Tapailemista ja tutustumista koskevat säännöt

Ei. En aio olla luovuttaja. Kyllä minun täytyy uskaltaa tutustua ihmisiin. Ei tietenkään ole pakko JUURI NYT, kun olen emotionaalisesti jo ylikuormittunut jne. Mutta jossain vaiheessa tarvii taas uskaltautua. Asioita täytyy vain kehittää.

Liika empatia ei yksin tee tutustumisesta yms. ongelmallista. Empatia vaan vetää helposti läheisriippuvuuden puolelle ja taustastani johtuen juuri näin on käynyt. Löysin tänään hyviä artikkeleita aiheesta.

"But whenever the negative emotions color your people-pleasing behavior, the Stress Monster is immediately attracted. Instead of enjoying the benefits of selfless giving, the situation becomes much more complicated, and negative results outweigh the positive.

So when does people pleasing end up stressing you more than benefiting you? There are several problems with this way of being in the world. If you are a people pleaser, look at your motivation. If you think to yourself, "I should" or "I must" or "I have to" please or give to someone else, you are feeling coerced rather than freely choosing your gifts to others." (Are you a people pleaser?)

Eli toisten huomioonottaminen on hienoa, ja jos sen taustalla vaikuttavat positiiviset tunteet, kuten empatia, rakkaus ja myötätunto, Stressihirviö pysyy poissa. Mutta jos miellyttämiskäytöksen taustalla on negatiivisia tunteita, Stressihirviö iskee välittömästi. Tilanteesta tulee monimutkainen ja negatiiviset seuraukset ylittävät positiiviset. Jos muiden miellyttäminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin hyvää mieltä, se on huono asia. Jos huomaa ajattelevansa "minun pitää" "minun täytyy" antaa toiselle jotain tai miellyttää toista, toimit pakosta etkä ota muita huomioon vain hyvää hyvyyttäsi.

"However, empathy and concern become unhealthy when we move from genuine love and care to finding ourselves overstressed and overanxious about the needs of others....
But, for those of us who struggle with codependency we need to realize that we simply cannot control the happiness of those around us. We can, however, make the choice to be happy within ourselves. We can set boundaries, learn to say no and be attentive to our own needs and desires. When we are taking care of ourselves like this we have so much more energy and love to pour out to others in a healthy way. " (Letting go of people pleasing)

Empatiasta ja toisista huolehtimisesta tulee epäterveitä asioita silloin, jos aidon rakkauden sijaan ihminen onkin stressaantunut ja ahdistunut toisten tarpeista... Läheisriippuvaisten täytyy ymmärtää, että emme voi vastata toisten onnellisuudesta. Voimme kuitenkin päättää huolehtia omasta onnellisuudestamme. oimme asettaa rajoja, opetella sanomaan ei ja huolehtia omista tarpeistamme ja toiveistamme. Kun huolehdimme tällä tavalla itsestämme, meille jää energiaa ja rakkautta annettavaksi myös muille - terveellä tavalla.

Your Needs Come First
You must remember that you are the hero/heroine of your life, not the supporting character. This is your life and your needs come before anyone else’s. While it’s great to help others and make people feel good, it’s important that you are not giving away everything you have without getting anything in return. (You can't make everyone happy)

Sinun tarpeesi tulevat ensin. Sinä olet oman elämäsi pääroolissa, et apuroolissa. Tämä on sinun elämäsi ja sinun tulee huolehtia omista tarpeistasi ennen muiden tarpeita.


Eli mun on vaan jatkettava entistä suuremmalla tarmolla läheisriippuvuuden kitkemistä, jämäkkyyden kasvattamista ja empatian hallintaan ottamista.

Ja lisäksi tarvin SÄÄNTÖJÄ. Koska en halua satuttaa ketään, minun pitää pitää tutustumishenkilöt riittävän kauan riittävän etäällä eli:

1. EI kyläilyä kenenkään KOTONA vaan pelkästään käydään kahvilla tai muissa harmittomissa paikoissa juttelemassa ja rauhassa tutustumassa esimerkiksi 5 tai 10 kertaa 
2. EI alkoholia 
3. Vasta noiden 5 tai 10 harmittoman tutustumiskerran jälkeen, jolloin olen kartoittanut toisen arvoja, kiinnostuksen kohteita ja persoonallisuutta, voi, jos siltä tuntuu, siirtyä romanttisempaan suuntaan.

Piste.

Liian empaattinen ja kiltti rakkauselämään

Se, miksi en voi seurustella ja tapailla ja tutustua kehenkään, on liika empatia. En pysty jättämään ketään, kun en halua satuttaa ja tuottaa pettymystä, jos joku rakastaa minua tai haluaa olla loppuelämänsä kanssani. En halua ottaa siltä sitä pois. Haluan antaa ihmisille, mitä ne haluaa. Haluan, että ihmiset on onnellisia. Ja en voi tapailla ketään ja tutustua, koska HETI jos mennään kahville tms. alkaa äärimmäinen stressi, ahdistus ja kauhu siitä, että jos en haluakaan mitään suhdetta sen toisen kanssa, jos koen, ettei se oo oikea ihminen tms. ja joudun satuttaan, tuottaan pettymyksen tms. Mä en vaan kestä sellasta. En kestä. En kestä. En kestä.

On aina vaan loputon pelko siitä, että jos joudun satuttaan ja jos jo tiedän, että mun pitäs lähteä, en pysty tekeen sitä, lykkään ja lykkään, ja sitten on hirveä ahdistus ja stressi, ja mä ajattelen jopa, että tappaisin itseni mieluummin kuin sanon enää yhtään kertaa kellekään, että olen pahoillani, mutta en halua olla sun kanssa. Ihan oikeasti. Olen ajatellut niin monta kertaa.

Mutta en osaa olla kylmä ja välinpitämätön. En osaa olla välittämättä toisen tunteista. En osaa olla kova. Olen vain empaattinen. Välitän liikaa. Ja toisaalta liian vähän.

Haluan olla yksin

En halua miehiä elämääni. Tunnen hyvin vahvasti, että on koittanut aika, jolloin elän täysin yksin. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni HALUAN olla yksin. Ihan yksin. Olen aina etsinyt rakkautta tai tapaillut tai seurustellut. AINA. Mutta nyt on tullut hetki, jolloin koen, että kaikki se aiheuttaa mulle niin paljon kärsimystä, että pelot, joita oon tuntenut yksin olemista kohtaan, on muuttuneet täysin mitättömiksi sen rinnalla. Olen valmis olemaan yksin. Ihan rauhassa, etsimättä ketään.

En ole KOSKAAN ollut rauhassa, levollisena yksin. Olen kärsinyt viimeiset 20 vuotta poikien takia. Olen ollut KOKO AJAN ihastunut johonkuhun, ja nuorempana kun olin sekasin, ne hyvin usein päätyi katastrofiin ja hajotin itseäni TAI sitten se toinen oli kunnollisempi tapaus ja ihastui muhun, jolloin ahdistuin ja pakenin ja mun oli siitä tosi huono olo. Tai sitten olen seurustellut ja kärsinyt siitä. Tai etsinyt jotain ja stressannut siitä. Aina jotain paskaa.

Mutta nyt. Ihan uskomaton fiilis, kun tajuaa, että HALUAN olla yksin. Niin vapautunut, helpottunut ja hyvä. Ei enää stressiä mistään. Ei ahdistusta, huolta, pelkoja. Voin keskittyä täysin opiskeluihini ja Eeviin. Ja on asia, johon haluan omistaa nyt elämäni. Haluan omistaa elämäni täysin yliluonnollisille asioille, Jumalalle ja intuitiolle ja dalai lama -jutuille (eli dalai lama on mun idoli ja haluan kulkea sitä tietä, kehittyä kohti sellaista ihmistä eli rakkautta). Haluan tutkia niitä asioita. Koen, että mun ateistimiehet on aina estäneet mua jotenkin elämästä täysillä tuollaista elämää, ne on vetäneet mua poispäin siitä mystiikasta. Koen, että mun elämässä on johdatus ja nyt voin vihdoin täydellisesti seurata sitä, antaa sen viedä.

Ihana yksinäisyys. Niin täydellinen. Ei enää stressiä, ei huolia, ei mitään sellaista.

En ymmärrä, miten enää koskaan pystyn edes tutustuun kehenkään, koska mulla tutustumisprosessin ALKAMINEN aloittaa HETI kärsimyksen. Ahdistuksen, stressin ja kaiken paskan. Siis esim. jos joku pyytää kahville, jos suostun meneen, alkaa mun kärsimys. Koska alan pelätä sitä, että joudun satuttaa toista. Joudun sanoon, etten olekaan kiinnostunut tms. Ja sitten oon ihan järkyttävän ahdistunut ja tuskainen KOKO AJAN.

En jaksa enää.

Opiskelu yliopistossa, kun on asperger (ja adhd?)

Jos pystyn tekeen opinnot tavoiteajassa, se on ihme. Mulla on koko ajan hirveitä ongelmia aspergerin (ja adhd:n) takia, ja oon tosi tyytyväinen, että sain tehtyä kaikki kurssit syksyltä. Suurin ongelma on ylikuormittuminen. Olen koko ajan ylikuormittunut, ja tarvisin lepoaikaa, ja sitten kun on vielä Eevi, niin tosi vaikea löytää aikaa opiskelemiselle. Ja sitten mun on vaikea keskittyä eli saada aikaan asioita. Se vaatii ihan älyttömiä ponnisteluja, että saan pakotettua itseni saamaan aikaan jotain. Minun aivot ei ole yhteistyössä. Oon tehnyt ihan hirveästi töitä itseni kanssa monta vuotta, että oon saanut itseni edes näin hyvin hallintaan ja kykenen pitkäjänteiseen työskentelyyn yms. Välillä kyllä tuntuu, että jos tää on näin luonnottoman vaikeaa, niin ehkä mun ei pitäs tehdä tätä (opiskella ja haaveilla akateemisesta urasta). Itse opiskelu ja oppiminen ei ole vaikeaa, vaan se, kun yritän pakottaa itseni yhteistyöhön ja keskittymään. Se on melkein mahdotonta ja onnistuu vain yliepäinhimillisillä ponnisteluilla.

Opiskelin psykologiaa avoimessa yliopistossa ja tein siellä 4 peruskurssia, siihen meni useampi vuosi, kun en PYSTY keskittyyn. Sitten alotin biologian ja tein 1 kurssin, mutta sitten totesin, että en jaksa enää, mun aivot ei ole yhteistyössä ja mä en JAKSA enää tapella itseni kanssa. Ajattelin sillon, vuosi sitten, että luovutan haaveeni yliopistosta, ja mun piti hakea opiskeleen tietojenkäsittelyä ammattikorkeakouluun. Ohjelmointiin ja sellaiseen on helppo keskittyä, ja siinä saisi käyttää kuitenkin aivojaan ja luovuuttaan. Mutta hain silti vielä yliopistoon, ja tiesin pääsykokeessa, että se meni niin hyvin, että pääsen varmaan sisään, joten en osallistunut tietojenkäsittelyn pääsykokeisiin.

En edes 15 vuoteen päässyt pääsykokeisiin ongelmieni takia. Siis keskittymisongelmien ja perfektionismin. En pystynyt lukeen mitään pääsykoekirjaa, koska ajattelin, että se pitää osata niin täydellisesti, ja tilttasin täysin. 15 vuotta kehitin aivojani ja itsehallintaa ja kykyä sitoutua asioihin ja pitkäjänteisyyttä ja sain lopulta kahlattua sen filosofian pääsykoekirjan läpi.

Joten nyt olen yliopistossa, mutta minun pää ei edelleen ole yhteistyössä ja opiskelun aikaansaaminen on mulle TODELLA vaikeaa. Mutta en halua luovuttaa.

Nytkin oon ihan järkyttävän ylikuormittunut ja uupunut ja hajalla, ja mun tarvis varmaan nukkua monta päivää.

Minulla on vaan typerä ylikuormittuva ja keskittymishäiriöinen pää. Masennus. Tarvisin pitkän loman kaikesta. Monta kuukautta taukoa. Opiskelusta. Mutta taukoja ei ole. Saa nähä miten selviän kevään tenteistä. Ylikuormituin täysin syksyn tenteistä ja en oo palautunut vielä siitä kuormituksesta ja sitten on parisuhde-ero ja kaikkea uutta ja hämmentävää ihmissuhderintamalla ja olen ihan loppu. Toivottavasti jaksan lukea tentteihin. Olen niin hullu perfektionisti, että jos koen, etten ole lukenut niin hyvin, että saan 4 tai 5 en pysty meneen tenttiin. En halua vaan kerätä opintopisteitä ja suorituksia. Haluan oppia asiat. Ja jos olen opetellut asiat saan 4 tai 5.

On vaikea yrittää kuvailla ihmiselle, jolla ei ole keskittymisongelmia, millasia ne voi olla. Kun ei PYSTY tekeen jotain asiaa, ei mitenkään. TAI voi käydä helvetillistä sotaa päässään itsensä kanssa, ja hirveillä ponnituksilla saa itsensä tekeen sitä asiaa, hetkeksi, ja sitten jokainen sekunti vaatii älytöntä ponnistelua, että saa itsensä jatkaan tehtävän parissa, kun keho pistää vastaan ja haluaa vaan lopettaa lopettaa lopettaa ja minä pistän vastaan ja en lopeta, ja sitten en vaan jaksa tapella enää. Ja annan olla. Ja se on aina sitä. 

:(

Empatiasta

Nyt TIEDÄN, että olen empaatti. Olen epäillyt sitä pitkään, mutta en ole osannut erottaa, mitkä tunteista on mun omia ja mitkä jonkun muun, mutta nyt on niin selkeä tilanne, että asiasta ei ole mitään epäilystä. Tapailen erästä ihmistä ja tulen sen tavatessani täyteen outoja tunteita, joita olen luullut omikseni. Pelkoja, jännitystä, haluja, hermostuneisuutta.... Hyvin voimakkaita tunteita. Luulin, että ne on MUN tuntemuksia, pelkoja, haluja ja jännityksen kohteita, vaikka ne olikin outoja ja en ole aina sellainen (tai koskaan muulloin). Mutta kun olen jutellut tämän ihmisen kanssa, aloin yhtäkkiä laskea yhteen 1+1 ja tajusin, että ei hemmetti, nää EI OLE mun tunteita! Mä tunnen sen toisen tunteita. Sit sanoin sille, että tunnen sun tunteita ja selitin, mitä tunnen ja mistä asioista, ja se oli ihmeissään, kun kuvasin täysin SEN tunteet.

Nonniin. Eli olen empaatti. Tunnen muiden tunteita. Ja ne voivat vaikuttaa muhun TODELLA voimakkaasti. Esim tässä tapauksessa siitä ihmisestä siirtyy muhun niin paljon kaikkea, että en pysty menemään luennolle vietettyäni hetken sen ihmisen kanssa. Menen aivan sekasin niistä tunteista.

Kuinka valtavan suuri osa mun väsymyksestä ja kaiken maailman jutuista onkaan johtunut siitä, että tunnen muiden tunteita? Miten opin erottamaan, mitkä tunteet on mun ja mitkä jonkun muun? Mistä sen tietää?

Minusta tämä on lahja, koska pystyn tietämään, mitä toinen tarvitsee ja miten siihen on parasta suhtautua jne. Mutta samalla tämä aiheuttaa ongelmia (kuten opiskelukyvyttömyyttä). Haluaisin oppia poistamaan ne tunteet minusta mutta myös vastaanottamaan niitä, jos haluan. Jotenkin oppisi kytkeen päälle ja pois sen kyvyn, tai vastaanottimen.

Mun on alettava tutkia tätä asiaa. Tämä tieto mullistaa elämäni. Se selittää NIIN paljon. Haluan tietää tästä kaiken.


Sitten vielä kognitiivisen ja affektiivisen empatian eroista. Aloin eilen pohtia, että miten ne loppujen lopuksi käytännössä eroaa toisistaan. Sitten tajusin. Affektiivinen empatia tekee sen, että tuntee toisten tunteita tai ainakin tuntee itsessään JOTAIN, kun jollekin muulle tapahtuu jotain. Eli minä esim. en voi tappaa hyttysiä, kun MINUUN sattuu, jos teen niin. En välttämättä tunne hyttysen kipua tai henkistä kärsimystä (onko niitä?), mutta joka tapauksessa empaattinen ihminen tuntee itsensä sisällä jotain, kun jotain tapahtuu jollekin toiselle. Jos esim. astun jonkun jalan päälle, sanon "au". Minuun sattuu henkisesti. Nämä tunteet voi olla kuviteltuja, eli ne ei ole kenenkään toisen tunteita vaan jotain, mitä minä kuvittelen, että joku ehkä tuntee siinä tilanteessa. Mutta ne voi myös olla oikeasti toisen tunteita.

Kognitiivisesti empaattinen voi ymmärtää, että jos teen näin, tuota sattuu, mutta se ei tunne itsensä sisällä MITÄÄN. Se on vain tietoa.

Epävakaa persoonallisuushäiriö osa 2: naiset, älkää koskaan leikkikö vaikeasti tavoiteltavaa tai ihastuko renttuihin

En usko, että minulla on epävakaata persoonallisuushäiriötä. Siinä on kyse eräänlaisesta "haavoittunut eläin" -syndroomasta, jossa syvät pelot, voimakkaat tunteet ja epävarmuus laukaisevat sekopäistä käytöstä. Minulla on ajoittain taipumusta tällaiseen, mutta vain ajoittain ja varsin spesifeissä tilanteissa, ja näissäkin tilanteisa olen alkanut hahmottaa MIKSI tilttaan täysin ja olen alkanut opetella uusia toimintatapoja. Eli juuri ne tilanteet, joissa olen ihastunut, sisältävät suuria pelkoja - tai ennen oli näin.

Suurin syy tähän oli se, että TÄMÄ TYPERÄ MAAILMA (kulttuuri, media jne.) opettaa etenkin naisille, miten meidän PITÄISI käyttäytyä, jotta miehet kiinnostuvat meistä. Eli lyhyesti: leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa. TÄMÄ on sairain, tuhoisin ja kieroutunein opetus, mitä olen koskaan kohdannut. Joten KAIKKI NAISET HUOMATKAA: ÄLKÄÄ LEIKKIKÖ VAIKEASTI TAVOITELTAVIA!!!! Älkää pelatko MITÄÄN pelejä. Olkaa ihan vaan omana itsenänne siinä tutustumistilanteessa.

Mulla siis ne hirveät pelot tuli aina siitä, kun olen luonteeltani hyvin aktiivinen, ulospäinsuuntautunut ja mulle on luontevaa pitää paljon yhteyttä ja viestitellä ja ehdottaa näkemisiä jne. Mutta kulttuuri ja media aivopesivät siihen, että kukaan mies ei KOSKAAN tykkää minusta, jos olen sellainen, ja että mun pitäisi olla jotenkin etäinen ja vaikeasti tavoiteltava. Tästä asetelmasta seurasi se, että yritin koko ajan tukahduttaa omaa persoonaani ja haluani olla yhteydessä jne. Ja aina kun epäonnistuin ja otin yhteyttä, aloin pelätä hirveästi, että tein katastrofaalisen virheen ja se toinen ei enää pidä minusta. Taustalla tässä tietysti oli lisänä minun tuohon aikaan vielä voimakkaat ihmispelot koulukiusaamisesta ym. ikävistä kokemuksista, huono sosiaalinen itsetunto, huono itsetuntemus jne. Joten kaikki tämä yhdistettynä johti sitten siihen, että kun lähetin viestejä, soitin, ehdotin näkemistä, koin, että tein KATASTROFAALISEN virheen ja aloin tuntea epävarmuutta. Ja kun tulen epävarmaksi, tunnen tarvetta saada jotain VAKUUTUKSIA siitä, että kaikki on hyvin, ja sitten alan neuroottisen odotuksen, että koska toinen ottaa yhteyttä ja saan tietää, että kaikki on hyvin. Ja lopulta en ehkä kestä enää vaan otan itse yhteyttä, saadakseni vakuutuksen, mutta se ei toimi, koska otin ITSE YHTEYTTÄ, jolloin koen pahentaneeni tilannetta.

Ja tästä alkoi aina helvetti. Sekosin lopulta ihan totaalisesti.

Ongelmaan on alkanut löytyä, tai on löytynyt, ratkaisu siitä, että en yritä enää olla muuta kuin olen.

Ja siitä etten enää ihastu todella rikkinäisiin, päihdeongelmaisiin, super sitoutumiskammoisiin ja hankaliin tapauksiin.

Kun olen nyt viimeisten 3 vuoden aikana tapaillut miehiä, he ovat olleet kunnollisia, kilttejä ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa ei ole ylipäätään tarvinnut tuntea epävarmuutta. Olen oppinut, että voin lähetellä viestejä kun haluan, ja toinen vastaa aika nopeasti jotain. Olen myös saanut positiivista palautetta siitä, että EN leiki mitään VAIKEASTI TAVOITELTAVAA, se on tuntunut olevan miehille HELPOTTAVAA. Minulle on sanottu, että on tosi kivaa, kun minun kanssa kaikki sujuu helposti ja luontevasti (ei kuulosta kovin bpd:ltä). En välitä enää siitä, lähetänkö minä aina ekan viestin. Tai monta viestiä. Sen ei ole väliä. Jos toinen SANOO, ettei se pidä viesteistä, yritän olla lähettämättä, koska kunnioitan ihmisiä ja heidän toiveita, mutta suoraan sanottuna en usko, että suhteesta tulee mitään sellaisen ihmisen kanssa, koska MINÄ tykkään viestitellä ja jutella viestien välityksellä aika paljon ja en pysty olemaan oma itseni, jos joudun tukahduttamaan sitä. Onneksi olen tavannut nyt ihmisiä jotka tykkäävät viestitellä kanssani.

Viimeisimmän poikaystäväni kanssa oli tosi kiva, kun en joutunut OLLENKAAN miettimään, paljonko viestittelen. Sain viestitellä niin paljon kuin huvittaa. Toinen vastasi usein vain "ahaa", mutta sekin on ihan kiva. Ja jos en viestitellyt moneen tuntiin, saattoi sieltä toisesta päästä tulla kysymys, että miksi olen hiljaa. Siitä ihmisestä oli kiva lukea juttujani.

Eli enemmänkin tätä bpd-tyyppistä ongelmaa oli joskus parikymppisenä, kun olin vielä epäkypsä ja pelokas ja keskeneräinen JA ihastuin katastrofaalisiin miehiin, jotka kohtelevat naisia epäkunnioittavasti ja huonosti.

Joskus harvoin saattaa nykyäänkin tulla tilanne, jossa parisuhteessa tai tapailemisessa muutun todella epävarmaksi, mikä laukaisee tuon bpd-tyylisen kohtauksen, mutta hyvin harvoin. Pääsääntöisesti tämä tapahtuu tilanteissa, joissa toisesta ei kuulu mitään, en saa siihen yhteyttä JA on tapahtunut jotain, mikä on tehnyt minut jo epävarmaksi. Silloin yleensä tilttaan ja en saa mielenrauhaa ennen kuin saan toisen kiinni. Mutta tämä on nykyään harvinaista, koska kuten sanottu, tapailen kilttejä ja mukava miehiä, jotka ovat yleensä tavoitettavissa.

Tämän lisäksi en ole bpd-tyylinen ihmissuhteissa. Olen kiltti, ystävällinen ja sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen (jos on älykäs ja rationaalinen ja keskustelukykyinen ja -haluinen olento).

Epävakaa persoonallisuushäiriö?

Varaan ajan lääkärille. Olen masentunut. Eroaminen parisuhteestani tarkoittaa, että olen menettänyt kaikki toiveeni normaalista elämästä. Se suhde oli minun yritykseni saada normaali elämä ja se epäonnistui. En pysty olemaan normaali. En enää tiedä yhtään, kuka olen tai voin olla tai millaiset asiat elämässä ovat minulle mahdollisia. Olen täysin hukassa.

Haluan myös selvittää, voiko minulla olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Sitä epäiltiin, kun olin noin 18, mutta sen ikäiselle ei haluttu tehdä vielä diagnoosia. Netissäkin sanotaan: "BPD is not normally diagnosed in children or adolescents as symptoms that suggest such a diagnosis may resolve as children get older" (http://www.medicalnewstoday.com/articles/9670.php). Suomeksi siis: Bpd-diagnoosia ei yleensä tehdä lapsille ja nuorille, sillä oireet, jotka viittaavat bpd-diagnoosiin, voivat ratketa lapsen kasvaessa." Monella tapaa se sopisi minuun, ja haluan selvittää, onko minulla se koska jos on, se on luultavasti erittäin suuri tekijä siinä, miksi mistään ei tule mitään.

Epävakaa olen ehdottomasti, mutta se voi johtua myös asperger+adhd-oireistosta.

1. Impairments in self functioning (a or b): (häiriöt minuudessa/minän toiminnassa)

a. Identity: Markedly impoverished, poorly developed, or unstable self-image, often associated with excessive self criticism; chronic feelings of emptiness; dissociative states under stress.
b. Self-direction: Instability in goals, aspirations, values, or career plans

a. Identiteetti: köyhä, huonosti kehittynyt tai epävakaa minäkuva, johon liittyy usein yletöntä itsekriittisyyttä; kroonisia tyhjyyden tnteita; dissosiatiivisia tiloja stressaantuneena.
b. Itseohjautuvuus: tavoitteiden, pyrkimysten, arvojen ja urasuunnitelmien epävakaus

No, tunnen hyvin itseni kyllä, MUTTA minun mielipiteet vaihtuvat taukoamatta, en osaa oikein koskaan sanoa mitä mieltä olen jostain asiasta, tai sitten olen jotain mieltä ja seuraavana päivänä toista mieltä. Olen alkanut kyllästyä tähän ja ikuiseen päättämättömyyteen myös. Jotenkin kaikki vaihtoehdot ja näkökulmat tuntuvat mahdollisilta, ja en pysty valitsemaan tai sitten vaihtelen valintaa.

Mutta kyllä niitä pysyviäkin aspekteja on. Olen aina halunnut yliopistoon ja nyt olen siellä ja aion jotenkin sitkeästi ponnistella sen läpi. Mutta siitä, mitä tekisin työkseni, minulla ei ole mitään käsitystä.

Ja tyhjyyden tunne on vakava ongelma, jota olen paikannut olemalla parisuhteissa, koska kun olen suhteessa, en tunne tuota tyhjyyttä, ja olen ihan tietoisesti pysynyt suhteissa vain siksi, että pelkään kuollakseni yksin olemista ja tuota tyhjyyttä, joka sitten palaa, koska sen kanssa ei voi elää.  Se tekee itsetuhoiseksi.

Ihmissuhteissa olen kykenemätön sitoutumaan. Ja lähtemään. Joten olen vähän väliä eroamassa, ja sitten en kuitenkaan eroa. Teen niin aina ja se on kamalaa kaikille osapuolille. Tai siis tämä koskee parisuhteita. Ystävyyssuhteita ei niinkään ainakaan nyt enää vanhempana. Mutta helposti, JOS tulee ongelmia ja riitaa, ajattelen, että pitäisi poistaa koko ihminen elämästä. Sillä tavalla näen asiat mustavalkoisesti, että joko näen ihmisissä vain hyvää tai jos ne loukkaavat minua, en pysty näkemään enää mitään hyvää, kun tunnen vain kaikkia negatiivisia tunteita ja ne määrittävät kaiken. En osaa yhdistää ihmiseen hyvää ja pahaa.

Mutta en kovin paljon riitele ja loukkaannu asioista. Riippuu tosin ihmisestä.

a. Emotional liability: Unstable emotional experiences and frequent mood changes; emotions that are easily aroused, intense, and/or out of proportion to events and circumstances.

No toi kyllä pitää paikkansa.


Hmmm.

Mutta toisaalta en tiedä, kun vaikka olen monella tapaa epävakaa, en käyttäydy kyllä juuri koskaan niin hullusti kuin mitä olen ymmärtänyt että borderline on. Esim. viimeisin yli 2 vuotta kestänyt parisuhde oli hyvin rauhallinen ja ei riidelty koskaan. Minulla ei ole itsellä tarvetta haastaa riitaa, olen hyvin kiltti ja iloinen ja ystävällinen (mikä ei vastaa epävakaata persoonallisuushäiriötä), mutta jos joku TOINEN aloittaa vihamielisen tai välinpitämättömän käytöksen, tulen todella vihaiseksi. Tosin vihaisenakin yritän aina ensin keskustella rationaalisesti asioista ja selvittää niitä puhumalla.

Enemmänkin minusta satunnaiset kohtaukset, joissa heitän astioita seinään tms. liittyvät aspergerin meltdowneihin eli olen ylikuormittunut ja kapasiteetti aivoissa loppuu täysin, niin sitten lentää. Aika harvinaista kyllä. Ehkä kerran vuodessa kahdessa.

Pahinta on ollut aina se, jos joku, johon olen ihastunut, alkaa kohdella välinpitämättömästi. Silloin olen kyllä oppikirjesimerkki borderlinesta. Muutun aivan hulluksi ja lähetän satamiljoonaa viestiä ja hajotan puhelimia ja sim-kortteja etten voisi lähettää enää mitään jne. Mutta tuskin kyse on borderlinesta silloin, jos tällaista käytöstä on VAIN hyvin spesifeissä tilanteissa. Tällöinkin kyse on minusta enemmän siitä, että olen asperger + adhd ja hsp eli tunteet ovat HYVIN voimakkaita, olen impulsiivinen ja intensiivinen ja taustalla jonkinasteisia traumoja ja vaikeutta luottaa ihmisiin ja siis pelkoja, ja sitten se, että en KESTÄ sitä jos ihmiset käyttäytyy huonosti, koska se on EPÄRATIONAALISTA. Mulle olisi ihan ok, jos joku ei tykkää musta ja SANOO SEN suoraan. Ok. Se on selkeää. Mutta en osaa käsitellä... Outoa käytöstä. En tiedä. Tässä nimenomaisessa asiassa ja kohdassa olen hullu.

En tiedä. En tiedä. Ehkä olen vaan intensiivinen yliherkkä asperger adhd.

Ja ehkä parisuhteissa olen ollut epävakaa, koska olen aidosti kokenut, että minun ei kuulu olla siinä suhteessa, mutta en ole uskaltanut lähteä, koska 1) pelkään tyhjyyttä 2) pelkään että jään yksin 3) pelkään etten pysty sitoutumaan 4) pelkään miljoonia asioita. Ja siitä seuraa sitten se, että sitoudun sitkeästi, vaikka pitäisi lähteä, mutta sitoutumiseni on huonoa koska vähän väliä puhun lähtemisestä vaikken tee sitä.

Olen täysin pihalla. Kuka olen. Mikä minulle on mahdollista. Miten. Koska. Missä. Kenen kanssa. Hä?

Ei HAJUAKAAN. Mistään.

Autistien informaatioähky

"A new study has found that the brains of autistic children produce, on average, 42% more information than non-autistic children when in a resting state (Velázquez & Galán, 2013)...

All the minds major functions are working at increased capacity, perhaps explaining why autistic children shun social interactions.

Rather than being uninterested in other people, autistic children may find the sudden rush of information from others too much to cope with."

Intense World: Autistic Brains Create 42% More Information at Rest

Autismista ja itseriittoisuudesta

Synkronisiteetti vaikuttaa taas elämässäni. On nimittäin kyllä taas todella merkillisiä yhteensattumia. En halua puhua täällä muista ihmisistä, mutta jotain on pakko ilmaista. Sanotaan siis mahdollisimman lyhyesti ja epämääräisesti, että olen tavannut ihmisen, joka opettaa - tai pikemminkin auttaa ymmärtämään - juuri niitä asioita, joiden ymmärtäminen on NYT kaikkein tärkeintä.

En ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka ei tunne ikävää, ei rakkautta, ei emotionaalisesti kiinny ihmisiin (tai asioihin) harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on HYVIN itseriittoinen ja viihtyy parhaiten yksin omien älyllisten ja luovien tms. projektiensa parissa, jolle on tärkeämpää oma sisäinen agenda (mikä se milloinkin sattuu olemaan) kuin mikään IHMINEN (ellei tuo ihminen satu olemaan se agenda). Jolle tärkeintä on vapaus toteuttaa itseään, joka ei voi sitoa itseään koskaan kehenkään luvaten, ettei koskaan jätä ja lähde omille teille, jos jokin AGENDA sitä vaatii.

Olen helpottunut tavattuani toisen tällaisen ihmisen. Tekee hyvää nähdä toista tunteetonta ja ylirationaalista ihmistä. koska ymmärrän, että on täysin ok olla sellainen. Minä voin olla sellainen. Se ei ole väärin. Se on outoa ja erilaista, mutta ei väärin.

Jos yhdessä on kaksi sellaista ihmistä, tunteettomuus, ylirationaalisuus ja uskollisuus itsensä toteuttamiselle ja sisäisille agendoille, on vain HYVÄ ASIA ihmissuhteessa (mikä suhde se sitten onkaan). Jos kuvitellaan, että kaksi tällaista ihmistä on parisuhteessa, he voivat käydä keskenään vaikkapa seuraavanlaisia vuoropuheluita (oltuaan yhdessä vaikkapa 2 vuotta): "Olet tosi kiva, mutta en tiedä tunnenko kauheasti mitään sinua kohtaan" ja toinen vastaa: "Samoin". Ja se on täysin ok. Tai toinen lähtee kuukaudeksi ulkomaille ja kysyy jossain vaiheessa: "Onko ikävä?" ja toinen vastaa: "Ei, hyvä vaan kun saa olla rauhassa" ja toinen sanoo: "Hyvä, ei mullakaan."

Jos on kaksi tällaista ihmistä, he voivat kunnioittaa toistensa vapautta ja oman tilan tarvetta eikä se satuta tai loukkaa ketään.

Sen sijaan tällaisen ihmisen on aika vaikea olla parisuhteessa normaalin ihmisen kanssa, sillä normaali ihminen kaipaa sitä, että toinen rakastaa ja ikävöi ja haluaa olla yhdessä jne. Sellaisia asioita tällainen ihminen ei voi antaa ainakaan siinä määrin, kuin normaali ihminen niitä kaipaa.

Tällainen ihminen on myös sellainen, että sille ihmiset ovat korvattavissa. Ihmiset palvelevat jotakin tiettyä funktiota elämässä, ja tuon ihmisen voi korvata toisella samaa funktiota palvelevalla. Tärkeintä on se, mitä suhteesta saa. Funktio voi olla antoisat älylliset keskustelut tai fyysinen läheisyys. Tuota funktiota täyttämään käy kuka vaan, joka siihen tehtävään soveltuu. Ja tuon ihmisen voi korvata uudella ilman kummempia tunnontuskia. Tietysti ei ole tarvetta vaihdella ihmisiä tuosta noin vaan, jos suhde (ystävyys tai mikä vaan) toimii ja on miellyttävä, sitä tietysti pitää mieluiten sen, mikä jo on. Joskus voi käydä myös niin, että joku täyttää funktion niin hyvin, on siinä niin LOISTAVA, että tulee tietoiseksi siitä, että olisi hyvin vaikea korvata tuota ihmistä yhtä hyvällä. Silloin tuo ihminen ei olekaan enää niin vain korvattavissa. Siitä voinee tulla korvaamaton.

Olen paljon autistisempi kuin olen tajunnut. Jotenkin aina olen vaan unohtanut, kuka todella olen (autistinen) ja alkanut pitää itseäni melko normaalina ihmisenä - ja sitten ihmettelen, kun mistään ei tule mitään.

Minua rasittaa toistuvasti elämässäni se, etten voi tietää koskaan mitään. Voin tehdä induktiivisia johtopäätöksiä tai abduktiivisia selityksiä, mutta ne eivät takaa totuutta. Musta joutsen voi löytyä. Parempi selitys voi löytyä. Siksi en voi TIETÄÄ, kykenenkö rakastamaan parisuhteessa tms. mutta nyt minusta tuntuu, että ehkä voin valita nyt sen teorian, että olen autistinen ja en kykene rakastamaan (ainakaan millään perinteisellä, emotionaalisella tavalla), ikävöimään jne. Ja tämä teoria on voimassa ellen kohtaa mustaa joutsenta.

Ihastuminen - kompassi vai ansa?

Ihastuminen on epäilyttävä tunne, sillä se on johdattanut minut aina vääränlaisten ihmisten luo. Toisaalta on mahdollista, että vaikka olen ihastunut aina VÄÄRÄNLAISIIN ihmisiin, ne ovat olleet OIKEITA sillä hetkellä. Eli sellaisia ihmisiä, joilta olen saanut oppia juuri niitä asioita, jotka minun on sillä hetkellä kuulunut oppia päästäkseni eteenpäin itseni kanssa. Niin. Se on mahdollista. Sillä jokaisen merkityksellisen oppimiskokemuksen myötä se MILLAISIIN ihmisiin ihastun, on muuttunut todella paljon. Ehkä se on minun kompassini, mutta sellainen päivittyvä versio, joka hitaasti säätyy kohti oikeaa asentoa. Ehkei pitäisi pelätä niin paljon sitä, että ihastuu vääriin ihmisiin. Kuuluuko suhteen välttämättä kestää koko loppuelämän? Se on kulttuurinen ihanne, kyllä. Ja olisihan se sinällään hienoa, mutta… Jos minä olenkin täällä oppimassa. Säätyykö kompassi lopulta oikeaan asentoon, ja voin jäädä paikoilleni? En voi tietää.

En oikein enää kuvittele tietäväni mitään. Tulevaisuudesta. En koe voivani piirtää valmista kuvaa, jota lähden sitten rakentamaan, sillä opin koko ajan uusia asioita, ja samalla se, kuka olen, muuttuu, ja samoin toiveeni ja näkemykseni tulevaisuudesta. Olen siksi päättänyt alkaa elää päivä kerrallaan. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, ja näen, mitä sieltä paljastuu.

On paljon mitä EN tiedä, mutta myös jotain mitä tiedän. Tällä hetkellä kompassini on selvästi kiinnostunut puheliaista ja älyllisesti suuntautuneista ihmisistä. Olen oppinut, että en voi olla ihmisen kanssa, joka ei ole TODELLA älykäs JA älyllisesti suuntautunut. Pelkällä älyllä en tee mitään, älyllinen intohimo on ehkä TÄRKEIN asia mitä kaikissa sellaisissa ihmisissä on oltava, joiden kanssa muodostan läheisen suhteen (oli se sitten ystävyyttä tai muuta). Halu tietää ja oppia, kasvaa. Olin nuorena kiinnostunut, tyhmänä, vain ulkonäöstä, mutta olen todellakin oppinut, miten totaalisen turha asia ulkonäkö on. No joo, kyllähän miehen pitää minua miellyttää fyysisesti, muutenhan se on vain kaveruutta ja kaveruutena pysyy, mutta kuitenkin. Mutta siis se, että ulkonäkö EI tee onnelliseksi eikä tyydytä minua henkisellä ja älyllisellä tasolla tippaakaan, ja NE ovat minulle tärkeimmät tasot. Ihmisissä. Ja rakkaudessa. Haluan ihmisen, joka tyydyttää minut täydellisesti henkisesti ja älyllisesti. Kiitos. Olen varmaan sitten jonkinlainen sapioseksuaali. Tai ainakin pitäisi olla. Siis onnellisuudelleni ja hyvinvoinnilleni se olisi varmasti parasta.

http://www.voice.fi/daami/suhteet/sapioseksuaali-kiihottuu-alykkyydesta-tunnistatko-itsesi-kuvauksesta-70100

Mikä on tämän pointti? Pohtiminen. Kirjoittamalla minä pohdin ja työstän asioita, ja nytkin kun kirjoitin tätä, oivalsin jotain. Eli sen, että EHKÄ minun ei pitäisi pelätä ihastumista, vaikka se on joka kerta vienyt väärään paikkaan, mutta MIKÄ on väärä? Jos ajatellaan, että pitää löytää ihminen, jonka kanssa on loppuelämän, niin kyllä, väärä. Mutta entä jos minä olen täällä oppimassa, ja ne ovat olleet OIKEITA sen hetkiselle oppimiselleni? Sillä kiinnostavaa minusta on se, että se, millaisiin ihmisiin ihastun, muuttuu todella paljon kokemusteni myötä. Ehkä se on kompassi, joka ohjaa minua sillä hetkellä oikeaan suuntaan. En tiedä.

Kun sanoin, että elämä on matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, se tarkoittaa sitä, että olen hiljattain syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että en VOI elää niin, että piirrän mieleeni valmiin kuvan jostain tulevaisuudesta ja yritän sitten survoa itseni tuohon valmiiseen muottiin. Eli yksi yleisimmistä tällaisista muoteista on se, että ihmiset ajattelevat, että ”etsinpä jonkun jonka kanssa menen naimisiin, ja sitten tulee 2 lasta ja ostetaan talo jne.” Olen yrittänyt survoutua siihen, mutta en enää tiedä… Minulla ei ole mitään sellaisia asioita VASTAAN, mutta jos tämä elämä ei vaan vie minua sinne niin se ei vie. En voi tietää, mitä matosta kiertyy esiin. En tiedä. Ehkä minä vain tapaan erilaisia ihmisiä, joista jokaisen kanssa opin uusia asioita ja sitten jatkan matkaa. Tai sitten, EHKÄ, joskus tapahtuisi sellainen ihme, että tapaan jonkun, joka on niin järisyttävä, etten halua enää jatkaa matkaani muualle. Mutta en ymmärrä, kuka saisi pidettyä mielenkiintoni yllä niin kauan? Mieleni on levoton, utelias ja haluaa oppia ja kokea aina uusia asioita

En tiedä. Se on minun tämän päivän motto. En enää suunnittele elämää pitkälle eteenpäin. Luovun valmiista rakennelmista ja annan elämän toteutua sellaisena kuin se toteutuu. Olen täällä oppimassa. Heittäydyn tuntemattomaan virtaan. En tiedä. Mutta tiedän sen, että haluan elää toteuttaen itseäni. Haluan elää uskollisena itselleni.

En tiedä

Asiat, joita olen tänne kirjoittanut itsestäni suhteessa parisuhteeseen, seksiin tai mihin tahansa, on "kumottu". Sillä olen ymmärtänyt, että ne ovat olleet sepitelmiä, tulkintoja, teorioita, yrityksiä ymmärtää jotain, mitä en ymmärrä. TOSIASIA on, että en tiedä (juuri) yhtään, kuka olen suhteessa läheisyyteen, seksiin, parishteisiin, yhdessä asumiseen jne. En TIEDÄ mitä haluan.

Elämässäni on alkanut nyt uusi aikakausi. Sen nimi on: EN TIEDÄ.

En tiedä tarkoittaa sitä, että olen romuttanut valmiit mallit, konservatiiviset käsitykset jne. Olen tähän asti elänyt elämääni niin, että olen yrittänyt piirtää valmiita kuvia asioista mieleeni ja sitten tavoitellut niitä. Luulen, että niin usein eletään. Suuri osa ajattelee, että "etsin miehen/naisen, jonka kanssa menen naimisiin, hankitaan 2 lasta ja koira tai kilpikonna ja mieluiten ostetaan oma talo" ja myöskin ihmiset yleensä yrittävät keksiä päässään, mitä he opiskelisivat ja mitä työtä he tekisivät isona. Sitten heillä on tällaiset suunnitelmat ja mallit päässä ja he lähtevät tavoittelemaan niitä.

No, olen tajunnut, ettei toi toimi mulla.

Minä EN voi piirtää valmiita kuvia. En ole sellainen ihminen. Olen toisenlainen ihminen. Olen OPPIJA. Kun kuljen elämässä eteenpäin, opin koko ajan uutta, ja kun opin uutta, päivittyvät näkemykseni, suunnitelmani, haluni, toiveeni. En voi elää autenttisena ja uskollisena ITSELLENI ja omalle tielleni, jos päässäni on joku ihmeellinen valmis MALLI, jota yritän rakentaa.

Siksi en enää tiedä enkä yritä tietää. Mitään. Minä vain elän ja katson, mitä tapahtuu. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaan kun kävelen eteenpäin. Se on uusi mottoni. Minä en tiedä, mitä sieltä tulee näkyviin ja koska. Antaa tulla vaan.

On toki asioita, joita TIEDÄN. Asioita, joita olen oppinut. Asioita, joista tiedän, että ne ovat minulle tärkeitä ja asioita, joista tiedän, etteivät ne sovi minulle jne. On arvoja.

En usko, että olen kukaan vakio esim. sellaisten asioiden kuin yhdessä asuminen, seksi tai läheisyys suhteen, vaan olen erilainen niissä asioissa suhteessa eri ihmisiin. Erilaiset ihmiset saavat esiin erilaisia asioita eri tavoilla.

En tiedä, mitä työtä haluan tehdä "isona". Ok, en sitten tiedä. Tiedän mitä haluan NYT. Kuljen sitten sitä tietä. Katsotaan mihin se vie.

En tiedä, millaisen parisuhteen haluan. En tiedä, haluanko vielä lapsia, haluanko joskus naimisiin, haluanko asua yhdessä vai omissa asunnoissa. En tiedä. Riippuu kenen kanssa olen ja kuljen. Riippuu siitä, mitä opin matkan varrella. Jollain tavalla minusta tuntuu, että haluaisin vielä kokea sen, että saan lapsia ihmisen kanssa jota rakastan, koska en ole kokenut sellaista ja se voisi olla hienoa. Toisaalta haluaisin omistautua älyllisille ja luoville projekteille. Mutta en tiedä onko ne välttämättä toisensa poissulkevia asioita. Ehkä voi saada molemmat. En tiedä. En tiedä, en tiedä en tiedä.

En edes tiedä sitä, haluanko suhteen joka kestää loppuelämän. Vai olenko oppija, joka oppii uusia asioita uuden ihmisen kanssa ja tulee aina päivä, jolloin koen, etten voi oppia siinä enempää ja haluan jatkaa matkaa. En tiedä.

En tiedä.

Mitään.

Olen avoin. Elämälle. Kävelen matolla ja se kiertyy auki askelteni edellä.

Haluaisin kokea RAKKAUDEN. Rakkaussuhteen. Tietää, millaista on todella rakastaa. Se olisi varmastikin syvin toiveeni. Mutta mitä rakkaus on? Tai sanotaan niin, että jos en saa/voi kokea sellaista rakkautta, josta olen aina haaveillut, riittääkö agape, se, että säteilen universaalia rkkautta ja rakastan itseäni ja kaikkia ja kaikkea. kaipa sen sitten on riitettävä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa, että voin vielä kokea todellisen rakkauden.

Sen tiedän, että olen ennen tehnyt PALJON virheitä. Siis siinä, miten olen etsinyt rakkautta. Yksi pahimmista virheistä on ollut alkoholi. Toinen on seksi. Olen käyttänyt niitä PAKENEMISEEN. Todellisuuden kohtaamisen välttelyyn. Jos ei oikein ole puhuttavaa jonkun kanssa tai ei löydä oikeanlasta yhteyttä, on helppo paeta asian kohtaamista luomalla läheisyyttä ja yhteys etenemällä liian nopeasti fyysisellä alueella ja juomalla hiukan alkoholia, jolloin on hauskaa, vaikkei olisikaan niin hauskaa. Olen pelännyt yksin olemista tai enemmänkin yksin JÄÄMISTÄ ja siksi paennut, takertunut ihmisiin, joiden kanssa ei ole ollut oikeanlaista yhteyttä.

Siksi TIEDÄN, että en koskaan enää tee niin. En koskaan enää juo pisaraakaan alkoholia, kun tutustun johonkin ihmiseen. Jos jonkun kanssa ei ole todella hauskaa ja antoisaa, kun ollaan vaan siinä omina itseinämme, niin sitten se ei varmasti ole oikea ihminen. Haluan löytää ihmisen, jonka kanssa on niin kivaa, että haluan nähdä sen uudestaan ja uudestaan. Sitä etsin.

Samoin fyysisen läheisyyden suhteen on oltava HYVIN varovainen. Kosketus saa kiinnittymään, lukittumaan, liimautumaan toiseen. Kosketus aloittaa romanttisen suhteen. Kosketusta ei siksi saa olla ennen kuin on varmasti valmis aloittamaan suhteen jonkun kanssa. Ettei liimaa itseään väärään ihmiseen, ihmiseen, jota ei vielä tunne tarpeeksi.

Siinä jotain mitä tiedän.

Yritän oppia olemaan pelkäämättä yksin jäämistä. En pelkää yksin OLEMISTA. Luulisin. Alitajunnassani on vain jokin kaamea kauhu sitä epävarmuutta kohtaan, jota yksin oleminen tuottaa. Epävarmuus syntyy siitä, ettei minulla ole Jumalan allekirjoittamaa paperia, jossa sanotaan: "2 vuoden ja 7 kuukauden kuluttua kohtaat rakkauden". Jos saisin tuollaisen lupauksen, niin mikäs tässä sitten olisi odotellessa. Mutta se epävarmuus. Se on pahin. Kun ei TIEDÄ, mitä edessä on. Mutta yritän opetella jotenkin elämään sen kanssa. Käsitellä sitä.

Suurempi suodatus

Olin hetken pimennossa. Blogini oli. Koska mietin. Ajattelin, että rupeaisin ehkä kirjoitteleen vain päiväkirjaa, mutta siinä on joku ongelma, koska jos en koe, että kirjoitan JOLLEKULLE, en jaksa kirjoittaa. Ja kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja tärkeää, joten olen sitten taas täällä. Ja hitsi istun keittiössä ja tuossa vieressä löyhkää ROSKAPUSSI ja en voi kyllä tehdä mitään ellen SIIRRÄ sitä johonkin kauas minusta.

Kas näin.

Ajattelin siirtyä päiväkirjaan siksi, että olisi ehkä hauskaa, jos asiani pysyisivät yksityisinä. Mutta koska en kerran kykene kirjoittamaan muulla tavalla, niin olkoon sitten. Mutta olen tehnyt nyt hieman muutoksia. En kirjoita enää parisuhteestani/-suhteistani ainakaan mitään kovin erityistä. Tai mistään ihmissuhteistani. Ne ovat yksityisasioita. On nimittäin niin, että ihmiselämä on yhtä narratiivia. Me kerromme TARINOITA. Tulkitsemme, sepitämme, selitämme. Se, mitä kerron täällä jostain ihmisestä tai ihmissuhteesta ei ole TOTUUS vaan narratiivi. Satu. Sepitelmä. Tulkinta. Versio. Teoria. Subjektiivinen illuusio. Näkökulma. Ja kuitenkin, jos kerron sen täällä, se muuttuu tavallaan todeksi, mitä se ei ole. Joten parempi, että ne tarinat pysyvät poissa täältä. Ja ylipäätään pitäisi aina kysyä lupa toiselta ihmiseltä siihen, että saako julkaista jotain, mikä kertoo myös hänestä.

Ja muutenkin tulen varmaan aiempaa enemmän suodattamaan asioita.

Mutta tarve kirjoittaa on suuri, ja en tiedä, mihin muualle kirjoittaisin.

Uskominen

Olen nyt päättänyt uskoa vakaasti siihen, että voin saada sen rakkauden, josta olen aina unelmoinut. Aion vaan uskoa siihen. Piste.