Erillisyys ja oma tila parisuhteessa

Sen perusteella mitä tiedän oman kokemukseni ja kuulemani perusteella, yhdessä asuvien pariskuntien elämä muuttuu varsin pian nysväämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että pariskunta, joka haluaa viettää aikaa yhdessä, nysvää television edessä suurimman osan illoistaan ja kenties ajastaan. Kun asutaan yhdessä, elokuien ja sarjojen toljottamisesta tulee pian se tapa, jolla ollaan yhdessä. Mitä muuta sitä nyt sitten tekisi yhdessä kaiken aikaa? Voi tietysti käydä kävelyllä tai pelata lautapelejä tai tehdä ruokaa ja syödä yhdessä. Mutta sitten taas nysvätään. Käsittääkseni suuri osa pariskunnista viettää todella paljon aikaa yhdessä television edessä.

Olen vajonnut tähän kamalaan ansaan, ja rimpuilen siitä irti.

Kun asuin yksin, ja edellisessä suhteessani, jossa elin käytännössä yksin, en katsellut mitään ohjelmia tai elokuvia juuri koskaan. Saatoin katsoa elokuvan kerran kuussa tai en edes silloin. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä.

Nyt nysvään miekkoseni kanssa sen typerän toosan edessä ja toljotan ties mitä ihmeen sarjoja. Ja vihaan elämääni ja vihaan vankilaa, joksi parisuhteen tällä hetkellä koen, koska se on riistänyt vapauteni ja kykyni olla erillinen, oma itseni. Ja TELEVISIO on se demooni, johon kaikki paha kulminoituu.

Haluaisin kodin, jossa ei ole televisiota ollenkaan. Sitä en ilmeisesti tule saamaan, koska mieshenkilöni rakastaa televisiotaan.

Olemmekin siirtäneet television olohuoneesta erilliseen huoneeseen ja olen yrittänyt olla toljottamatta sitä Miikan kanssa ja edistynytkin. Mutta ahdistus on ja pysyy. Kaipaan erillisyyttä ja tilaa olla oma itseni.

Parisuhde on minusta sellainen outo juttu, että alussa on rakastunut ja symbioosissa, enemmän tai vähemmän, mutta itse en ainakaan pidä siitä olotilasta kauheasti, koska olen itsenäinen ja yksin viihtyvä ihminen, ja parisuhteen outous, ainakin itselleni, tulee siitä, että jotenkin pitäisi oppia olemaan erillinen ja hakemaan se oma tila ja kyky olla aidosti oma erillinen itsensä samalla kun on läheisessä suhteessa toiseen. Läheisyyden ja erillisyyden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nysvääminen television edessä, tai missä tahansa yhdessä nysvääminen, edustaa symbioositilaa, jossa halutaan sulautua toiseen ja olla kaiken aikaa toisen kanssa.

En siedä sellaista.

Mutta minua pelottaa repiä itseäni irti erillisyyteen. Siksi luultavasti hain nuorempana etäisiä miehiä. Kun mies pysyi etäällä, en joutunut kohtaamaan tätä ongelmaa. Erillisyyden ongelma ratkesi sillä, mutta silloin olin aina surullinen ja yksinäinen. Läheisyys puuttui. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa uskaltautunut läheiseen parisuhteeseen, mutta nyt joudun jotenkin hakemaan ratkaisua erillisyyden ongelmaan.

En missään luojan nimessä halua tollottaa typeriä sarjoja ja elokuvia montaa kertaa viikossa. Se en ole minä. Minulla on parempaakin tekemistä. Teen sitä vain, koska olen jumissa. E ole uskaltautunut irti symbioosista. Varmaankin, koska pelkään, että kelpaanko enää sen jälkeen, jos se toinen vaikka haluaisikin suhteen, jossa nysvätään aina yhdessä. Mutta sittenhän me ei vain sovita toisillemme ja aina on jompikumpi onneton. Nyt se olen minä.

En vain tiedä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa ja erillisyyttä. Lähes kaikki asiat, mitä tykkään tehdä, on sellaisia, joita teen yksin ja joita ei edes voi tehdä toisen ihmisen kanssa (kuten opiskelu, kirjojen lukeminen, kääntäminen tai vaikka kirjan kirjoittaminen) tai joita en halua tehdä kenenkään kanssa (kuten jumpassa käyminen tai elokuvien katselu). Minusta on todella hauskaa katsoa joskus yksin joku elokuva. Silloin saa ihan vapaasti valita fiiliksensä mukaisen elokuvan, ei tarvi tippaakaan ottaa jotain muuta ihmistä huomioon valinnan eikä katselun aikana. Saa olla vaan syvällä omassa kuplassaan, rauhassa, nauttia. Pidän siitä. Pidän yksin olemisesta. Eniten maailmassa.

En mitenkään hirveästi kaipaa sosiaalista kanssakäymistä kovin usein. En vielä tiedä, paljonko kaipaisin sitä siinä olotilassa, jossa olisin oma itseni ja saavuttanut sopivan erillisyyteni. Ei oikeastaan hajuakaan. Nyt tuntuu, että voisin mielelläni hengata yksin pari viikkoa ja sitten olla vuorovaikutuksessa kumppanini kanssa ja tehtäisiin jotain yhdessä, mutta tämä voi johtua siitä, että olen nyt niin deprivoitunut, että en kykene kaipaamaan ja haluamaan mitään muuta kuin ERILLISYYTTÄ.

Mittani on tulossa täysin täyteen. Mitä sitten tapahtuu, en tiedä. Mietin usein, että pitäisikö muuttaa omaan asuntoon tai jopa erota, mutta en usko, että ne ovat oikeita ratkaisuja. Ne ovat varmastikin pakokeinoja. Oikea ratkaisu on uskaltaa hakea se oma tila, vaikka toinen olisikin paikalla. Se vaatii paljon, koska se vaatii 1) miellyttämisenhalusta vapautumista ja 2) uskallusta repiä rikki konservatiiviset ja norminmukaiset käsitykset parisuhteesta ja luoda siitä jotain ihan omanlaistaan. Vaikka sitten sitä, että meillä on molemmilla omat huoneet ja nukutaan ehkä välillä eri huoneissa, että saan olla pidempiäkin aikoja välillä omissa oloissani.

Yhdessä kiinnostavassa artikkelissa puettiin kokemukseni sanoiksi:

"Contrary to what some think, Asperger people do indeed get married and have families. However, these living arrangements or the state of the household may be a little different than your neurotypical situation. Due to the Asperger’s intense need for solitude and being left alone for a good portion of the day, Asperger people may not interact with their neurotypical or even fellow Asperger partner in what is normally expected.

For example, one Asperger may say to his/her partner, “I like to have a lot of alone time. So, Just because we’re in the house together, doesn’t mean we have to interact.” There may be arrangements of sleeping in separate beds, eating alone versus together, and in some cases even having 2 completely separate homes or apartments even though they are married."

(http://stuffaspergerpeoplelike.com/tag/aspergers-syndrome/page/3/)


Nyt olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en katso yhtäkään elokuvaa tai ohjelmaa Miikan kanssa 3 kuukauteen. Koska elokuvailta ei enää ole kiva tapahtuma, sellainen special ohjelmanumero, joka tuntuu tosi hauskalta ja rikkoo arjen, vaan oltain ylikulutetulta ja yliarkiselta paskalta. Haluaisin palauttaa teeveen katselun tilaan, jossa satunnaisesti voisi pitää elokuvaillan ja se tuntuisi juhlavalta erityistapahtumalta, jolloin ehkä leivotaan ja sydään jotain tosi hyvää samalla. Tällöin sellainen tulisi järjestää maks keran kuussa, mutta nyt tarvin TODELLA pitkän tauon, että se voisi enää yhtään tuntua muulta kuin nysväämiseltä. En tiiä riittääkö 3 kuukauttakaan. Ehkä pidetään vuoden taukoa ja käydään vaan parin kolmen kuukauden välein elokuvateatterissa. Siellä se sentään on vielä jotenkin tavallisuudesta poikkeavaa.

Ja nyt me tehään niin, että siirretään se typerä televisiohuone alakertaan. Sitten alakerrassa on se (Miikan huone) ja Eevin huone ja yläkerrassa olkkari, keittiö ja makkari. Toivon, että se auttas mua kokemaan tän paikan kodiksi, kun kaikki ne "mun huoneet" on ylhäällä, ihan kuin yläkerta ois mun koti, ja se kamala televisio on viety mahdollisimman kauas minusta ja miikka hengailee sitten vrmaan enimmäkseen alakerrassa kammiossaan, niin jos voisin sitten kokea jotenkin olevani rauhassa täällä yläkerrassa.

Kokeillaan.