Erillisyys ja oma tila parisuhteessa

Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.

Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.

Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.

Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.

Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.

Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.

En siedä sellaista.

Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.

En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.

En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.

En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.

Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.

Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:

"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.

For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."

(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)


Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.

Kokeillaan.

Kirottu sukupuolisuus

Oikeastaan olisi parasta, jos minulla ei olisi sukupuolta vaan olisin täysin sukupuoleton ja vailla suvunjatkamiseen liittyviä biologisia kytkentöjä. Tämä johtuu seuraavista syistä:


Yhdessä asuminen

Minua ei ole luotu parisuhteeseen eikä varsinkaan asumaan toisen ihmisen kanssa. Olen onnellisin maailmassa ollessani yksin, keskittyessäni vain ja ainoastaan itseeni ja omiin erityisiin kiinnostuksen kohteisiini.

Koti on minulle latautumispaikka. Se on ainoa paikka maailmassa, jossa en menetä energiaa vaan saan sitä. Koska minulla on olematon stressin sietokyky ja olen jatkuvassa ylikuormitusvaarassa, kodin merkitystä minulle ei voi mitenkään liioitella. Sen avulla pysyn hengissä ja toimintakykyisenä.
Jos kotonani on joku muu ihminen minun lisäkseni, minä en lataudu, sillä muut ihmiset kuluttavat energiaani. Näin ollen koti merkitsee minulle ensisijaisesti paikkaa, jossa saan olla yksin.

Emotionaalisesti äärimmäisen intensiivisenä ihmisenä kaikki ideani ja ajatukseni aiheuttavat rajatonta mielihyvää ja niiden täytyy toteutua. Kompromissit ovat epämiellyttäviä. Kompromissi merkitsee aina täydellisestä kokemuksesta, rajattomasta ilosta, luopumista. Satunnaisissa ihmisten välisissä kohtaamisissa vuorovaikutuksen sujuvuuden tuottama ilo kompensoi kompromissien aiheuttaman menetyksen mutta tilanne muuttuu toiseksi jos puhutaan yhteisasumisesta. Haluan sisustaa kotini täsmälleen niinkuin minä itse haluan, koska koti on ensisijaisesti latautumispaikkani, turvasatamani ja ympäristötekijöillä kuten väreillä on ratkaiseva merkitys hyvinvoinnilleni. Jos asunnossa on vääränlaisia värejä, en ehkä pystykään latautumaan. Lisäksi koti on minun oma paikkani. Se on ainoa paikka maailmassa, joka on minun ikiomani ja haluan tehdä siitä itseni näköisen. Se on minulle tärkeää. Saan suurta iloa ja mielihyvää siitä, kun saan sisustaa kotini mieleisekseni. Sen sijaan jos joku toinen asuu kanssani ja alkaa puuttua sisustamiseen, se ei enää ole minun paikkani. Joku on tunkeutunut silloin reviirilleni.

Lisäksi en myöskään äärimmäisen itsenäisenä ja itseohjautuvana ihmisenä pidä lainkaan siitä, että minun täytyy kysellä joltain toiselta, saanko ottaa kissan tai saanko luopua koirasta tai muutetaanko muualle. Haluan elää joka hetki täsmälleen sen mukaan miltä minusta tuntuu. Minun täytyy elää niin, koska silloin olen hyvin onnellinen. Jos taas en elä niin, ylikuormitun ja kadotan toimintakykyni, ehkä jopa henkeni (tätä käsitellään lisää tekstissä Mukavuusalueella pysymisen tärkeys).

Näin ollen minä en ymmärrä, miksi pitäisi asua toisen ihmisen kanssa. Minusta siinä ei ole mitään positiivista. Olen täydellisen itseohjautuva ja itsenäinen olento ja haluan itse päättää kotini sisustuksesta, elämääni koskevista valinnoista ja sen lisäksi haluan omassa kodissani olla yksin paitsi silloin, kun erikseen kutsun sinne jonkun.

Yhdessä asuminen. Yök.


Rakkauselämä...

...on aina aiheuttanut minulle pelkästään valtavaa päänvaivaa. Ennen nykyistä varsin epämiellyttävää suhdettani elämääni hallitsi pakkomielle löytää rakkaus. Se oli ultimaalinen hyperfokukseni. Kaikki energiani, kaikki ajatuksekseni ja koko elämäni meni siihen. Jos minulla ei ole ketään, pääni täyttää visio/ideaali/ajatus rakkaudesta ja se riivaa minua taukoamatta. Näin siis ainakin ennen nykyistä, jo 8 vuotta kestänyttä, suhdettani.

Kun olen tässä nykyisessä varsin epämiellyttävässä suhteessani, se toimii tulppana, joka poistaa pakkomielteisen tarpeeni rakkauden etsimiseen (kirottu intensiivisyys ja kirottu hyperfokus). Minun ei tarvitse etsiä ketään. Kaipaan taustalla rakkautta ja olen tyytymätön suhteeseeni, mutta hyperfokukseni on vapaa suuntautumaan kehittäviin asioihin kuten kääntämiseen. Energiani on vapaana.

Jos lähtisin nykyisestä suhteestani... Mitä jos mun hyperfokukseni imeytyisi taas rakkauden etsintään ja sitten kaikki on pilalla. Ja entä jos en löydä rakkautta ja sitten koko loppuelämäni on sen intensiviistä ja pakkomielteistä etsimistä ja siinä meni hienot projektit ja kaikki mitä minulla olisi voinut olla älyllisellä puolella. KAIKKI.

Ja entä jos löydän rakkauden? Entä jos siitä rakkauden kohteesta tulee hyperfokukseni ja siinä meni sitten TAAS projektit ja kaikki hieno.

Kun olen tässä paskassa suhteessa, hyperfokukseni on vapaa ja voin suuntautua kaikkiin kiehtoviin projekteihin.

Joten niin tai näin, rakkauselämä on aina vain jonkinlainen typerä häiriötekijä elämässäni. Olisin todella onnellinen, jos saisin vain keskittyä projekteihini (ekkoihin eli erityisiin kiinnostuksen kohteisiin) ja asua yksin omassa kodissani (lapseni saa toki asua siellä kanssani) ja päättää yksin kaikista asioistani ja tavata halutessani ihania ystäviäni typerien biologisten tarpeiden häiritsemättä minua. Hmph.

Kirottu sukupuolisuus. Olen sitä mieltä.