Kun olin 6. tai 7.-luokalla kiinnostuin parapsykologiasta. Se oli varmaankin varsin väistämätöntä, sillä olin pienestä asti ollut valtavan kiinnostunut kaikesta oudosta ja jännittävästä ja leikin hurjia mielikuvitusleikkejä serkkupojan ja veljeni kanssa Pukalan metsissä. Olen asperger ja minulla on aina ollut intensiivisiä kiinnostuksen kohteita. ala-asteella olin monta vuotta fanaattisen kiinnostunut luonnosta ja eläimistä, niiden tutkimisesta sekä eläinten ja luonnon suojelusta. Kun fokukseni siirtyi parapsykologiaan, nämä jäivät taustalle, hiipuivat ajan myötä vain elämääni vaikuttaviksi arvoiksi ja luonnon syväksi kunnioitukseksi.
Kiinnostukseni mystisiä ja yliluonnollisia asioita kohtaan kasvoi koko ajan. Se todella kiehtoi minua. Hain kirjastosta kasapäin aihetta käsitteleviä kirjoja – parapsykologian hylly oli vakiopaikkani. Selasin niitä ja luin kädestä ennustamisesta, astrologiasta, ihmissusista ja vampyyreista, joiden olemassaoloon uskoin ja ufoista. Erityinen fiksaatio minulle tuli ihmissusista. Kuvittelin iltaisin kotiin kävellessäni ihmissusien seuraavan minua, kuulin niiden ääniä pusikoista. Kirjoitin kertomuksia ihmissusista, piirsin niistä kuvia.
Kun olen kiinnostunut jostakin asiasta, se hallitsee kaikkea elämässäni – ainakin ajatuksiani, puheitani, lukemiani kirjoja, kirjoittamiani tekstejä jne. Koulussa tämä ilmeni siten, että väänsin joka ikisen annetun kouluaineen kauhukertomukseksi ja kuvaamataidossa väänsin joka ikisen annetun aiheen kauhuaiheiseksi työksi. Luin kauhu- ja fantasiakirjallisuutta.
Sitten yhtenä päivänä kuulin jonkun puhuvan, että keskustassa oli ristiinnaulittuja koiria. Olin siihen aikaan toivottoman naiivi ja sosiaalisesti yksinkertainen apina, ja uskoin aivan mitä tahansa. En osannut arvioida, milloin joku puhui totta ja milloin ei. Uskoin siis todella, että jossakin oli ristiinnaulittuja koiria. Se, mikä kuitenkin järkytti minua, oli oma reaktioni: olin innoissani. Tunsin jonkinlaista sairaalloista mielihyvää, tunsin pahuuden voimien läsnäolon. Ne olivat siinä vaiheessa päässeet jo liikaa elämääni, alkaneet vaikuttaa minuun liikaa. Lähdin etsimään koiria, mutta eihän sellaisia missään ollut. Pelästyin kuitenkin omaa reaktiotani ja tajusin, että olin mennyt liian pitkälle. Tunsin pahan saavan minusta otetta. Aistin jotakin vaarallista, tajusin, että jos en heti lopettaisi, tapahtuisi jotain pahaa. Olin väärällä tiellä.
Sillä siunaaman hetkellä tajusin, ettei tuollaisilla asioilla voinut leikkiä, paiskasin oven kiinni ja pakenin. Yliluonnollisista asioista, poislukien Jumala, jonka tiesin Hyväksi, tuli Vaarallisia. Tabuja. En halunnut olla niiden kanssa koskaan enää missään tekemisissä. Osaksi ehkä tämä vaikutti siihen, että käännyin ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään Jumalaa. Olin kohdannut Pahuuden, aistinut sen läsnäolon ja halusin turvaan. Tiesin, että kristinuskon Jumala oli hyvä ja tiesin, että siellä olisin turvassa.
Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan menneet aivan yksi yhteen. Aloin etsiä Jumalaa vasta kun olin noin 18-vuotias, ja kun hylkäsin parapsykologian, olin vasta yläasteella.
Kaksi muutakin tekijää vaikutti asiaan.
Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin, olin syntymästä asti ateisti. Sukuni on hyvin kristillistä ja minua hinattiin perheen mukana Helluntaiseurakunnan kesäjuhlille ja kävin Pyhäkoulussa ja kotona oli uskonnollisia kirjoja ja sukuni sekä perheei arvot ovat nuhteettoman kristillisiä. Vanhempani eivät kuitenkaan ole näkyvästi uskovaisia. Kun olin lapsi, he vielä kävivät jonkin verran tuollaisissa hengellisissä tapahtumissa, mutta muuten en muista heidän juurikaan puhuneen Jumalasta tai Raamatusta tai lukeneen Raamattua tms.
Minä en tiedä miksi, mutta minä vihasin kristinuskoa niin pienestä asti kuin muistan. Se ällötti minua. Se ei kiinnostanut minua yhtään. Kun olin 15-vuotias, en halunnut mennä rippikouluun enkä kastettavaksi (minua ja veljeäni ei kastettu vauvoina, koska vanhempani halusivat, että saisimme itse päättää isompina asiasta).
Luulen, että kristinusko kuvotti minua siksi, että olin liian pieni ajattelemaan vielä itse, muodostamaan omaa mielipidettä asioista, ja minulla on synnynnäinen taipumus vihata kaikkea ulkoapäin tuputettua. Työnsin asian siis pois elämästäni siihen asti, kunnes olisin riittävän kypsä ja kehittynyt tarkastellakseni asiaa rationaalisesti ja omista lähtökohdistani käsin. Eli kunnes voisin muodostaa asiaan oman suhteeni ulkoapäin tulevan aivopesun sijaan.
Joten haahuiltuani aikani parapsykologian teillä ja kohdattuani siellä piilevän vaaran, kaipasin turvaa (yliluonnolliselta pahalta). Se, mikä kuitenkin lopulta sai minut etsimään Jumalaa oli hätä ja kristinuskon suuntaan minua ohjasi tätini, joka on hyvä ystäväni ja vahvasti kristitty.
18-vuotiaana olin elämässäni totaalisessa kriisissä, täydellisessä romahduspisteessä, ja lopulta aloin kaivata Jumalaa, pyytää apua siltä suunnalta. Ja jo tällöin aloin saada merkkejä. Kyse on synkronisiteetista, joka on Jungin kehittämä termi. Se "tarkoittaa merkitsevää yhteensattumaa. Se viittaa tilanteisiin, joissa kaksi tai useampi toisiinsa näennäisesti liittymätön asia tapahtuu rinnakkain. Tapahtumilla ei ole kausaalista yhteyttä, mutta niitä yhdistää symbolinen merkitys."
Hyvin usein synkronisiteetti ilmenee elämässäni kirjojen kautta. Juuri kun olen kiinnostunut jostain asiasta/tarvitsen (tietämättänikin) tietoa jostain asiasta, juuri oikea kirja ilmestyy eteeni. Kyse EI ole siitä, että kun olen kiinnostunut jostakin asiasta, havaitsen helpommin siihen liittyviä asioita. Tätäkin toki tapahtuu, mutta kyse on eri ilmiöstä. Synkronisiteetti on paljon mystisempi asia. Usein en edes tiedä tarvitsevani juuri sellaista tietoa, mutta kuitenkin, kun näen tietyn kirjan, tiedän, ett minun kuuluu lukea se ja kun luen sen, se räjäyttää tajuntani, koska jotta ajatteluni menisi eteenpäin, tarvitsin TÄSMÄLLEEN sitä tietoa ja sillä hetkellä.
Esimerkki.
Kävin hiljattain vanhempieni luona ja näin olohuoneen pöydällä kirjan, jota en ollut ennen nähnyt. Alexander Loyd: Paranemisen avain. En edelleenkään tiedä, miten tiesin, että se kirja oli siinä minua varten. Näin sen kirjan ja sekunneissa sisälläni räjähti. Tiesin, että minun kuului ottaa se kirja. Katsoin vielä myöhemmin tarkemmin sen kansia, mutta siinä ei ole juuri mitään sellaista tietoa, jonka kuitenkin mystisen vastaanotin heti sen nähdessäni. Asiaa on hieman vaikea selittää tuntemattomille, mutta yritetään.
Paras ystäväni Emilia kulkee elämässään merkillisesti samoja teitä kuin minäkin. Hän on lapsesta asti tuntenut, että hänen täytyy mennä lääkikseen, mutta ei ole ymmärtänyt miksi täytyy. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana syy on selvinnyt hänelle. Hän menee rakentamaan siltaa länsimaisen ja itämaisen lääketieteen välille. Tai jotain sen tapaista. Ei ihan noin. Itseasiassa en oikein ymmärtänyt, mikä se hänen syynsä oli ja JUURI TÄMÄ KIRJA, josta koitan kertoa, selitti minulle täydellisesti sen, mitä Emilia tavoittelee. Se kirja on koko Emilian teoria. Aivan kuin Jumala olisi halunnut minun tietävän, mitä Emilia tietää, jotta ymmärtäisimme toisiamme taas paremmin ja tiemme yhdistyisivät. Pohjimmiltaan kyse on kvanttiparantamisesta. Energialla parantamisesta. Muttä tässä kirjassa se selitettiin täydellisesti.
Ja kun näin sen kirjan, tiesin sekunneissa, että se kirja kertoo kaiken Emilian tehtävästä. Ja kun jälkeenpäin tutkin kirjan kansia ja vilkuilin sisällysluetteloa, ne eivät oikeasti välittäneet riittävästi informaatiota, että olisin voinut tietää, että se kirja sisälsi Emilian koko teorian, KAIKEN, mistä Emilia oli koittanut kertoa, mutta josta en oikein ollut saanut otetta ja silti TIESIN.
Ja kun luin sen kirjan, sain vielä enemmän. Sen lisäksi että tajusin täydellisesti Emilian tehtävän ja ajatukset ja teorian, tajusin, että myös minun kuuluu tietää ne asiat, ne ovat osa minunkin tehtävääni. Sillä kirjalla oli massiivinen vaikutus elämääni ja sen suuntaan. Se kirja sai minut innostumaan kvanttifysiikasta ja tilaamaan kasan kirjoja, joita luen nyt, ja jotka ovat puolestaan räjäyttäneet taas tajuntani ja niin se tie etenee. Kohti jotakin.
Synkronisiteetti. I LOVE it. Synkronisiteetista Matriisista vapautuminen -blogissa: Universumin yhteinen kieli: Synkronisiteetti.
No, joka tapauksessa aloin saada tällaisia merkkejä ja tuntea johdatusta heti kun aloin etsiä.
Ja sillä tiellä olen siis edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti