(Jälleen yksi) täydellinen henkilökohtainen epäonnistuminen

Olen saanut armeliaasti olla pois työelämästä noin 7 vuotta. Ja ollut ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden taas aidosti onnellinen. Mutta marraskuussa työnsin jalkani taas työelämän oven väliin ja kas, mielenterveysongelmat alkavat nostaa päätään vuosien poissaolon jälkeen ja onnellisuus hipsinyt kaikkea muuta kuin vähin äänin matkoihinsa.

Hulluinta on se, että pidän tekemästäni työstä todella paljon. Viihdyn todella hyvin ja suorastaan nautin töissä olemisesta. Työajan ulkopuolella ei kuitenkaan enää mistään tule mitään.

Yhä useammin on päiviä, jolloin vain itken. Yhä useammin on päiviä, jolloin saan totaalisia meltdowneja, jolloin kaikki romahtaa ja itken hysteerisenä, heittelen tavaroita seinään, saan hirveitä raivokohtauksia silkasta epätoivosta. Mielen sisäinen maailmani on alkanut hajota. Väistämättä.

Joulukuun loppupuolella tuli sitten ensimmäinen kerta, kun lähetin työnantajalle viestin, jossa ilmoitin, etten tule enää paikalle ja vuodatin kaiken aspergerista ja ties mistä. Sitten lähetin viestin, jossa sanoin, että tulen, kun olen huilannut ja pohditaan jatkoa, jos työvuoroja vaikka vähennetään.

Työnantaja osoittautui hyvin ymmärtäväiseksi ja työvuorojakin vähennettiin. Olen saanut nyt aika lailla itse päättää, koska menen töihin. Minä haluan mennä. Mutta.

Nyt iski sunnuntaina hirveä meltdown ja hajoaminen, koko päivä oli ihan kamala. Ilmoitin, että tulen vasta torstaina. Ehkä keskiviikkona. Viikonloput on täyttä työtä, kun Eevi on kotona ja ei ole omaa aikaa ja vaaditaan jatkuvaa sosiaalista aktiivisuutta, sen jälkeen tarvitsen huilitaukoa. Ajattelin, että huilaan maanantaina ja tiistaina, kun Eevi on eskarissa ja miekkonen töissä ja menen ehkä keskiviikkona iltavuoroon. Maanantain lähinnä nukuin. Tänään nukuin ja opiskelin.

Tänään ajattelin, että olen levännyt riittävästi ja menen keskiviikkona normaalisti päivävuoroon. Ajattelin, että onpa kivaa taas mennä töihin. Mutta nukkumaan mennessä todellisuus taas valkeni minulle. En saa taaskaan nukkua tarpeeksi, jos menen töihin. Yöunet olisi jääneet noin 7 tunnin mittaisiksi ja tarvitsen unta 9-10 h tai alan oireilla psyykkisesti ja en kestä sitä oloa, kun on aivan helvetin väsynyt ja jokainen solu elimistössä huutaa "UNTA!!!!", mutta olet töissä ja ei ole mitään mahdollisuutta päästä nukkumaan ja yrität pysyä hereillä ja kestää. Ja kun se olotila on lähes joka ikinen päivä, kun on töissä. Ja jos sitten otat päiväunet töiden JÄLKEEN, et taatusti taaskaan saa illalla aikaisin unta.

Olen iltaihminen ja minun on hyvin hyvin vaikeaa saada itseäni nukkumaan joskus 9ltä illalla. Vaikka onnistuisin saamaan itseni sänkyyn ajoissa, se ei takaa sitä, että ihminen SAA UNTA ajoissa.

Luulen, että syy kaikkiin työelämässä epäonnistumisiin ja myös masennuskausiini on aamuheräämisissä. Jos en saa tarpeeksi unta, mieleni hajoaa. Ja en pysty nukkumaan tarpeeksi, jos joudun heräämään aamulla aikaisin.

Nyt saisin nukkua jopa 9 asti, koska työvuoro alkaisi 10ltä, mutta Eevi pitää viedä eskariin ensin, ja siksi tarvii herätä puoli 8.

Ja jo se joka iltainen helvetillinen stressi siitä nukkumaan menosta.

Pystyisin menemään tarpeeksi aikaisin nukkumaan vain, jos menen nukkumaan samalla, kun Eevikin. Ja en nuku miekkoseni kanssa samassa sängyssä niinä öinä.

Mutta ei se ole vain se nukkuminenkaan. Kun tein 4 arkipäivänä töitä, minulle ei jäänyt OLLENKAAN aikaa millekään, mikä itselleni on tärkeää. Olin joko kiinni Eevissä tai töissä. Ja parisuhdettakin pitäisi hoitaa. Koko ajan joku haluaa minulta jotain. Viikossa ei välttämättä ole hetkeäkään, jolloin voisi tehdä jotain, mistä itse tykkää. Jouduin lopettaan opiskelut ja jumppaamisen. Ja kavereiden tapaamisen. Mitä elämää sellainen on? Jossa jäljelle ei jää enää mitään, mitä itse rakastaa. Mitään, mistä ammentaa elämänhalua ja elämäniloa ja elämänvoimaa. ON vain taakkoja, velvollisuuksia, kuormia.

Vahvasti introverttina sisäisen elämän ihmisenä tarve omalle ajalle, jolloin voi toteuttaa itseään ja viettää aikaa sisäisessä maailmassaan luovien ja kiehtovien projektien parissa, on elintärkeää. Se on minulle se, mikä tekee elämästä merkityksellistä. Ilman sitä kadotan elämänhaluni.

Haluan olla onnellinen. Haluan toteuttaa itseäni. Mitä järkeä on elää, jos elämä on pelkkää paskaa? Miksi silloin vaivautuisi olemaan olemassa? Tai vielä paremmin: miten silloin jaksaa elää? Mistä ammentaa elämänhalua? Jos kadottaa elämänhalun, mitä sitten? Sitten masentuu. Vajoaa sänkyyn. Kuolee vähintään henkisesti.

En halua sitä enää. Vietin siinä tilassa jo tarpeeksi suuren osan elämästäni. Olen saanut olla onnellinen nyt monta vuotta ja en enää palaa siihen kamalaan masennukseen ja painajaiseen, jossa joskus olin suuren osan ajastani.

Maanantaina on lääkäri. En tiedä ehdotetaanko sieltä terapiaa. Voisihan sitä kokeilla, mutta en tiedä, miten se voisi auttaa. Voisin ihan hyvin käydä töissä, jos kaksi kohtaa täyttyisi: 1) olisin lapseton tai ainakin EN yksinhuoltaja 2) saisin nukkua tarpeeksi eli työajat on sopivat. Niin en tiedä, miten se terapia tuohon auttaa.

Näköpiirissä on jälleen yksi täydellinen henkilökohtainen epäonnistuminen. En onnistunut työelämässä. Taaskaan.

Toisaalta sellainen pieni ilonaihekin on, että tajusin yritykseni jääneen yli 3000 euroa plussalle eli olen tienannut noin 300 e kuukaudessa luovilla projekteillani.

Ehkä jatkan niihin paneutumista. Silloin en ainakaan kuole henkisesti. Mieluummin kuolen sitten fyysisesti, jos joudun katuojaan ilman ruokaa.