Fysiologinen minä ja henkinen minä

Minulle tuli äsken oivallus. Se ei kyllä kuulosta kummoiselta näin jollekin toiselle lausuttuna.

Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.

Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.

Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.

Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.

Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.

Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.

Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.

Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.

Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.

 Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego


Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.


No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.

Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.

Hmph.

Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.

Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.

Hirveää tasapainoilua kaikki.

Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.