Raportti: elämäni meikittömänä päivä 1

Eilen oli ensimmäinen päivä meikittä. Jännitystä lisäsi se, että minulla oli illalla tiedossa illanistujaiset täynnä ennestään tuntemattomia ihmisiä - joukossa mahdollisesti myös kiinnostavia miehiä. Vaikka minusta miehet eivät ole tällä hetkellä oikeastaan kiinnostavia romanttisessa mielessä, koska vietän kaapuaikaa - ja siksipä meikitön elämä sopiikin hyvin tähän kohtaan, kun minulle on oikeastaan yhdentekevää kiinnostanko ketään.

En tunne itseäni kauniiksi

Meikittömyys herätti hyvin paljon uusia ajatuksia ja tunteita. En tuntenut itseäni kauniiksi. Se on ainoa negatiivinen asia. Vaikka toisaalta se voi olla myös hyvä asia, koska se tarkoittaa, että olen alkanut rakentaa kokemusta omasta sosiaalisesta arvostani jollekin muulle kuin ulkoiselle kauneudelle. Mutta tämä on ainoa aspekti, joka poikii negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia, jotka ainakin nyt vielä ovat pysyneet suht lievinä ja jääneet reippaasti positiivisten asioiden varjoon. Ja ei tämän helppoa pitänytkään olla - muutenhan olisin tehnyt tämän jo ajat sitten! Olen meiaknnut, koska pelkään. Olen meikkaamalla paennut pelkojani, ja nyt ne tietysti tulevat esiin paljaina ja joudun kohtaamaan ne. Joudun kohtaamaan hyvinkin paljon vaikeita asioita, jotka nousevat sisältäni, kun olen meikitön. Se on osa prosessia.

Mutta siis niin, en tuntenut itseäni kauniiksi. Puhutaan ensin siitä. Ystäväni Isla sanoi minulle illanistujaisissa, kun pienen hetken ajan sorrui ruikuttamaan, että näytän inhottavalta, että minun pitäisi hokea peilikuvani edessä, että "olen kaunis", jotta oppisin pitämään itseäni kauniina. No, minä en tarvitse tuollaista, kerron miksi.

Minä tunnen olevani hauskannäköinen - myös ilman meikkiä. Minä pidän itsestäni vilpittömästi. MUTTA minä olen epävarma siitä, mitä MUUT ajattelevat minusta. Tai siis mitä MIEHET ajattelevat minusta. Koska en ole romanttisesti kiinnostunut naisista tai yritä saada naisia kiinnostumaan itsestäni ei-platonisessa mielessä, ulkonäköni ei ole ongelma suhteessa naisiin. Naisseurassa olen aivan tyytyväinen itseeni ilman meikkiäkin. Se pidänkö itse itsestäni ja se tunnenko itseni miesten silmissä viehättäväksi ovat kaksi aivan erillistä asiaa.

Annan esimerkin. Kuvitellaan maailma, jossa miehet tuntevat seksuaalista ja romanttista vetoa yksinomaan naisiin, joilla on MUSTAT hiukset, ja vain hyvin harva mies pitää naisia, joilla on muun väriset hiukset puoleensavetävinä. Jos olen tuossa maailmassa ja syntynyt vaaleahiuksisena, voin aivan hyvin ITSE pitää itsestäni ja rakastaa itseäni ja jopa pitää itseäni ihan kivan näköisenä, MUTTA samalla voin TIEDOSTAA, etten hyvin luultavasti näytä miesten silmissä kiinnostavalta ja voin tuntea tämän takia ahdistusta ja pelkoja ja epävarmuutta ja stressiä. Ja sitten voi käydä niin, että värjään hiukseni mustiksi. Mutta jos jonain päivänä päätän, että haluan rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja olla rehellisesti OMA ITSENI, joudun kohtaamaan sen asian, etten ehkä enää ole miesten silmissä kovin puoleensavetävä.

Kun tiedostaa, ettei ehkä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, joutuu kohtaamaan pelon siitä, että jää ilman rakkautta - että juuri se ihminen, jonka haluaisi rakastavan itseään, ei tunnekaan mitään sinua kohtaan.

Juuri tästä on kysymys.

Minkä tasoinen olen?

En pidä itseäni rumana. Minusta olen ilman meikkiä ihan hauskannäköinen. Mutta en todellakaan koe olevani mikään suuri kaunotar. Pidän itseäni aika mitäänsanomattoman näköisenä kasvoistani.
Korkeintaan pikkuisen nättinä. Hyvin vähän. Minä itse tykkään itsestäni tällaisena, mutta tiedostan erittäin selvästi sen, etten välttämättä ole miesten silmissä kovinkaan kiinnostava. Jonkun harvan silmissä voin olla. Sen sijaan jos meikkaan, ja laitan tukkaani jne. tunnen olevani näyttävä ja ainakin kokemusteni mukaan saan miehen kuin miehen kiinnostumaan itsestäni.

Kiinnostava kokemus meikittömyydessä onkin se, etten enää tiedä omaa tasoani. Kun meikkaan ja laittaudun pidän tasoani hyvin korkeana, koska voin aivan helposti iskeä parhaimman näköisiä miehiä hyvällä menestyksellä (enkä puhu heidän iskemisestään sänkyyni, koska en harrasta sellaista, vaan ihan oikean kiinnostuksen herättämisestä). Mutta ilman tuota naamiota olen täysin tietämätön siitä, minkälaisia miehiä voin kiinnostaa, kiinnostanko minä edes miehiä ulkonäköni puolesta - ollenkaan. En tiedä YHTÄÄN. Minulla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä, koska en ole koskaan elänyt ilman meikkiä ja laittamattomana.

Paljon, paljon hyvää

 Enimmäkseen meikittömyys oli positiivinen kokemus. Olen tiennyt varmaan jo vuosia, että lopullinen eheytymiseni vaatii tämän asian läpikäymistä, piilottelen niin monien asioiden kohtaamista meikkaamisen ja laittautumisen taakse.

Parasta oli rehellisyys. Vaikka en tuntenut itseäni kauniiksi (tällä tarkoitan miesten mielestä kauniiksi), tunsin itseni rehelliseksi. Oli jollain lailla syvästi helpottavaa olla rehellisesti sitä mitä on. "Tässä minä olen, olen täsmälleen tällainen." En piilotellut mitään, en yrittänyt näyttää paremmalta kuin olen. Olin vain MINÄ.


Juuri tämä rehellisyyden kokemus, niin koen, tulee ajan myötä aiheuttamaan eheytymistä. Opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Opin tuntemaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Opin, ettei minun tarvitse olla MITÄÄN MUUTA kuin juuri tämä, mitä minä olen. Minä KELPAAN ja RIITÄN ihan vaan omana itsenäni.

Meikkaamisessa on jotain pahasti vialla. En voi sanoa millaisia tuntemuksia MUIDEN ihmisten sisällä on meikkaamisen yhteydessä, joten en voi sanoa, että meikkaaminen on aina huono asia. Mutta oman kokemuksen pohjalta meikkaaminen tarkoittaa sitä, että en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Minä MAALAAN omat kasvoni piiloon, koska ne eivät ole tarpeeksi hyvät sellaisenaan.

Aina kun meikkaan, viestitän itselleni: "En ole hyvä. En kelpaa. Minun on oltava parempi kuin olen kelvatakseni." Siksi aina kun olen meikannut, muutun stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi, koska koen, etten OIKEASTI ole niin näyttävä ja kaunis kuin miksi olen itseni naamioinut. Astun epärehellisyyden ja valheen tilaan, jota motivoi pelko. Pelkään sitä, mitä yritän piilottaa. Pelkään, että se tulee esille. Sen takia, kun olen laittautunut, stressaan koko ajan siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja siitä, olenko nyt varmasti tarpeeksi kaunis, ja tarkistan peilikuvaani kaikista peileistä, että näytänkö varmasti nyt riittävän hyvältä... Olen stressaantunut, koko ajan tietoinen omasta ulkonäöstäni, ahdistunut ja vertailen itseäni muihin.

On hassua, että kun minulla ei ole meikkiä, kaikki tuo katoaa - lähes kokonaan. En kuvittele olevani kaunis, kun en ole meikannut, joten en odota peiliin katsoessani näkeväni mitään erityisen kaunista, enkä siis pety. En vertaa itseäni muihin, koska en pidä itseäni erityisen kauniina eikä minun tarvitse silloin stressata siitä, olenko kaunis, koska en YRITÄ olla kaunis.

Olikin kiinnostavaa huomata, että kun en ole meikannut, en ole kateellinen kauniille naisille. Koska en pidä itseäni kauniina, en vertaa itseäni heihin, en koe kilpailevani heidän kanssaan, tunnen sisälläni ikään kuin ANTAVANI heille heidän kauneutensa. Tunnen itseni sanovan hiljaa sisälläni: "annan hänen olla kaunis". Tunnen ehkä toivovani, että minäkin olisin hyvin kaunis, mutta koska olen siinä, meikittä, rehellisenä, enkä yritä olla mitään muuta kuin olen, voin kohdata todellisuuden rehellisesti ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. "No, minä näytän juuri tältä ja asialle ei mahda mitään" ja se siitä sitten.

Laittautuneena vertailen itseäni  muihin kauniisiin naisiin enkä pysty "antamaan heille heidän kauneuttaan", koska meikkaamalla olen astunut siihen illuusioon, jossa yritän tehdä itsestäni "maailman kauneimman ja houkuttelevimman naisen", ja pidän muita kauniita naisia uhkana omalle "täydellisyydelleni".

Kun olen ilman meikkiä, en ole koko ajan ahdistunut ja stressaantunut ulkonäöstäni. Tämä johtuu siitä, että olen valinnut rehellisyyden ja en yritä olla mitään muuta kuin olen, en yritä rakentaa ILLUUSIOTA siitä, että olen kauniimpi ja näyttävämpi kuin oikeasti olen.

Rehellisyys on hyvä.

Luopuminen

Vaikeinta on luopua siitä (missä määrin kyse sitten on illuusiosta ja missä määrin oikeasta asiasta), että olen kaunis ja näyttävä. On addiktoivaa kulkea näyttävänä ja laittautuneena, kengät kopisten, tuntien itsensä hyvin kauniiksi ja kuvitella kaikkien katselevan ihailevasti, kuvitella olevansa joku miesten ruumiillistunut unelma tai jotain muuta ihmeellistä. On luonnollisesti hienoa rypeä omassa erinomaisuudessaan - kuvitellussa tai todellisessa. On vaikeaa luopua siitä, kun tuntee olevansa todella kaunis ja puoleensavetävä ja muuttua sen sijaan ihan vaan rivikansalaiseksi, varsin mitäänsanomattoman näköiseksi, vaatimattomaksi.

Mutta henkisen kasvun tiellä tämä kyllä varmasti on välttämätöntä. Tulee luopua ylpeydestä. Tulee luopua valheellisuudesta, illuusioista, epärehellisyydestä... On aika kohdata pelkoja ja päästä niistä vapaaksi.

Pelottavaa. Pelkojen kohtaaminen on HYVIN pelottavaa!

Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö

En ole tajunnut, että mulla on ehkä bdd... body dysmorphic disorder.

"Henkilö myös kokee ulkonäkönsä vastenmieliseksi, sosiaalisia suhteita haittaavaksi, rumaksi tai jopa toisissa inhoa herättäväksi. Oletettu poikkeavuus ja yritykset peitellä sitä saattavat viedä valtaosan yksilön ajatusmaailmasta ja ajankäytöstä, ja johtavat usein vetäytymiseen sosiaalisista kontakteista."

Tunnen vilpittömästi, ettei minua voi rakastaa, koska olen niin ruma. Samalla tappelen tätä jatkuvaa tunnetta vastaan, mutta se on aika turhaa. Ja vaikka joku miten kehuu kasvoani, sivelee niitä rakastavasti ja pitää niistä, en ymmärrä, tunnen itse vain vihaa ja inhoa.

"People with BDD also tend to do things compulsively to hide what they hate. They may avoid mirrors or constantly check their appearance in a mirror. They may try to hide the offending trait with hats, makeup, hairstyles, or certain clothes, or by positioning their body for camouflage."

Olen aina välillä peittänyt kaikki peilit kankailla tai teipannut paperilla umpeen, etten näe itseäni. Nuorempana sain hirveitä raivokohtauksia ja heittelin tavaroita ympäriinsä, kun vihasin rumuuttani enkä kestänyt elää sen kanssa. Minulla on pakonomainen tarve tuijottaa jokaiseen peiliin ja heijastavaan pintaan, kun yritän tarkistaa, olenko ruma. Olen hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni. Ajattelen sitä hyvin paljon. Ja se ei ole mukavaa ajattelua vaan täynnä ahdistusta. Jos minulta vietäisiin meikit ja minulla olisi treffit, en menisi paikalle, koska olisin varma, että mies, jota menen tapamaan oksentaisi rumuuteni päälle. Tähän riittää melkein jo se, ettei ole piilolinssejä. Onneksi olen hiljalleen oppinut hyväksymään silmälasit ja jopa pitämään niistä.

Olen väsynyt vihaamaan naamaani.

Aika varmasti ensimmäinen tai ainakin yksi askel olisi se, että lakkaan meikkaamasta, koska aina kun levitän sen naamion naamaani, olen "suojannut" itseni... Ja pysyn hiukan paremmin kasassa.

Artikkeleita:

How university stopped me hating my face 

When You Hate Your Appearance — Living With Body Dysmorphic Disorder

I have body dysmorphic disorder

Olisitko elänyt mieluummin myöhäiskeskiajalla? (En suosittele)

Syyllistyn usein sellaiseen, että voivottelen sitä, miten paskaa elämä on nykyään. Silloin kyllä yleensä tuumaan pian, ettei elämä esimerkiksi keskiajalla varmaan ollut kovin mukavaa ja kohdistankin "vanhojen hyvien aikojen" mietintäni metsästäjä-keräilijäyhteisöihin. Tosin tuskinpa elämä niissäkään tämän mukavampaa on ollut, ,en tiedä.

Luen Karsten Alnaesin loistavaa kirjaa Herääminen - Euroopan historia 1300-1600-luvulla. Tarkalleen ottaen teos kuvaa siis enemmän renessanssiaikaa kuin myöhäiskeskiaikaa. Renessanssi katsotaan alkaneen 1400-luvulla ja kestäneen 1600-luvulle. Kirjassa käsitellään kuintenkin hyvin paljon 1300-lukua, joka on vielä keskiaikaa.

Alnaesin kirja on loistava siksi, että se on kirjoitettu todella mukaansatempaavasti, kiinnostavasti ja elävästi ja se kuvailee menneiden aikojen ihmisten elämää todentuntuisesti: mitä he söivät, miten sairaudet ilmenivät jne. Historiallisen ajan elämästä ja yhteiskunnallisista oloista muodostuu varsin selkeä kuva.

Miksi elämä oli tuohon aikaan ilmeisen kamalaa?

Ensinnäkin nälän ja kovan ruumiillisen työn takia. Ihmiset kärsivät jatkuvasti aliravitsemuksesta, vääränlaisesta ravinnosta ja nälänhädästä. Ja ruoka pöytään saatiin tekemällä hyvin raskasta työtä. Ranskan ja Englannin hautausmailla on tehty kaivauksia ja löydetty paljon luurankoja, joissa alkeellisten työkalujen käytön ja raskaan työn jäljet näkyvät. "Monia ovat vaivanneet kihti nivelissä, ja rasitusvammat, nivelpussi- ja polvitulehdukset. Selkäranka on vääntynyt väärään asentoon, nikamat ovat kalkkeutuneet."

Ruokavalio on koostunut pääasiassa viljasta: "Yli 80 prosenttia tavallisen kansan proteiiniravinnosta tuli jauhoista." Etelässä on viljelty lähinnä vehnää ja syöty leipää, pohjoisessa on viljelty ruista, kauraa ja ohraa ja syöty puuroa.  Vihanneksia ja hedelmiä syötiin kovin vähän ja "keskiajan ihmiset kärsivät luultavasti pysyvästä C-vitamiinin puutteesta".

1300-luvun alussa Euroopassa oli selvästi liikakansoitusta, mikä pahensi ravitsemustilannetta. "Hätätilaan jouduttiin usein vähäisestä syystä: pieniä häiriöitä kuljetuksissa, sadon epäonnistuminen, nautarutto tai laitumien kulottuminen..."

1300-luvun alkupuolella oli kuitenkin poikkeuksellisen kylmää ja sateista. "Pellot ja niityt veden peitossa. Vilja täysin laossa monilla seuduilla. Vihannespenkit muuttuneet liejulampareiksi... Jotekin tulvivat yli äyräittensä ja peittävät viinitarhoja, kyliä ja vehnäpeltoja." Kärsittiin kovasta nälästä ja ihmisiä kuoli monin paikoin kolminkertainen määrä normaalivuosiin verrattuna. Nälänhätä karsi väestöä ja helpotti eloonjääneiden oloja.

1300-luvun puolivälissä italialaiset kauppiaat toivat matkoiltaan mukana mustan surman. Rutto riehui Euroopassa 300 vuoden ajan ja pyyhki epidemian kohdanneesta kaupungista, kylästä tai yhteisöstä helposti vähintään 50% mennessään. "...kulkutauti tappo parissa vuodessa ainakin kolmanneksen tai ehkä jopa puolet Euroopan asukkaista eli 25–50 miljoonaa ihmistä".

Taudit ovatkin toinen syy siihen, miksi elämä keskiajalla ei juuri houkuttele. "Eurooppa koki yhä uusia tappavia kulkutauteja, jotka lakaisivat kyliä ja kaupunkeja tyhjiksi." Lehmiä ja muita eläimiä vaelteli ympäriinsä hylättyinä, pellot jäivät kyntämättä, kylät autioituivat. Ruton jälkeen pahin tappajatauti oli pilkkukuume, joka aiheutti korkean kuumeen, harhanäkyjä ja houreita, ankarat kivut ja pilkkuihottuman. "...tartunnan saaneista kuolee 60–90 prosenttia, ellei heitä hoideta tautiin tehoavalla antibiootilla". Lisäksi ihmisiä tappoivat spitaali, lavantauti ja kuppa. Lisäksi kylmyys ja märkyys "mursivat rukiin tavallisen vastustuskyvyn hyvin pieniä näkymättömiä streptokokkeja vastaan, jotka kasvattavat saastuttamiinsa tähkiin ns. torajyviä". Ihmissilmä ei huomaa tällaisia torajyviä. Ne ovat myrkyllisiä, mutta huomaamattomia. Kun sitten vilja jauhetaan ja tehdään leipää tai puuroa, "mikrobit myrkkyineen ovat mukana". Nämä mikrobit vaikuttavat mm. keskushermostoon. "...monet kokivat vaiketa tuskatiloja, he pyörtyilivät ja heidän korvissaan suhisi, heistä tuntui siltä kuin heitä olisi pistety kuumilla neuloilla, he saivat kouristuksia...harha-aistimuksia..." Siihen saattoi kuolla, mutta yleensä siitä toivuttiin. Ja torajyvien aiheuttamat vaivat olivat edellä mainituista sairauksista ehkä lievimpiä...

1300-luvun alun nälänhätä ja sen jälkeen iskenyt musta surma tekivät kuitenkin henkiin jääneiden elämästä aiempaa helpompaa. Talonpojat saattoivat ostaa omakseen tai vuokrata autioiksi jääneitä maita, "tilojen pinta-alat keskimäärin kolminkertaistuivat" ja "Heillä oli enemmän lehmiä, lampaita ja sikoja, ja he alkoivat viljellä uusia kasveja."


Kirjaa lukiessa tulee väkisinkin mieleen se, miten väestönkasvu pysyi ennen luonnollisin keinoin kurissa. Ihmisiä kuoli kaiken aikaa sairauksiin ja nälkään tai aliravitsemukseen. Nykyaikana, ainakin länsimaissa, nämä vitsaukset on saatu kuriin. Yksilöiden kannalta se on tietysti hienoa. Kuka ihmeessä haluaisi sairastua ruttoon ja olla täynnä löyhkääviä paiseita... Tai kuka haluaa kuolla nälkään? Mutta jos asiaa katsellaan toisenlaisesta perspektiivistä, asia on tietysti huono. On LUONNOLLISTA ja oikeastaan välttämätöntä, että kuolleisuus pysyy kohtuullisen suurena. Muutenhan ei mistään tule mitään. Tietysti voisi olla sekin vaihtoehto, että syntyvyys on olematonta ja monet ihmiset eivät esimerkiksi hanki lainkaan lapsia tai enintään sen yhden.

Mutta kyllä täytyy sanoa, että olen kiitollinen, kun elän NYT enkä silloin. Masu on täynnä laadukasta ja monipuolista ruokaa, sairaudet ja kivut hoidetaan ja elämä on aika leppoisaa.

Arvostelu Alnaesin Euroopan historiaa käsittelevästä kirjasarjasta Kemppinen-blogissa: Alnæs

Kaapuaika alkaa nyt

Elämässäni alkaa nyt äärettömän jännittävä aikakausi. Aivan ennennäkemätön.

En ole koskaan ollut yksin. Olen joko ETSINYT koko ajan jotain tai seurustellut. Mun aivoissa on ihan jäätävä addiktio kaiken tuohon liittyvän suhteen. En ole koskaan tullut riippuvaiseksi mistään aineesta, kuten tupakasta, mutta tuo onkin sitten hoitanut osuuteni addiktioista varsin hyvin. Rotilla on tehty sellaisia kokeita joskus, että kun ne painoi vipua, ne sai sähköiskun aivoihin, sinne oli laitettu siis joku elektrodi tms. Ja yllättäen ne rotat alkoikin painella sitä vipua heikkopäisinä. Tutkijat löysivät näin aivoista mielihyväkeskuksen, jonka stimulointi tuottaa mielihyvää ja lisää dopamiinia aivoissa. Tuo järjestelmä liittyy nimenomaan HALUAMISEEN. Kun meillä on visio tai muisto mielihyvää tuottavasta asiasta, me aletaan HALUTA ja HIMOITA ja KAIVATA sitä asiaa ja tuo alue aktivoituu. Näin syntyy riippuvuudet.

Saan järjettömiä dopamiinikiksejä kun pyörin etsimässä rakkautta tai jotain suurta tunnekuohua. Se on äärettömän addiktoivaa. Koko typerä elämä alkaa pyöriä sen homman ympärillä niin, etten voi keskittyä muuhun. Tän takia seurustelin varmaan 9 vuotta siinä huonossa suhteessa, kun voin silti paremmin kuin yksin, kun en voinut harjoittaa addiktiokäytöstäni (olen ehdottoman uskollinen). Pystyin ekaa kertaa elämässäni keskittymään itseni toteuttamiseen ja asioiden tekemiseen.... Pläääääh. Tämä addiktio vaikeuttaa myös sitoutumista, sillä kun seurustelen, aivoni alkavat alkuhuuman jälkeen kaivata sitä "vivun painelemista" ja dopamiinia ja ETSIMISTÄ ja IHASTUMISTA.

Nyt kun minusta tuli taas sinkku, aloitin tietysti heti addiktiotoiminnan. Olen käynyt muutamilla treffeillä ja tapaillut yhtä ihmistä, mutta huomannut, että en kykene kiinnostumaan kenestäkään. Olen emotionaalisesti "kiinni". Kun kuuntelen itseäni, huomaan, että en missään luoja  nimessä halua nyt miestä elämääni. En kuollaksenikaan jaksa treffailemista, tapailemista, ihastumista, kaikkea sitä hemmetin säätöä ja tutustumista. En jaksa.

Osasyy on varman se, että kun on käynyt läpi pitkiä suhteita ja ne päättyvät, niin sitä väsyy. Jokainen suhde on valtava emotionaalinen investment, täynnä unelmia ja haaveita ja toiveita ja uskoa ja ihmiset tekee töitä sen eteen ja ajatellaan, että se kestäisi ehkä ikuisesti. Ja sitten kun se loppuukin, tietyssä mielessä se panostus meni hukkaan. Tavallaan ei, koska jokaisesta suhteesta oppii ja niissä kasvaa, mutta silti se on jotenkin tosi raskasta laittaa aina kaikki peliin ja sitten se tyssähtääkin. Luulen, että mulla ainakin on nyt väsymys sen takia. Ehkä alkaa hiljalleen tulla mieleen sellanen ajatus tai pelko tai joku, että jos sen kaiken TAAS alkaa alusta, niin se loppuu kuitenkin taas, ja sen takia ei jaksaisi alottaa enää sitä valtavaa prosessia... Tai ei jaksa enää jotenkin täysillä uskoa siihen, että "wau, tää on nyt oikea ihminen ja tässä olen loppuelämäni". Väsymys ja kyllästyminen.

Joten kaapu esiin. Nyt on loistava tilaisuus ja ajankohta eheytymiselle.

Olen kirjoitellut tänne moneenkin otteeseen siitä, miten rakensin sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja elämäni on pyörinyt miesten miellyttämisen ja hurmaamisen ympärillä ja miten minun pitäisi jotenkin eheytyä tuon  asian suhteen. Ja nyt, kun en aidosti halua kenenkään kiinnostuvan minusta ja olen lopen kyllästynyt romanssiasioihin, on loistava ajankohta tälle asialle.

Verhoudun siis oranssiin munkin kaapuun ja aloitan hiljaisuudessa eheytymisen. Keskityn mielenrauhan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Alan ehkä meditoida ja kulkea metsissä. Nukkua paljon. Keskityn hoitamaan itseäni. Keskityn hyviin asioihin. YKSIN.

Eilen huomasin kiinnostavan asian. Joka aamu, kun pitäisi lähte kouluun, minulla on hirveä kiire ja yritän meikata ja sukia tukkaani ja pukea ja en ehdi syödä ja ryntään ulos. Mutta eilen jostain syystä tein toisin ja halusin nauttia kivan aamiaisen ja päätin keskittyä siihen. Silloin huomasin, että teen sen kaiken meikkaamisen ja sähläämisen pelon ja ahdistuksen takia. Teen niin, koska tunnen, että on PAKKO, ei siksi, että haluaisin. Jos kuvittelen, että söisin rauhassa ja sitten vaan lähtisin, meikittä ja sen näköisenä kuin olen, tunnen PELKOA siitä, että en näytä tarpeeksi hyvältä.

Miksi pelkään sellaista? Se kytkeytyy paljon ainakin siihen, miten olen 20 vuotta rakentanut itseluottamukseni ulkonäön varaan ja keskittynyt olemaan joku hitsin miesten unelma. Pelkään, että sitten en enää ole. Mutta entä sitten jos en ole? Miksi pitäisi olla? Minua se ei ainakaan tee onnelliseksi. Se on samanlaista toimintaa kuin se, jos joku kuvittelee löytävänsä onnen rahasta ja omistaa elämänsä rahan keräämiselle.

Mutta nyt kun on kaapuaika, niin ehkä sen ei ole väliä, olenko näyttävä vai vain luonnollisen näköinen ihminen. Ehkä siis voin saada itseni ajattelemaan, ettei sen ole väliä, koska en kaipaa nyt kenenkään kiinnostuksia.

Let's see. Nyt käännyn joka tapauksessa sisäänpäin ja hiljennyn. Ehkä ostan oikean kaavun ja vaellan siinä kuin haamu.

Muodonmuutoksen aika

Pohdiskelin päivä tai pari sitten läpikäymiäni muodonmuutoksia sosiaalisen kasvuprosessini yhteydessä jutussa Haavojen vääristämä persoonallisuus. Kirjoitin, etten yhtään tiedä kuka olen ja että persoonallisuuteni on sosiaalinen konstruktio. Mutta nyt ymmärrykseni on mennyt taas eteenpäin. En ole vain konstruktio. Eheytymisen tiellä persoonallisuuteni on jalostunut, kypsynyt, kasvanut ja kehittynyt. Eheytymisen tie on myös rakkauden tie. Sitä kulkiessa rakkauden määrä elämässä kasvaa. Rakkaus itseä kohtaan ja samalla kyky rakastaa muita.

Tiedän, mikä on minulle tärkeintä elämässä: rakkaus. Ja koska Jumala on rakkaus, Jumala on tärkein asia elämässä. Ja se, mikä minulle on tärkeintä elämässä, on kulkea rakkauden tietä niin pitkälle kuin ehdin ennen kuin kuolen. Tavoitteeni on kasvattaa rakkauden määrää elämässäni, kasvattaa kykyäni rakastaa ja tavoitteni on levittää hyviä asioita ja rakkautta ja parantumisen voimaa ympärilleni.

Siinä. Siinä on se, minkä minä koen elämässä tärkeäksi.

Pohdin myös edellä mainitussa aiemmassa kirjoituksessani uuden muodonmuutoksen ajankohtaisuutta. Tunnen vahvasti, että sellaisen aika taitaa olla käsillä. Jo joitain vuosia sitten aloin tuntea, ettei vallitseva identiteettini ja ulkoinen tyylini enää heijastele sisintäni ja hävitin ison osan vaatteistani, mutta en silloin oikein tiennyt, millainen sitten nyt olen - mikä olisi uusi tyylini. Joten olen jo useamman vuoden roikkunut välitilassa. Vanhan ja uuden välissä. Tunnen, että NYT on se hetki käsillä, kun alan ymmärtää, mitä se uusi on.

Mielenkiintoista on sekin, että juuri nyt tyhjennän kotiani materiasta. Sekin enteilee uutta alkua. Uutta, zenmäistä rauhan tilaa.

Tästä se lähtee.... Nahanluonti, metamorfoosi, jotain vanhaa kuivuu ja rapisee pois, jotta uusia asioita voi verso esiin. Cocoon.

On uuden aika.

Pikku Mira Dalai Lama

Olen pönttö. Ymmärsin tänään, että ei mun enää tarvi rakentaa itsetuntoani ulkonäön varaan. Kauan, kauan sitten sain sen avulla huomiota ja selviydyn sosiaalisessa maailmassani jotenkin eteenpäin itseni kanssa, mutta asiat ovat jo ihan toisin. Ei se ole enää mikään minun ulkonäkö, jolla saan sosiaalista hyväksyntää, vaan se, mitä olen sisällä. SE on parasta minussa. Se, että olen kiva, ystävällinen, lämmin, empaattinen, viisas, ymmärtäväinen, mukava, rento ja huippu tyyppi.

Minussa on joku sellainen erityisominaisuus, että ihmiset tuntevat seurassani, että he voivat olla omia itsejään. Minun kanssa ei tarvitse esittää tai piilotella omia outouksiaan, en tuomitse vaan hyväksyn ja välitän sellaisena kuin toinen on. Toisaalta välttelen sellaisten ihmisten seuraa, joista vaistoan, että en kestä niiden arvomaailmaa tms. koska jos olisin sellaisten kanssa lähemmissä tekemisissä, tuntisin pakottavaa tarvetta aloittaa kasvatustyön ja silloin tietysti olisin tuomitseva ja ei-hyväksyvä. En hyväksy esim. sitä, jos joku ajattelee koko ajan muista pahaa. Minulle tulee paha olo, jos joku tekee sellaista, ja voin toki yrittää olla hiljaa ja antaa toisen olla sellainen, alikehittynyt, mutta en kyllä mitenkään jaksa sellaisen ihmisen seuraa.

Mutta noin niinkun pääsääntöisesti olen hyvin hyväksyvä ja välittävä ihminen. Ja koitan koko ajan kehittyä siinä yhä paremmaksi - onhan Dalai lama ihanteeni ja esikuvani.

Oli ihan hauska huomata yksi päivä, kun eräs varsin alkoholisoituneen oloinen mies hoiperteli luokseni kaupungilla, miten aidosti tunsin sisälläni, että "hei, tuo ihminen ansaitsee arvokasta kohtelua siinä missä muutkin" ja hymyilin ja olin ystävällinen, ja kun hän kyseli rahaa (50 senttiä) saadakseen oluen viereisestä pubista, jouduin valitettavasti sanomaan, ettei minulle ole kuin seteli, joten en voinut auttaa. Käyttäydyin kiireettömästi ja ystävällisesti ja hymyilin, ja tämä ukkeli tietysti riemastui juttelemaan, ja vaikka tunsin ihmisten katselevan meitä, ajattelin, että tuijottakoot, minä voin ihan hyvin jutella tämän ihmisen kanssa vähän aikaa. Kun sanoin opiskelevani filosofiaa, se intoutui esittelemään tietämystään ja yllätyksekseni se vaikutti lukeneelta mieheltä ja sillä oli ihan fiksuja ajatuksia. Lopulta totesin, että tarvii mennä bussiin, ja se kertoi minulle sähköpostiosoitteensa, jos haluaisin joskus jutella. No, en minä valitettavasti ehdi jutella enkä halua siitä nyt ystävää, mutta oli hauska huomata, että olen taas kehittynyt hiukan eteenpäin.

Ehkä voisin ulkonäköpakkomielteiden sijaan alkaa keskittyä vain olemaan sisältä hyvä ihminen. Rupean pikku Mira-dalai lamaksi, joka vaeltaa kaavussa ja hymyilee ja säteilee rakkausaaltoja ympäristöönsä.

ENFP-persoonallisuus

Eräs kommentoija kysyi, olenko tehnyt 16 personalities -sivulla olevan persoonallisuustestin (suomenkielinen). Olenpa hyvinkin. Saan näistä AINA vastaukseksi ENFP ja hyvin se minua kuvaakin. Kerran sain INTP yhdestä testistä, jossa kysymykset oli vähän erilaisia kuin yleensä ja sekin sopii minuun hyvin, koen että se valtava rationaalisuus tulee asperger-puolelta ja tämä hulvaton ENFP adhd-puolelta.

ENFP eli kampanjoija

“Minua ei kiinnosta mitä teet elääksesi. Minä haluan tietää mikä sinua satuttaa – ja se, uskallatko unelmoida sydämesi kaipuun kohtaamisesta. Minua ei kiinnosta kuinka vanha olet. Haluan tietää haluatko ottaa riskin, että vaikutat typerältä – rakkauden, unelmien ja elossaolon seikkailun vuoksi.”

Oriah Mountain Dreamer

ENFP-persoona on todellinen vapaa sielu. ENFP:t ovat usein juhlien elämänlähteitä, mutta toisin kuin löytöretkeilijät, he ovat hetken jännityksen ja nautinnon sijaan kiinnostuneempia sosiaalisesta ja emotionaalisesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa. He ovat hurmaavia, itsenäisiä, energisiä ja lempeitä. Koska seitsemän prosenttia ihmisistä on ENFP:itä, heitä löytää varmasti jokaisesta ihmisjoukkiosta.

Voit muuttaa maailman pelkällä ajatuksella

Aivan kuten kaikki heidän Diplomaatti-serkkunsa, ENFP:t ovat enemmän kuin sosiaalisia miellyttäjiä. Heitä määrittää heidän Intuitiivinen (N) ominaisuutensa, ja he pystyvät lukemaan asioita rivien välistä uteliaina ja energisinä. He näkevät elämän isona, monimutkaisena palapelinä, jossa kaikki palat ovat yhteydessä – mutta toisin kuin Analyytikot, jotka pitävät palapeliä järjestelmällisen koneiston sarjana, ENFP:t katsovat palapeliä emotionaalisen, lempeän ja mystisen linssin läpi, ja he etsivät aina syvempiä merkityksiä.

ENFP:t ovat ehdottoman itsenäisiä, ja vakauden ja turvallisuuden sijaan he kaipaavat luovuutta ja vapautta.

Monet muut persoonallisuustyypit pitävät näitä ominaisuuksia vastustamattomina, ja jos ENFP:t ovat löytäneet asian, joka sytyttää heidän mielikuvituksensa, he tuovat mukanaan energiaa, jonka avulla muut nostavat heidät johtajan tai gurun asemaan. Mutta tämä ei ole aina se asema, jossa itsenäisyyttä rakastavat ENFP:t haluavat olla. Pahempaa silti on, jos he löytävät itsensä tekemässä hallinnollisia tai ylläpidollisia rutiinitehtäviä, joita johtajan asema saattaa tuoda mukanaan. ENFP:iden itsetunto on riippuvainen heidän kyvystään keksiä uusia ratkaisuja, ja heidän on oltava varmoja siitä, että heillä on vapaus olla innovatiivisia – he menettävät nopeasti kärsivällisyytensä ja lannistuvat, jos jäävät jumiin tylsään rooliin.

Älä kadota sitä “pientä hulluuden kipinää”

ENFP:t onneksi tietävät miten rentoutua, ja he osaavat vaihtaa intohimoisen ja vauhdikkaan työidealistin roolinsa tanssilattian kekseliääksi vapaaksi sieluksi, ja heidän yhtäkkisyytensä voi yllättää jopa heidän lähimmät ystävänsä. Tämä kuitenkin antaa heille myös mahdollisuuden tuntea emotionaalista yhteyttä muiden kanssa ja selkeän käsityksen siitä, mikä motivoi heidän ystäviään ja kollegoitaan. He uskovat, että jokaisen pitäisi antaa aikaa tunteiden tunnistamisella ja ilmaisulle, ja heidän empaattisuutensa ja sosiaalisuutensa tekee tunteista luonnollisen puheenaiheen.

ENFP-persoonallisuustyypin täytyy kuitenkin olla varovainen – jos he luottavat liikaa intuitioon tai tekevät liikaa oletuksia ja ennakointeja muiden motiiveista, he voivat lukea signaaleita väärin ja sotkea suunnitelmat, jotka olisivat selkeällä lähestymistavalla katsottuna olleet yksinkertaiset. Tällainen sosiaalisen stressi on mörkö, joka vie sopuun keskittyviltä Diplomaateilta yöunet. ENFP:t ovat erittäin tunteellisia ja herkkiä, ja jos he astuvat jonkun varpaille, molemmat osapuolet kyllä tuntevat sen.

ENFP:t käyttävät paljon aikaa tutkien sosiaalisia suhteita, tunteita ja ajatuksia ennen kuin he löytävät jotakin, joka tuntuu todella aidolta. Mutta kun he lopulta löytävät paikkansa maailmassa, heidän mielikuvituksensa, empatiansa ja rohkeutensa tuottavat uskomattomia tuloksia.

Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?

Todellisen eheytymisen aika on tullut

Kyllä. Olen aika varma. Että vika ei ole exässäni tai meidän edesmenneessä suhteessa vaan minun PÄÄSSÄ. 

 

Luulen olevani täydellinen. Se on se viallinen, pilallinen alter ego osuus minussa. Ja se on syntynyt aikanaan täsmälleen alla mainitussa artikkelissa kuvatulla tavalla:

Thinking you're better than other people is a good way for your ego to defend itself from being damaged. It would sting to consider the possibility that you're not doing well socially because you have weak spots or that you've been going about things the wrong way. It feels better to tell yourself things like:

• "It's not me, it's them."
• "I'm not doing anything wrong. I'm a victim of other people's screwed up value systems."
• "I don't fit in because I'm a misunderstood genius."

Is Thinking You're Better Than Other People Holding You Back Socially?

 

Muistan hyvin, miten ajattelin aina tollasia ajatuksia kouluaikana. Aloin ajatella, että olen muita parempi ja ne ei vaan tajua mua, se oli mun kompensointikeino.

Ja aloin rakentaa sosiaalisesti täydellistä versiota itsestäni. Siksi en myöskään ole ylimielinen tai vaikuta ylpeältä tästä pääviasta huolimatta, koska eihän ylimielinen ihminen ole sosiaalisesti täydellinen. Olen hitaasti ja huolella kerännyt tietoa kaikista niistä ominaisuuksista, jotka ovat sosiaalisesti optimaalisia ja sitten integroinut ne itseeni. Olen työstänyt ja työstänyt, kehittänyt itseäni. Ja pakettiin kuuluu, että olen kiltti ja ystävällinen kaikille.

Mutta tämän takia en pysty sitoutuun ja rakastaan, koska ajattelen, että kukaan ei ole mulle tarpeeksi hyvä. Etsin jotain yli-ihmistä, joka olisi niin täydellinen ja mahtava että kaikki ihailisi minua, koska kertoohan niin täydellisen saaliin nappaaminen, että MINÄ olen siis täydellinen.

Toi on se ongelma.

Mun on tullut aika päästää irti. Alter egosta. Tuosta vammasta. Täydellisesti. Mutta se pelottaa minua.... Pelkään olla keskinkertainen. Normaali. Tai kuka tahansa. Pelkään olla yhtä hyvä kuin kaikki muut. Samanlainen. Samalla tasolla. Ei yhtään parempi.

Olen 20 vuotta ollut joko täydellinen ja kaikkein mahtavin nainen maailmassa. Tai täysin vastenmielinen. Mun pää on ihan sekasin. Todellisin kokemus on arvottomuuden tunne. Ja sitä kompensoin täydellisyyden illuusiolla.

 

Ei enää. On vaan päästettävä irti. Jotenkin.

KonMari - Vapautumisen odotus

Minusta tuntuu vilpittömästi siltä, että alan itkeä, kun saan marituksen tehtyä. Aloin haaveilla tyhjästä (tavarattomasta) kodista jo ennen kuin kuulin KonMarista, ja merkillisellä tavalla KonMari sitten saapui välineeksi haaveeni toteuttamiseen.

Vasta nyt ymmärrän millaisen tavaroiden ylivallan alla olen elänyt koko elämäni. Miten raskaalta tuntuu, kun elinympäristö on aivan täynnä loputonta tavaraa, tavaraa, tavaraa, jota tursuaa joka paikasta. Miten raskas olo sisälläni on ollut aina tämän takia.

Yllättävää, näiden kahden marituspäivän aikana, on ollut huomata, miten kiinni olen ollut omaisuudessani, kuin sen vanki, ajatellut lukemattomista tavaroista, että en voisi luopua niistä milloin mistäkin syystä. Olen ollut takertunut.

Mutta kun todella pohdimme syitä, siihen että emme pysty päästämään irti, niitä on vain kaksi: takertuminen menneisyyteen ja tulevaisuudenpelko. Marie Kondo

Joko sitä luulee, että tavara pitää säilyttää, koska sitä voi tarvita joskus tai sitten vaan pitää kiinni menneistä.

Miten ahdistavilta ovat aina tuntuneetkaan ne lukuisat kirjat ja dvd-elokuvat, joita en ole vielä lukenut tai katsonut, ja jotka ovat uodesta toiseen tuijottaneet minua odottavasti, vaativasti, moittivasti: "Odotan yhä, koska luet minut?" Kun kotona on tällaisia odottavia esineitä, ne luovat jatkuvaa stressiä ja painetta.

Eilen vein kaikki sellaiset kirjat pois. Samoin elokuvat paitsi jätin 5 sellaista, joita en löydy Netflixistä ja vastaavista, mutta sain pitää ne yhdellä ehdolla: katson ne heti, kun seuraavaksi katson elokuvia - ja sitten annan ne pois.

Poissa ovat odotukset ja vaatimukset. Mikä helpotus.

Tästä lähin en enää haali odottavia tavaroita kotiini. Joulun alla näin kaupassa pokkarin, jonka halusin kovasti lukea - siis paloin halusta lukea sen HETI. Ja luinkin. Ja vein sen jo ennen maritusta kierrätykseen, koska en tuntenut tarvetta omistaa sitä. Juuri näin sen pitäisi mennä. Hankkii vain sellaisia kirjoja, jotka haluaa HETI LUKEA. Silloin ne oikeasti lukee heti. Ja sitten voi luopua niistä - jos haluaa.

Elokuvia en halua enää omistaa. Ne ovat aivan turhia. Tai no, joskus haluan nähdä tietyn elokuvan, jota ei löydy internet-paveluista, sellaisen voi tietysti tilata tai ostaa jostain katsottavaksi. Mutta säilyttämään en niitä ala.

Odotan kovasti päivää, kun tämä projekti on tehty. Minulla on sellainen jännä olo, että se tulee muuttamaan koko elämäni. I am so excited.

KonMari - Kirjat

Eilen kävin läpi kirjat. Olen jo poistanut aika paljon kirjoja viimeisen vuoden aikana osana vuosia jatkunutta "opettelen luopumaan" -projektiani. Silti täältä lähti eilen 2 pahvilaatikollista kirjoja yliopiston kirjojen kierrätyhyllyyn ja lisäksi sain joitain kirjoja myytyä Facebookin kirppisryhmissä eilisen aikana, osa on lähdössä tutuilleni. Alla kuvia.

Lähtötilanne

Vasemmalla jäävät, oikealla lähtevät

Kaikki kirjani!

I am happy!!

KonMari on myös henkinen matka

Nyt kun käyn läpi KonMari-hävitystyötä, huomaan, että se on samalla henkinen tutkimusmatka itseen. Kiinnostavaa. Eilen kirjoitin jo siitä, että kun kävin läpi vaatteeni, huomasin, etteivät ne juurikaan tuota minulle iloa. En oo aikoihin ostanut uusia vaatteita. Enkä ole vieläkään tilannut ulkomailta niitä IHANIA keijuhippivaatteita, joista aina unelmoin. Ymmärsin, että olen laiminlyönyt itseäni elämässä esteettisellä tasolla.

KonMari-kirjassa puhutaan siitä, miten tämä romun hävitys ja kodin järjestäminen kuntoon saavat aikaan monenlaisia muutoksia elämässä. En ole vielä lukenut kirjan viimeisiä lukuja, joissa näitä käsitellään tarkemmin, mutta huomaan nyt, että se on totta. Se, että koti on TÄYNNÄ tavaraa, joka tursuaa joka paikasta, todellakin voi vaikuttaa elämään lukemattomilla salakavalilla tavoilla. Minä en luultavasti esim. ole siksi jaksanut välittää koskaan estetiikasta kauheasti omassa elinympäristössäni, koska jos satun siivoamaan kaiken kauniiksi, sitä kestää sen ehkä 2 päivää ja sitten joka paikka on taas kadonnut romun alle. Mutt en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se voi samalla vaikuttaa lonkeronsa syvemmälle ja en ehkä ole jaksanut siksi välittää täysin muustakaan estetiikasta esimerkiksi vaatteissa jne. Ehkä tämä valtava romun määrä ja loputon kaaos on vuosien ajan painanut minua, masentanut, apatisoinut, enkä ole edes huomannut asiaa.

On kiinnostavaa nähdä, mitä kaikkea tämän prosessin aikana tuleekaan vielä eteen. Raportoin tästä matkasta täällä.

Nyt olen huomannut jo myös toisen uuden asian sisälläni. Olen vuosien ajan harjoitellut luopumista. Koskien siis omaisuuttani. Olen luullut kehittyneeni hyväksi luopujaksi. MUTTA. Nyt kun aloitin tän raa'an karsimisen huomaankin yhtäkkiä tuntevani KAUHUA! EN osaa eritellä mitä tunteita tähän kauhunsekaiseen möykkyyn sisältyy, mutta kenties pelkoa... Ahdistusta? Huomaan, että olenkin kiintynyt tavaroihini, omaisuuteeni. Ajatus siitä, että noin vaan hävitän jäljettömiin, ikuisesti pois, suurimman osan siitä, mitä minulla on, tuntuu.... hyytävältä. Miksi? Pelkään ehkä, että kadun myöhemmin? Ehkä kadun, mutta tiedän, että en halua elää enää näin. Romun keskellä. En halua. Ja en pääse vapauteen ilman luopumista.

Konmari - Miten muutan kodistani esteettisen zen-pesäkkeen

Mielenkiintoista tässä on se, että raivaustyön yhteydessä alkaa psyykkisellä tasolla tapahtua jotakin... 

Olen viime viikkojen (tai kuukausien) aikana alkanut haaveilla kodista, jossa ei ole juuri mitään. Olen ymmärtänyt, että SE on se, mitä haluan. Olen siis jo joitain vuosia haaveillut tavarattomuudesta, mutta se on ollut epämääräisempi unelma. Nyt olen alkanut konkreettisesti nähdä mielessäni lopputuloksen, ja tajunnut, miltä kotonani tulee visuaalisesti näyttämään, kun olen valmis.

Ongelma vaan on ollut siinä, että vaikka olen jo useamman vuoden hävittänyt tavaraa, sitä on edelleen jäätävästi. Olen nyt viime viikkojen aikana tajunnut, että vaaditaan paljon radikaalimpia otteita. Ja eräs ystäväni Facebookissa on juuri samaan aikaan hehkuttanut konmaria, ja päätin eilen illalla ostaa kyseisen kirjan, ja ostin sen e-kirjana, jotta pääsen heti hommiin.

"...pelkkään poistamiseen keskittyminen tekee tyytymättömäksi. Miksi? Koska meidän tulisi valita ne tavarat, jotka haluamme pitää, eikä niitä, joista haluamme päästä eroon.

Olin keskittynyt pois heittämiseen, tarpeettomien esineiden hävittämiseen, ja unohtanut tyystin minulle rakkaat tavarat, ne jotka halusin säilyttää. Tämän kokemuksen kautta tein sen johtopäätöksen, että paras tapa päättää, mitä säilyttää ja mistä luopua, on ottaa yksitellen esine käteen ja kysyä: ”Tuottaako tämä iloa?” Jos se tuottaa, pidä se. Jos se ei tuota, heitä se pois. Tämä on paitsi yksinkertaisin myös tarkin mittapuu, jolla karsia tavaroita.

Säilytä vain tavarat, jotka puhuttelevat sinua. Ota sitten rohkea askel ja heitä kaikki muu pois."

Oon tehnyt juuri ton virheen, että olen keskittynyt pois heittämiseen. Nyt on uusi näkökulma raivaustyöhön. Kävin äsken läpi vaatteet (sisältää laukut ja kengät) a san 2 jätesäkillistä hävitettävää tavaraa. Koska mittani on ihan täysi, ne tavarat piti saada HETI myös ulos talosta, en siis voi alkaa myymään niitä. Mun hermosto ei vaan enää KESTÄ tätä helvatin romua ja sotkuista kotia, joten en ehi säätään ja laittaan myyntiin ja odotteleen että joku ostaa jne. Siinä menee IKUISUUS. Joten yksi säkillinen meni roskiin (ne oli rikkinäisiä tai muuten ankeita tavaroita) ja yhden raahasin uffiin. On tosi kiva ilman autoa yrittää raahata tätä romua ulos täältä....

Mielenkiintoista tässä on se, että raivaustyön yhteydessä alkaa psyykkisellä tasolla tapahtua jotakin... Kun kävin nimittäin vaatteet läpi, tajusin, etteivät vaatteeni juurikan tuota ilon ja mielihyvän tunteita. Tästä alkoi kuoriutua esiin salaisia kerroksia mielestäni. Tajusin, että olen hyvin kauan elänyt niin, että en välitä estetiikasta. Olen jotenkin ummistanut silmäni ulkoisilta asioilta, kuten vaatteet ja kodin sisutus ja kaikki materia mitä täällä on. Olen blokannut ne. Keskittynyt sisäisiin asioihin. Ei oo ollut rahaa ostella mitään kaunista, joten on ollut parempi työntää koko asia pois mielestä. Tai sit en vaan oo jaksanut välittää.

Mutta nyt jouduin kohtaan tuon asian, jota oon vältellyt. Vaatteeni tekevät minut surulliseksi. Ne ovat surullisia vaatteita. Haluan iloisia vaatteita. Sellaisia, joista tulee iloinen ja hyvä olo.

Ja tämä pätee koko kotiini. Kaikkialla vallitsee suuri kurjuus ja ankeus. Ei oo ollut voimia miettiä ulkoisia puitteita, kun sisäpuolella tapahtuu niin paljon.

Laadin nyt ostoslistan kaikesta, mitä tarvitsen. Siis kaikista iloisista asioita, jotka tarvitsen. Siitä tulee PITKÄ. Koska olen laiminlyönyt estetiikan niiiiiiin kauan. Koska miten täällä sotkuisessa tavaravuorikodissa edes voisi olla esteettistä? Niin ihan turhaa. Mutta koska tästä tulee nyt tyhjä zen-koti, niin ehkä täällä jopa voisi olla kaunista.

En kuvittele ostavani kaikkea kerralla. Ostan joka kuukausi jotakin. Kokoan asioita esim vuoden ajan. Ja en siis ole täyttämässä kotiani UUDELLA tavaralla :). Ei. Vaan VAIHDAN ne onnettomat, kurjat tavarat uusiin ja iloisiin. Ei niitä tarvi olla PALJON. Esim. minun pyyhkeet tuntuvat surullisilta. Ne tekevät minut onnettomaksi, jos keskustelen niitten kanssa. Haluan iloisia ja onnellisia pyyhkeitä. 2 riittää. Kun saan kaksi kivaa pyyhettä, voin poistaa kurjat pyyhkeet.

Kodistani tulee tyhjä ja iloinen.