon liikaa alkoholia ja kontrolli alkaa pettää riski myös tuohon kasvaa. Eli senkin takia mulle on tosi tärkeää, et saan pidettyä alkoholinkäytön hallinnassa.

Mut nyt huomaan, et elämässä on sellanen uusi vaihe, että noiden pelon täyttämien vuosien jälkeen uskallan taas juhlia ja irrotella. Samalla haluan nyt opetella, miten sen voi tehdä turvallisesti ja hallitusti niin, että voi nauttia esimerkiksi alkoholin tuomista kivoista jutuista ja on mukavaa. Tämmöstenkin asioiden opettelua.