Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tämän tekstin, koska minua ärsyttää ihmisten tabut. Norminmukaisille ihmisille yksi elämän keskeisistä (keskeisin?) asioista on muiden miellyttäminen (hyväksytyksi tuleminen). Tämän vuoksi monet asiat ovat tabuja. Monista asioista puhuminen on kiellettyä. Onneksi nykypäivänä ollaan jo valtavasti edistytty vapaampaan suuntaan. Katson Mad men -televisiosarjaa, joka sijoittuu 50-luvun Amerikkaan ja en käsitä, miten olisin kestänyt elää siihen aikaan. Entisinä aikoina käyttäytymisnormit olivat vielä paljon tiukempia.
Yksi tabu on oman älykkyyden myöntäminen ääneen ja siitä puhuminen. PYH sanon minä. Turhassa vaatimattomuudessa ei ole mitään kaunista, koska se on epärehellisyyden muoto. Minä arvostan rehellisyyttä (kuten kunnon asperger ainakin). Aspergereistahan sanotaan, että he ovat uskollisempia totuudelle kuin ihmisten tunteille (Attwood).
Lisäksi, kun asioista vaietaan, sillä on ikäviä seurauksia. Kun esimerkiksi ei saa avoimesti ja julksiesti olla älykäs, mitä tapahtuu? Älykkäät ihmiset muuttuvat näkymättömiksi ja kokevat olevansa yksin. Missä ovat muut älykkäät ihmiset, he ihmettelevät, mutta niitä ei löydy, koska älykkyys pitää salata. Tai tietysti se jossain määrin tulee esille henkilän teokjen kautta, kuten koulun arvosanoissa, mutta kertooko sellainen oikeasti mitään todellista? Eipä juuri. Tai ei välttämättä.
Minusta olisi paljon kivempaa elää maailmassa, jossa ihmiset ovat hyvin rehellisiä ja avoimesti sellaisia kuin ovat. Tämä tietysti edellyttää itsetuntemusta.
Joten nyt minä puhun älykkyydestäni ihan piruuttani. "Be the change you want to see in the world" sanoi Gandhi ja niin minä teen. Aloitan avoimuuden vallankumouksen. Toimin esimerkkinä.
Ensinnäkin ymmärsin olevani älykäs vasta muutamia vuosia sitten. Tämä johtuu erinäisistä tekijöistä.
1. En saanut huikaisevia arvosanoja koulussa, koska en tehnyt mitään. En tehnyt läksyjä (raapustin ne äkkiä tunnin alussa valmiiksi tms.), en lukenut kokeisiin, en kuunnellut tunneilla – olin melkoinen ADHD-pöpö. Koulu ei kiinnostanut minua pätkän vertaa. Minulla oli paljon kiinnostavampia asioita elämässäni, kuten intensiiviset kiinnostuksen kohteeni.
Aloin panostaa hiukan enemmän lukiossa, koska kaikki puhuivat, että siellä on paljon vaikeampaa. Luin edellisenä iltana koealuetta läpi, siinä taisi olla suuri panostukseni. Tämän pienen ponnistuksen lisäämisen seurauksena keskiarvoni nousi hieman 8 yläpuolelle, kun se aiemmin oli pysytellyt hiukan 8 alapuolella.
Vasta ammattikorkeakoulussa 24-vuotiaana olin kognitiivisesti kypsä keskittymään opiskeluun ja olemaan motivoitunut ja sainkin tenteistä lähinnä 5:sia (eli täydet pisteet). Mutta en joutunut niiden eteen kyllä silti sanottavasti panostamaan. Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni luin kokeisiin ja tein mitä pyydettiin.
2. Lapsena elin mielikuvitusmaailmoissa ja syvennyin erityisiin kiinnostuksen kohteisiin, joiden parissa kyllä olin pieni tutkija ja luin tietokirjoja, mutta keskittymiskykyni oli huono ja hain aina kirjastosta JÄRJETTÖMÄN kasan tietokirjoja, jotka selasin parissa tunnissa läpi lukien sieltä täältä kiinnostavia kohtia. En siis koskaan kokenut olevani erityisesti älyllisesti suuntautunut. Enemmänkin elin ja koin täysillä. Tutkin hyönteisiä ja kasveja ja yritin saada sieluni irtoamaan ruumiistani ja sellaista.
3. Nuoruudessa suuntauduin täysillä sosiaaliseen todellisuuteen ja painin sosiaalisen sopeutumisen problematiikan kanssa. Ikävuosina 14-24 kaikki resurssini menivät sosiaalisten ongelmien ja masennuksen ja itsetutkiskelun kanssa painimiseen. Eli en tässäkään kohtaa ehtinyt olemaan sillä tavalla älyllisesti suuntautunut, että olisin huomannut omaavani aivot.
4. Koska olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti jälkeenjäänyt ja vaikutin sosiaalisesti TODELLA tyhmältä ja idiootilta, en todellakaan tajunnut olevani älykäs.
Kun sitten vihdoin aloin saada päätäni järjestykseen ja saatoin siirtää resurssini itsensä etsimisestä ja sosiaalisista ongelmista minuuteni toteuttamiseen ja olin kognitiivisesti kypsynyt sillä tavalla, että pystyin keskittymään asioihin ja toimimaan pitkäjänteisesti, suuntauduin täysillä älylliseen todellisuuteen ja tiedon imemiseen.
Ja muutama vuosi sitten tajusin, että hei, minähän olen oikeasti tosi älykäs. Siistiä. Selvimmin tajusin sen siitä, että kaksi ylivoimaisesti älykkäintä koskaan tapaamaai ihmistä ovat parhaita ystäviäni ja he pitävät minua älykkäänä ja olen heidän kanssaan aivan tasavertainen.
Se, mitä sosiaalisella puolella olen menettänyt, on annettu toisaalla runsain mitoin takaisin ja sen veraan elämäni aion rakentaakin.
Tosiasia on, etten koe olevani varsinaisesti suunnattoman älykäs, pikemminkin hyvää, hieman korkeahkoa keskitasoa. Mutta se älyllinen potentia, mikä minulla on, sen minä hyödynnän 200% ja käytän aivojani koko ajan, kehitän itseäni ja kykyjäni, haastan itseäni, ajattelen, luen, pohdin... Joten totta kai tulos on erilainen kuin jos vertailun kohteeksi otetaan samanlaisella älyllisellä potentialla varustettu yksilö, joka ei ole älyllisesti suuntautunut eikä aktualisoi täyttä potentiaansa. Toisin sanoen ei ole kiinnostunut tiedosta, ajattelusta yms. vaan enemmnäkin ihmissuhteista ja mitä ne normaalit ihmiset sitten tekevätkään.
Lisäksi uskon, että suurimmat lahjani tulevat luovuudesta ja nonkonformistisuudesta. Kun nonkonformistisuus yhdistetään suureen luovaan potentiaan, mielipuoliseen älylliseen intohimoisuuteen sekä riittävän tasoiseen älylliseen potentiaan saadaan yksilö, joka haluaa omistaa elämänsä älyllisille tutkimusmatkoille, joka kykenee tekemään omaperäisiä oivalluksia ja kenties toimimaan tutkijana. Tai keksimään vaikkapa sellaisia asioita kuin Einstein. Sillä se, mikä Einsteinista teki erityisen, oli nimenomaan kyky itsenäiseen, omaperäiseen ja nonkonformistiseen ajatteluun. Tosin sen tasoiset saavutukset fysiikassa edellyttävät myös matemaattisia lahjoja (joita esim minulla ei ole, tietääkseni) ja Einstein oli ymmärtääkseni matemaattisesti huippulahjakas.
Ehkä kuitenkin tärkeimmät vahvuuteni, ne joista pidän eniten, ovat älyllinen uteliaisuus, luovuus ja kyky katsella asioita epätavanomaisista näkökulmista.
Ni. Ihmisten pitäisi luopua turhasta vaatimattomuudesta ja olla avoimesti hyviä ja huonoja kuka missäkin asiassa. Tietysti turha itsensä kehuminen ja täysin epärealistinen itsensä ylistäminen ovat turhaa vaatimattomuuttakin kaameampia vaihtoehtoja. Realistinen itsensä tunteminen ja sen pohjalta ulos tuleva realistinen puhe on parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti