Pesupähkinäshampoon (vettä ja pesupähkinöitä) ph on täydellinen eli 4,5.
Lue ohjeet: Pesupähkinäshampoo
Toinen hyvä artikkeli: A natural fruit shampoo from a tree
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Ph:ltaan optimaalinen "no poo"-vaihtoehto soodalle
Pesupähkinäshampoon (vettä ja pesupähkinöitä) ph on täydellinen eli 4,5.
Lue ohjeet: Pesupähkinäshampoo
Toinen hyvä artikkeli: A natural fruit shampoo from a tree
Tarvitseeko hiuksia pestä? No poo -ilmiö ja ruokasooda
Jos nyt lähdetään miettiin tätä no poo -ilmiötä eli shampootonta elämää ja ajatusta siitä, että hiuksia ei pestäisi ollenkaan TAI ne pestään jollain luonnollisella aineella eikä shampoolla niin en käsitä kyllä itse yhtään sitä, että vedetään vaan hatusta, että ruvetaas pesemään ruokasoodalla, joka ei ees ole mikään luonnontuote tai en tiä MIKÄ se on, mutta joku outo kemiallinen mörötys nimeltä natriumvetykarbonaatti. Tuskin sitä missään puussa tai pensaassakaan kasvaa, että eiköhän se ole ihan kemiallinen tuote. (Wikipedian mukaan sitä louhitaan Yhdysvalloissa enemmän kuin valmistetaan kemiallisesti, mutta enimmäkseen sooda on kemiallisesti valmistettua)
Eli MILLÄ PERUSTEELLA tällainen täysin hatusta vedetty kemiallinen tuote, jota EI ole suunniteltu ja kehitetty hiusten pesuun, sopisi käytettäväksi hiusten hoitoon PAREMMIN kuin shampoo, joka ON suunniteltu hiusten hoitoon?
Se on kysymys, joka minua kiinnostaa, ja minkä takia lähdin asioista ottamaan selvää. Minulle kun ei riitä koskaan ohjenuoraksi se, että "kaikki muut tekee niin".
Soodasta sain selville, että sitä ei todellakaan kannata hiuksiin laittaa. Päänahan ph on normaalisti noin 5. Siis terveen päänahan. Satuin lukemaan Kemikaalicoctailin sivuilta, miten parin ruokasoodalla hiuksiaan pesseen testihenkilön päänahan ph muuttui testijakson aikana terveestä tulehdustilaa lähenteleväksi 6:ksi (Voiko shampoon korvata ruokasoodalla?)
Tutkittuani asiaa lisää selvisi, että soodan ph on 9,5 eli järkyttävän emäksinen. Hiuksia pitäisi hoitaa tuotteillla, joiden ph on lähellä päänahan ja hiusten omaa ph:ta eli noin 5. Viinietikalla yritetään kompensoida soodan kuivattavaa vaikutusta, mutta emäksisen aineen käyttö ehtii jo saada aikaan tuhoja. (Baking soda destroyed my hair)
Päätin sitten lähteä lähestymään tätä asiaa (shampootonta elämää) ihan omin päin ja alusta. Lähtisin liikkeelle siitä, että KUKA keksi shampoon, koska, missä ja miksi. Mikä siis on shampoon historia.
Ja sain selville, tähän mennessä, että Intiassa hiusten pesuun on käytetty PESUPÄHKINÖITÄ. Niitä, mitä myydään nyt esim pyykinpesuun. Juuri niitä.
Kuulostaa minusta jo PALJON paremmalta kuin ruokasooda.
Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.
Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness
Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.
Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness
Vahingoittumattoman hiuksen pinta on sellainen, että se torjuu veden, mutta rasva-aineet, kuten tali, jää siihen kiinni. Siksi pelkällä vedellä peseminen ei poista likaa, joka on jumissa talissa.
Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:
Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:
- Easy rinsing
- Good finish after washing hair
- Minimal skin/eye irritation
- No damage to hair
- Feels thick and/or creamy
- Pleasant fragrance
- Low toxicity
- Good biodegradability
- Slightly acidic (pH less than 7), since a basic environment weakens the hair by breaking thedisulfide bonds in hair keratin.
lauantai 28. helmikuuta 2015
Erillisyys ja oma tila parisuhteessa
Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.
Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.
Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.
Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.
Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.
Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.
Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.
Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.
En siedä sellaista.
Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.
En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.
En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.
En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.
Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.
Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:
"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.
For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."
(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)
Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.
Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.
Kokeillaan.
Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.
Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.
Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.
Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.
Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.
Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.
Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.
En siedä sellaista.
Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.
En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.
En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.
En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.
Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.
Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:
"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.
For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."
(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)
Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.
Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.
Kokeillaan.
maanantai 26. tammikuuta 2015
Kuukautiskierron vaikutukset psyykeen
Nyt on tullut korkea aika ruveta seuraamaan tarkasti kuukautiskiertoa ja erilaisia mielentiloja ja selvittää, onko niiden välillä selkeä yhteys. On nimittäin alkanut vahvasti vaikuttaa siltä, että on. Olen tänään äärimmäisen ahdistunut. Siis ahdistuksen tunne on lähellä sietämätöntä. Rintaa puristaa ja tuntuu kuin tukehtuisi. Tai tekisi mieli alkaa parkumaan, mutta itku ei tule ulos. Minulla oli täsmälleen samanlainen olotila tasan kuukausi sitten, se alkoi noin 27.12. ja kesti muutaman päivän. Voisiko se johtua ovulaatiosta? Koska se ajoittuu aika hyvin juuri siihen kohtaan.
On muitakin juttuja joiden olen alkanut havaita kiertävän 4 viikon kehässä ja mukailevan kuukautiskierron vaiheita.
Nyt laitan tämän asian tarkkaan syyniin.
Artikkeli: The other time of the month
On muitakin juttuja joiden olen alkanut havaita kiertävän 4 viikon kehässä ja mukailevan kuukautiskierron vaiheita.
Nyt laitan tämän asian tarkkaan syyniin.
Artikkeli: The other time of the month
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Peloista vapautuminen ja oman epätäydellisyyden kohtaaminen
Raahasin itseni sitten kuitenkin töihin aamulla. En jaksaisi enempää epäonnistumisen kokemuksia. Jos en kykene tässä elämäntilanteessa käymään töissä, haluan sitten lopettaa sen edes jotenkin kauniisti eli esim tekemällä sovitun työkokeiluajan loppuun. Vaikka hampaat irvessä. En tiedä, kannattaako työllistymsiestä kyseiseen puljuun enää haaveilla, kun synkät ja labiilit puoleni ovat paljastuneet, nöyrästi hyväksyn tämän ja otan vastaan sen, mitä tulee.
Tein tänään pohdintoja.
Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.
Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.
Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.
Mistä tämä voisi johtua?
POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.
Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).
Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.
Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.
Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.
Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?
Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.
Tein tänään pohdintoja.
Minusta tuntuu, että en kestä ollenkaan negatiivisia tunteita. Kyseessä on ehkä siis psykologinen vaurio. Negatiivisia tunteita ei saisi olla. En kestä niitä. En kestä ollenkaan pahaa oloa tai kärsimystä. Toleranssi nolla.
Tämä heijastuu myös siihen, etten kestä negatiivisia tunteita myöskään toisten taholta.
Negatiivisten tunteiden edessä olen avuton kuin pikkulapsi.
Mistä tämä voisi johtua?
POhdin sitä, mistä keskustelin mieshenkilöni kanssa eilen. En osaa nöyrtyä. Jos minua moititaan tai joku suuttuu minulle, vedän defenssit päälle. En kestä minuun kohdistuvia moitteita. Haluan torjua viestin: "Sinussa on jotain vikaa". Vastaanotan kyllä sanoman ja oitan jatkossa huomioida toista paremmin asiassa, joka on tullut esille, mutta tunnetasolla torjun asian täysin.
Uskon tämän kaiken kulminoituvan täydellisyyden tavoitteluuni. Yritän olla täydellinen. En kestä epätäydellisyyttä. Luultavasti en kestä negatiivisia tunteita siksi, että en pysty olemaan täydellinen, jos koen negatiivisia tunteita. Tai ainakin pelkään, että teen jonkun virheen tai käyttäydyn jotenkin epätäydellisesti negatiivisessa tunnetilassa (vaikka väsymys).
Tämä taas on aivan suora defenssi koulukiusaamisajoilta. En suostunut koskaan vastaanottamaan tunnetasolla viestiä: "Sinussa on jotain vikaa". Torjuin sen. Kieltäydyin siitä. Aloin sen sijaan rakentaa illuusiota täydellisyydestä. Pelkään virheitä, epäonnistumista ja epätäydellisyytta, koska pelkään... Torjutuksi tulemista? Pelkään, etten kelpaa. Kaikki nämä vuodet olen paennut emotionaalista kokemusta omasta vakavasta viallisuudestani.
Haluaisin oppia nyt kohtaamaan nämä asiat. Alkaa hyväksyä vikoja, epätäydellisyyttä itsessäni. Nöyrtyä. Lakata pelkäämästä.
Usein mielessäni käy, että jos kiusaaminen vahingoitti psyykeäni näin paljon ja syvästi ja tuhoten niin monia asioita elämästäni aina tähän päivään saakka, miten hirveitä vaurioita onkaan niillä, joita on kiusattu paljon pahemmin? Minun kohdallani kiusaaminen oli vain henkistä eikä edes erityisen aggreessivista, systemaattista tai kiihkeää. Se oli "vain" ympäristön taukomatta tykittämä viesti: "Sinussa on vikaa", "Et kelpaa", "Olet epämiellyttävä". Aivopesua.
Miten ihmeessä ne selviävät, joita on kiusattu paljon rankemmin?
Olen varma myös siitä, että se traumaattinen hetki elämässäni, jolloin kohtasin oman kuolevaisuuteni ja tajusin, että ihan oikeasti voin tuhoutua (meillä kaikillahan on jonkinlainen alitajuinen kokemus siitä, että me emme oikeasti kuole ja olemme suojassa kaikelta pahalta, kunnes tapahtuu jotain kamalaa, mikä särkee tämän illuusion), vaikuttaa hyvin paljon nykyisiin pelkoihini. Pelkään tuhoutumista. Pelkään sitä, että voin tuhoutua. Aivoihini on voinut jäädä vakavakin psykologinen trauma läpikäymästäni kokemuksesta (en ehkä ole kirjoittanut siitä tänne...), sillä en ehkä ole osannut sitä kohdata ja käsitellä täydellisesti. Joten siinä, etten kestä mitään negatiivisia tunteita, voi olla mukana hyvin paljon myös sitä, että pelkään tuhoutumista. Jos minulle tulee paha olo, alan pelätä, että tuhoudun, ellen tee korjausliikettä. Vain, kun voin hyvin, tiedän, että olen turvassa.
tiistai 20. tammikuuta 2015
(Jälleen yksi) täydellinen henkilökohtainen epäonnistuminen
Olen saanut armeliaasti olla pois työelämästä noin 7 vuotta. Ja ollut ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden taas aidosti onnellinen. Mutta marraskuussa työnsin jalkani taas työelämän oven väliin ja kas, mielenterveysongelmat alkavat nostaa päätään vuosien poissaolon jälkeen ja onnellisuus hipsinyt kaikkea muuta kuin vähin äänin matkoihinsa.
Hulluinta on se, että pidän tekemästäni työstä todella paljon. Viihdyn todella hyvin ja suorastaan nautin töissä olemisesta. Työajan ulkopuolella ei kuitenkaan enää mistään tule mitään.
Yhä useammin on päiviä, jolloin vain itken. Yhä useammin on päiviä, jolloin saan totaalisia meltdowneja, jolloin kaikki romahtaa ja itken hysteerisenä, heittelen tavaroita seinään, saan hirveitä raivokohtauksia silkasta epätoivosta. Mielen sisäinen maailmani on alkanut hajota. Väistämättä.
Joulukuun loppupuolella tuli sitten ensimmäinen kerta, kun lähetin työnantajalle viestin, jossa ilmoitin, etten tule enää paikalle ja vuodatin kaiken aspergerista ja ties mistä. Sitten lähetin viestin, jossa sanoin, että tulen, kun olen huilannut ja pohditaan jatkoa, jos työvuoroja vaikka vähennetään.
Työnantaja osoittautui hyvin ymmärtäväiseksi ja työvuorojakin vähennettiin. Olen saanut nyt aika lailla itse päättää, koska menen töihin. Minä haluan mennä. Mutta.
Nyt iski sunnuntaina hirveä meltdown ja hajoaminen, koko päivä oli ihan kamala. Ilmoitin, että tulen vasta torstaina. Ehkä keskiviikkona. Viikonloput on täyttä työtä, kun Eevi on kotona ja ei ole omaa aikaa ja vaaditaan jatkuvaa sosiaalista aktiivisuutta, sen jälkeen tarvitsen huilitaukoa. Ajattelin, että huilaan maanantaina ja tiistaina, kun Eevi on eskarissa ja miekkonen töissä ja menen ehkä keskiviikkona iltavuoroon. Maanantain lähinnä nukuin. Tänään nukuin ja opiskelin.
Tänään ajattelin, että olen levännyt riittävästi ja menen keskiviikkona normaalisti päivävuoroon. Ajattelin, että onpa kivaa taas mennä töihin. Mutta nukkumaan mennessä todellisuus taas valkeni minulle. En saa taaskaan nukkua tarpeeksi, jos menen töihin. Yöunet olisi jääneet noin 7 tunnin mittaisiksi ja tarvitsen unta 9-10 h tai alan oireilla psyykkisesti ja en kestä sitä oloa, kun on aivan helvetin väsynyt ja jokainen solu elimistössä huutaa "UNTA!!!!", mutta olet töissä ja ei ole mitään mahdollisuutta päästä nukkumaan ja yrität pysyä hereillä ja kestää. Ja kun se olotila on lähes joka ikinen päivä, kun on töissä. Ja jos sitten otat päiväunet töiden JÄLKEEN, et taatusti taaskaan saa illalla aikaisin unta.
Olen iltaihminen ja minun on hyvin hyvin vaikeaa saada itseäni nukkumaan joskus 9ltä illalla. Vaikka onnistuisin saamaan itseni sänkyyn ajoissa, se ei takaa sitä, että ihminen SAA UNTA ajoissa.
Luulen, että syy kaikkiin työelämässä epäonnistumisiin ja myös masennuskausiini on aamuheräämisissä. Jos en saa tarpeeksi unta, mieleni hajoaa. Ja en pysty nukkumaan tarpeeksi, jos joudun heräämään aamulla aikaisin.
Nyt saisin nukkua jopa 9 asti, koska työvuoro alkaisi 10ltä, mutta Eevi pitää viedä eskariin ensin, ja siksi tarvii herätä puoli 8.
Ja jo se joka iltainen helvetillinen stressi siitä nukkumaan menosta.
Pystyisin menemään tarpeeksi aikaisin nukkumaan vain, jos menen nukkumaan samalla, kun Eevikin. Ja en nuku miekkoseni kanssa samassa sängyssä niinä öinä.
Mutta ei se ole vain se nukkuminenkaan. Kun tein 4 arkipäivänä töitä, minulle ei jäänyt OLLENKAAN aikaa millekään, mikä itselleni on tärkeää. Olin joko kiinni Eevissä tai töissä. Ja parisuhdettakin pitäisi hoitaa. Koko ajan joku haluaa minulta jotain. Viikossa ei välttämättä ole hetkeäkään, jolloin voisi tehdä jotain, mistä itse tykkää. Jouduin lopettaan opiskelut ja jumppaamisen. Ja kavereiden tapaamisen. Mitä elämää sellainen on? Jossa jäljelle ei jää enää mitään, mitä itse rakastaa. Mitään, mistä ammentaa elämänhalua ja elämäniloa ja elämänvoimaa. ON vain taakkoja, velvollisuuksia, kuormia.
Vahvasti introverttina sisäisen elämän ihmisenä tarve omalle ajalle, jolloin voi toteuttaa itseään ja viettää aikaa sisäisessä maailmassaan luovien ja kiehtovien projektien parissa, on elintärkeää. Se on minulle se, mikä tekee elämästä merkityksellistä. Ilman sitä kadotan elämänhaluni.
Haluan olla onnellinen. Haluan toteuttaa itseäni. Mitä järkeä on elää, jos elämä on pelkkää paskaa? Miksi silloin vaivautuisi olemaan olemassa? Tai vielä paremmin: miten silloin jaksaa elää? Mistä ammentaa elämänhalua? Jos kadottaa elämänhalun, mitä sitten? Sitten masentuu. Vajoaa sänkyyn. Kuolee vähintään henkisesti.
En halua sitä enää. Vietin siinä tilassa jo tarpeeksi suuren osan elämästäni. Olen saanut olla onnellinen nyt monta vuotta ja en enää palaa siihen kamalaan masennukseen ja painajaiseen, jossa joskus olin suuren osan ajastani.
Maanantaina on lääkäri. En tiedä ehdotetaanko sieltä terapiaa. Voisihan sitä kokeilla, mutta en tiedä, miten se voisi auttaa. Voisin ihan hyvin käydä töissä, jos kaksi kohtaa täyttyisi: 1) olisin lapseton tai ainakin EN yksinhuoltaja 2) saisin nukkua tarpeeksi eli työajat on sopivat. Niin en tiedä, miten se terapia tuohon auttaa.
Näköpiirissä on jälleen yksi täydellinen henkilökohtainen epäonnistuminen. En onnistunut työelämässä. Taaskaan.
Toisaalta sellainen pieni ilonaihekin on, että tajusin yritykseni jääneen yli 3000 euroa plussalle eli olen tienannut noin 300 e kuukaudessa luovilla projekteillani.
Ehkä jatkan niihin paneutumista. Silloin en ainakaan kuole henkisesti. Mieluummin kuolen sitten fyysisesti, jos joudun katuojaan ilman ruokaa.
Hulluinta on se, että pidän tekemästäni työstä todella paljon. Viihdyn todella hyvin ja suorastaan nautin töissä olemisesta. Työajan ulkopuolella ei kuitenkaan enää mistään tule mitään.
Yhä useammin on päiviä, jolloin vain itken. Yhä useammin on päiviä, jolloin saan totaalisia meltdowneja, jolloin kaikki romahtaa ja itken hysteerisenä, heittelen tavaroita seinään, saan hirveitä raivokohtauksia silkasta epätoivosta. Mielen sisäinen maailmani on alkanut hajota. Väistämättä.
Joulukuun loppupuolella tuli sitten ensimmäinen kerta, kun lähetin työnantajalle viestin, jossa ilmoitin, etten tule enää paikalle ja vuodatin kaiken aspergerista ja ties mistä. Sitten lähetin viestin, jossa sanoin, että tulen, kun olen huilannut ja pohditaan jatkoa, jos työvuoroja vaikka vähennetään.
Työnantaja osoittautui hyvin ymmärtäväiseksi ja työvuorojakin vähennettiin. Olen saanut nyt aika lailla itse päättää, koska menen töihin. Minä haluan mennä. Mutta.
Nyt iski sunnuntaina hirveä meltdown ja hajoaminen, koko päivä oli ihan kamala. Ilmoitin, että tulen vasta torstaina. Ehkä keskiviikkona. Viikonloput on täyttä työtä, kun Eevi on kotona ja ei ole omaa aikaa ja vaaditaan jatkuvaa sosiaalista aktiivisuutta, sen jälkeen tarvitsen huilitaukoa. Ajattelin, että huilaan maanantaina ja tiistaina, kun Eevi on eskarissa ja miekkonen töissä ja menen ehkä keskiviikkona iltavuoroon. Maanantain lähinnä nukuin. Tänään nukuin ja opiskelin.
Tänään ajattelin, että olen levännyt riittävästi ja menen keskiviikkona normaalisti päivävuoroon. Ajattelin, että onpa kivaa taas mennä töihin. Mutta nukkumaan mennessä todellisuus taas valkeni minulle. En saa taaskaan nukkua tarpeeksi, jos menen töihin. Yöunet olisi jääneet noin 7 tunnin mittaisiksi ja tarvitsen unta 9-10 h tai alan oireilla psyykkisesti ja en kestä sitä oloa, kun on aivan helvetin väsynyt ja jokainen solu elimistössä huutaa "UNTA!!!!", mutta olet töissä ja ei ole mitään mahdollisuutta päästä nukkumaan ja yrität pysyä hereillä ja kestää. Ja kun se olotila on lähes joka ikinen päivä, kun on töissä. Ja jos sitten otat päiväunet töiden JÄLKEEN, et taatusti taaskaan saa illalla aikaisin unta.
Olen iltaihminen ja minun on hyvin hyvin vaikeaa saada itseäni nukkumaan joskus 9ltä illalla. Vaikka onnistuisin saamaan itseni sänkyyn ajoissa, se ei takaa sitä, että ihminen SAA UNTA ajoissa.
Luulen, että syy kaikkiin työelämässä epäonnistumisiin ja myös masennuskausiini on aamuheräämisissä. Jos en saa tarpeeksi unta, mieleni hajoaa. Ja en pysty nukkumaan tarpeeksi, jos joudun heräämään aamulla aikaisin.
Nyt saisin nukkua jopa 9 asti, koska työvuoro alkaisi 10ltä, mutta Eevi pitää viedä eskariin ensin, ja siksi tarvii herätä puoli 8.
Ja jo se joka iltainen helvetillinen stressi siitä nukkumaan menosta.
Pystyisin menemään tarpeeksi aikaisin nukkumaan vain, jos menen nukkumaan samalla, kun Eevikin. Ja en nuku miekkoseni kanssa samassa sängyssä niinä öinä.
Mutta ei se ole vain se nukkuminenkaan. Kun tein 4 arkipäivänä töitä, minulle ei jäänyt OLLENKAAN aikaa millekään, mikä itselleni on tärkeää. Olin joko kiinni Eevissä tai töissä. Ja parisuhdettakin pitäisi hoitaa. Koko ajan joku haluaa minulta jotain. Viikossa ei välttämättä ole hetkeäkään, jolloin voisi tehdä jotain, mistä itse tykkää. Jouduin lopettaan opiskelut ja jumppaamisen. Ja kavereiden tapaamisen. Mitä elämää sellainen on? Jossa jäljelle ei jää enää mitään, mitä itse rakastaa. Mitään, mistä ammentaa elämänhalua ja elämäniloa ja elämänvoimaa. ON vain taakkoja, velvollisuuksia, kuormia.
Vahvasti introverttina sisäisen elämän ihmisenä tarve omalle ajalle, jolloin voi toteuttaa itseään ja viettää aikaa sisäisessä maailmassaan luovien ja kiehtovien projektien parissa, on elintärkeää. Se on minulle se, mikä tekee elämästä merkityksellistä. Ilman sitä kadotan elämänhaluni.
Haluan olla onnellinen. Haluan toteuttaa itseäni. Mitä järkeä on elää, jos elämä on pelkkää paskaa? Miksi silloin vaivautuisi olemaan olemassa? Tai vielä paremmin: miten silloin jaksaa elää? Mistä ammentaa elämänhalua? Jos kadottaa elämänhalun, mitä sitten? Sitten masentuu. Vajoaa sänkyyn. Kuolee vähintään henkisesti.
En halua sitä enää. Vietin siinä tilassa jo tarpeeksi suuren osan elämästäni. Olen saanut olla onnellinen nyt monta vuotta ja en enää palaa siihen kamalaan masennukseen ja painajaiseen, jossa joskus olin suuren osan ajastani.
Maanantaina on lääkäri. En tiedä ehdotetaanko sieltä terapiaa. Voisihan sitä kokeilla, mutta en tiedä, miten se voisi auttaa. Voisin ihan hyvin käydä töissä, jos kaksi kohtaa täyttyisi: 1) olisin lapseton tai ainakin EN yksinhuoltaja 2) saisin nukkua tarpeeksi eli työajat on sopivat. Niin en tiedä, miten se terapia tuohon auttaa.
Näköpiirissä on jälleen yksi täydellinen henkilökohtainen epäonnistuminen. En onnistunut työelämässä. Taaskaan.
Toisaalta sellainen pieni ilonaihekin on, että tajusin yritykseni jääneen yli 3000 euroa plussalle eli olen tienannut noin 300 e kuukaudessa luovilla projekteillani.
Ehkä jatkan niihin paneutumista. Silloin en ainakaan kuole henkisesti. Mieluummin kuolen sitten fyysisesti, jos joudun katuojaan ilman ruokaa.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Superkaakaojuoma
Yksi tapa, jolla saan macan, reishin ja raakakaakaon elimistööni mahdollisimman kätevästi ja maukkaasti on superkaakaojuoma. Jokainen asiaa testannut tietänee, että jos yrittää tehdä kaakaota raakakaakaojauheesta, tulos on aikas pahanmakuinen ja kitkerä. Maca kuitenkin taittaa raakakaakaon kitkeryyden kivasti pois ja tuloksena on lähes tavallisen kaakaon makuinen juoma. Reishin taas voi sitten vain kätkeä sinne joukkoon. Tosin, jos laitan reishiä eemmän kuin 0,5 tl (uutejauhe, jota käytän), alkaa sen kitkerä maku tulla liikaa läpi.
Juoman teen näin:
Lämmitän kaurajuomaa (maitoa tms.) mikrossa kuumaksi.
Sekaan 2 kukkuraista tl raakakaakaojauhetta, 1 kukkura tl macaa, 0,5 tl reishiä ja 2 tl sokeria.
Maca tuppaa olemaan kokkareista, joten sen voi siivilöidä halutessaan, että saa kököt varmasti pois.
Juoman teen näin:
Lämmitän kaurajuomaa (maitoa tms.) mikrossa kuumaksi.
Sekaan 2 kukkuraista tl raakakaakaojauhetta, 1 kukkura tl macaa, 0,5 tl reishiä ja 2 tl sokeria.
Maca tuppaa olemaan kokkareista, joten sen voi siivilöidä halutessaan, että saa kököt varmasti pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)