Kun järjestelmä luhistuu

Systeemi on luhistumassa. Minun päässäni. Opiskelujen aiheuttama jatkuva, hellittämätön painetila on ylittänyt sietokyvyn ja aivojen kyky käsitellä todellisuutta ja sen sisältämiä vaatimuksia on hajoamassa. Yritän kuvailla, mitä se käytännössä tarkoittaa eli millaista pääni sisällä on, kun järjestelmä alkaa hajota.

Ylikuormittuneet aivot eivät kykene enää vastaamaan normaaleihin elämän vaatimuksiin. Syöminen, kodinhoito, talous, kaikki arjen normaalit ulottuvuudet ylittävät käsittelykyvyn ja tuntuvat vuorilta, jotka pitäisi jotenkin ylittää, vaikka voimia ei ole.

Syöminen on muuttumassa mahdottomaksi. Kun menen kauppaan, informaatiotulva tekee olon heikoksi. Mitä helvettiä pitäisi ostaa? Mietin keittoa ja vaellan vihannesosastolle, mutta pää tilttaa kokonaan sen järkyttävän valintapaljouden edessä. Pääni tuijottaa vihannesten ja hedelmien rivistöä, yrittää prosessoida asiaa nimeltä SOPPA. Perunoita? Porkkanaa? Sitten tarvisi kaikkea, mistä saa vitamiineja. Mitä muuta, mitä muuta? Miljoonia juureksia, vihanneksia, pää tilttaa, ei pysty käsitteleen... Luovutan. En pysty miettiin niin monimutkaista asiaa. En selviä. Vaellan muualle. Mitä ruoaksi? Mitä voi syödä? Lihahylly oksettaa. Epäeettistä. Lihansyönti on väärin. Ei pysty. Vaellan taas. Eevi ei syö kasvisruokia. Mitä helvettiä me syödään? Sitten keksin. LOHTA. Vaellan kalatiskille. Lohi on yksi, slkeä kappale. Siitä selviän. Ostan lohta. Mutta MITÄ SEN KANSSA? Taas se alkaa... Miljoonia osatekijöitä. Informaatiotulva. Valintakatastrofi. Aivot tilttaa. En selviä. Mitä HELVETTIÄ lohen kanssa syödään? Peruna. Ja tässä kohtaa olen jo ihan loppu ja hajoamassa epätoivosta ja totean, että vittu me ei syödä mitään vihanneksia sitten. Peruna ja lohi = pysytään hengissä.

Näin on selvitty yhdestä painajaismaisesta ruokailusta.

Ja sitten se kaikki muu helvetti. Aamupalat, välipalat... Pää sekoaa. Liikaa käsiteltävää informaatiota.

Ja sitten kun kotona pitäisi syödä... Aamulla vaellan keittiöön ja tuijotan jääkaappiin ja tuijotan hyllyille ja mietin ja mietin. Leipää? Eevi ei syö ruisleipää. Minä en halua vaaleaa leipää, se on epäterveellistä. Ei pitäisi syödä mitään viljoja. Ei leipää. Mutta mitä hittoa sitten. Kaurapuuroa? Kaura ei ole epäterveellistä. Kaurapuuro oksettaa minua (oikeasti). En pysty syömään puuroa. Mysliä? Sekin oksettaa (oikeasti). En pysty. En saa alas. Ei kykene. MITÄ SITTEN? Pähkinöitä? Ei, tulee maha kipeäksi. Helvetti, syön sitä vitun leipää. Tungen leipää suustani alas ja olen syönyt liian vähän, mutta en pysty parempaan nyt. VIHAAN syömistä.

Pää hajoaa ton HELVETIN syömiselämän kanssa. Mä en kestä.

Ja sitten koti. Tätä helvetin tavaraa tursuaa joka paikasta enkä pysty hallitseen sitä. Kaaos. Toiminnot ei automatisoidu, joudun miettiin kaiken erikseen, joka ikisen asian, mitä teen. Kun riisun vaatteita, ne päätyvät lattialle tai lähimpään kasaan. Se on helpointa, ei tarv AJATELLA. Jos haluan ne vaatekaappiin, pitää AJATELLA sitä helvetin prosessia. Pitää pohtia sitä vaatekappaletta ja kaappia ja kuljettaa itsensä kaapille ja sitten vielä komentaa itsensä taitteleen se hiton vaate. Massiivinen itsesäätelytaistelu. Ja se toistuu joka ikisen tehtävän asian edessä joka ikinen elämän hetki. Jos haluan syömisen jälkeen siivota heti astiat ja sotkut, joudun käyttämään valtavan määrän tahdonvoimaa ja henkisiä resursseja siihen. Joudun ajattelemaan sitä typerää lautasta ja MIETTIMÄÄN, mitä ihmettä sille pitäs eka tehdä. Onko sen päällä ruoantähteitä? Ei? Hyvä. Pitääkö se huuhtoa? Kyllä. Ok. Kuljeta kehosi hanalle ja huuhdo lautanen. Sitten laita se tiskikoneeseen. Onko koneessa likaisia vai puhtaita? Puhtaita? Voi JEESUS. Mä en todellakaan PYSTY nyt prosessoimaan tätä asiaa enempää. Laitan lautasen tiskipöydälle ja lähden helvettiin keittiöstä.

Joten ei. En voi siivota sotkua sitä mukaa kuin se syntyy. Joutuisin käyttään KAIKKI resurssini kaiken sen valtavan kaaoksen hallitsemiseen, jota elämäksi kutsutaan. Joten annan vaan kaiken olla. Ja sitten ne kasautuu. Ja on kaaos. Ja sitten KUN jaksan ja tulee inspiraatio ja on HAUSKAA, minä siivoan. Ja se on kivaa. Paitsi nyt, kun aivoni on räjähtämässä avaruuteen. Ei ehdi inspiroitua, kun paskaa ja informaatiotulvia vyöryää niin valtavaa tahtia, että siihen mennessä, kun saan yhden sukan pyykkikoriin, olen jo hukkunut ja kuollut ja mädäntynyt ja multautunut ja jäänyt tsunamin alle.

Ja uni. Miten HELVETISSÄ muka pystyy menemään ajoissa nukkuun? MITEN. Ja sitten kun ei mene, koko helvetin elämä kaatuu kuin korttitalo. Koska sitten ei jaksa mitään. Ja sitten nukkuu, kun pitäs mennä kouluun. Ja kaikki on paskaa.

Ja raha. Jota ei koskaan ole. Tarpeeksi ainakaan.

Ja sitten ne sadat miljoonat koulutehtävät.

Oliskohan vakavasti aika harkta adhd-lääkitystä. Yök.

Ihailu pysyvän rakkauden edellytyksenä

Se on nyt kirkastunut ja käynyt selväksi, että jos vielä joskus seurustelen, on kumppanin oltava ihminen, jota IHAILEN. Se on puuttunut aiemmista suhteista ja uskon, että se on syynä rakkauden puuttumiseen minun puoleltani. Haluan elää ihmisen kanssa, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita syvästi ihailen ja arvostan. Sitä kaipaan. Ja tarvitsen. Ja se, MITÄ ihailen ja arvostan kytkeytyy tietysti vahvasti ARVOIHIN. Ja haluan tuntea JÄÄTÄVÄÄ ihailua. Vilpitöntä ja syvää kunnioitusta.

Mitä minä sitten voisin ihailla ja arvostaa? Älykkyyttä ja älyllistä suuntautumista, älyllisiä intohimoja, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Helvetin hyvää itsesäätelykykyä TAI ainakin vilpitöntä pyrkimystä elämän tietoiseen hallintaan. Inhoan passiivisuutta ja henkistä velttoutta ja sitä, että ihmisillä ei ole tavoitteita ja agendoja ja ne ajelehtii ajopuina ja ulkoisten voimien ohjaamina. Siis ihmiset saa olla sellasia, mut en IHAILE sellasta. Itselleni tietoinen itsehallinta ja kyky ITSE määrätä omasta elämästä, ITSE valita elämäni sisältö, itsensä toteuttaminen ja loputon ponnistelu kohti omien arvojen ja sisäisten totuuksien mukaista elämää on kenties ylin prioriteetti. Ja hyvyys. Sisäinen viisaus sisältäen myötätunnon tärkeyden ymmärtämisen eli kulkeminen rakkauden tiellä. Ja päihteettömyys. Se, että arvostaa selvin päin olemista ja pyrkii siihen enimmän osan aikaa ja suhtautuu päihtymiseen yms. melko nihkeästi ja turhana toimintana. Arvostaa todellisuuden kohtaamista omana itsenään.

Ainakin ne. On ehdottomia. Ihailulle.

Uskon, että ihailu on pysyvän rakkauden edellytys romanttisessa suhteessa. Muuten katson toista jollain lailla alaspäin ja toivon koko ajan, että se kasvaisi ja muuttuisi ja olen tyytymätön ja kaipaan jotain MUUTA. Ei niinku TOSIAAN riitä sellanen, et joku on valinnut jonkun itselleen merkityksettömän työn, jossa pakertaa 8h pvässä täyttäen norminmukaisen kansalaisvelvollisuutensa ja kerätäkseen RAHAA ja sit iltasin käy salilla tai avaa television. Ja that's it. Pretty much. Kuolen TYLSYYYTEEENNNNN. Sellasen ihmisen kanssa.

Pitää olla AGENDOJA! Ideoita. Suunnitelmia. Älyllisiä pyrkimyksiä ja intressejä ja intohimon kohteita. Pitää asettaa itselleen haasteita ja pyrkiä niitä kohti. Ja ei mitään sellasia haasteita, että "kasvatanpa upeat lihakset ja hankin omakotitalon" vaan kykyä kehittää itseään SISÄISESTI, haluta kasvaa paremmaksi ihmiseksi, halua löytää oma kutsumus, halua parantaa maailmaa, halua tehdä hyvää... Jne. Uskallusta elää köyhyydessä, jos tärkeämmät arvot ja agendat sitä vaatii. Kykyä näyttää keskaria normeille ja tehdä elämästä oman näköisensä.

Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.

Liukumäet on vaarallisia

Elän nyt sellaista elämää, että tutustun ihmisiin ja hankin kavereita ja hengaan ja asioita tapahtuu. En mieti sen enempää. Tai sen pitemmälle. Mitään. On nimittäin niin, että harrastettuani viimeiset 12 vuotta seurustelemista, ja oltuani suurimman osan siitä ajasta AHDISTUNUT ja kokenut seurustelemisen epämiellyttäväksi (oletettavasti, koska olin ilmeisesti väärien ihmisten kanssa), olen saanut TARPEEKSENI koko seurustelusta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että jos vielä joskus sellaista harjoittaisin, mun pitäisi ensin eheytyä tietyiltä osin (hyväksyä itseni lähinnä ja sellasta) JA jotta en sekaantuisi enää johonkin vääränlaiseen ihmiseen, luulen, että JOS joskus vielä päätyisin monogamiseen parisuhteeseen, jossa ollaan rakastuneita ja blaa blaa blaa, se voi syntyä vain varmaan ystävyyden pohjalta, koska vain jos jonkun tuntee HYVIN ja sitten siitä syntyy jotain itsekseen sitä kautta eli huomaa, ettei halua elää ilman jotain ihmistä, niin siinä on mitään järkeä. Mutta näitä on turha miettiä ja siksi vain hengaan elämässä ja tutustun ihmisiin ja kun pidän jostain ihmisistä, voi olla kavereita.

Hyvin luultavasti kuolen seksin puutteeseen Ei se mitään. Koska en oo vakuuttunut siitä, et haluan sotkea kaveriasioihin sellasta ja EN luojan tähden halua tuntemattomien kanssa MITÄÄN. Luin eilen demiseksuaalisuudesta ja en oo kyl sellanenkaan, mut tuntemattomien kaa en kyllä halua olla missään tekemisissä, HYI. Mun tarvii tietää, et se toinen tykkää musta muutenkin ja arvostaa mua ihmisenä ja tarvii olla jotain luottamusta ja läheisyyttä välissä. Ihan sama. Ehkä sit ootan, et jos joskus SUURI RAKKAUS osuu kohdalle.

Mut aion kyl mönkiä ihmisten kainaloon . Ja pussailla pitää joskus myös jonkun kaa. Jotain hauskaa pitää sentään olla. Paitsi pussailu on vaarallista. Ja vieressä nukkuminen (kiltisti). Se on tien alku. Tai liukumäen. Voi lähteä valuun alas, jos siihen kyytiin istuu. Hmph. Hmph. Voi kärsä.

Ongelmat opettajan kanssa ratkenneet

Halasin Eevin opettajaa ja pyysin anteeksi, jos olen pahoittanut sen mieltä. Meillä oli kasvatuskeskustelu (Eevi oli mukana) ja se opettaja oli hyvin sympaattinen. Meille oli kai tullut jonkunlainen väärinkäsitys ja se oli luullut, että meillä on joku hätä ja se oli sitten omalla tavallaan yrittänyt auttaa, ja mun versio taas on, että meillä EI ole hätää, mutta luulin että on joku hätä opettajan puheiden ja käytöksen perusteella... Eli oikeasti missään ei ole mitään hätää.

(Ongelmista kerroin tässä tekstissä)

Elän nuoruutta uudestaan...

Käyttäydyn koulussa (yliopistossa ja sen oheiselämässä) kuin 20-vuotias. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, että aspergerin takia menetin koko nuoruuteni eli toisin sanoen en voinut kokea positiivisia sosiaalisia kokemuksia ja elää normaalia sosiaalista elämää silloin. Kaikki oli lähinnä PASKAA. Joten nyt otan takasin. Nyt, kun oon eheytynyt tooooosi paljon ja kykenen oleen melkein kuin normaali ihminen. Haluan NYT kaikkia niitä sosiaalisia kokemuksia, ja kokea yhteenkuuluvuutta ja elää asioita, joita en koskaan saanut elää ja kokea.

Joten olen nyt kuin 20-vuotias. Ihan sama. Saan olla. Minä leikin. Elämällä. Huvittelen. Teen mitä tykkään. Oma on elämäni.

Ainoo, että bilettämistä ja sen sellasta sekoilua harrastin nuorena ihan tarpeeksi ja niiten suhteen oon leikkinyt ihan riittävästi. Mut ennen en pystynyt tunteen mitään yhteenkuuluvuutta muitten kanssa ja ottaan normaalia kontaktia jne jne. Niiltä osin otan nyt takasin ja paikkaan aukkoja ja eheydyn lisää. Harmi vaan etten OIKEASTI oo 20. Tää vanha muinainen käpy menee siellä nuttura täristen ja luulee olevansa vasta lapsi...

Kun haluaa, mutta ei jaksa

Eräs ihminen ajatteli, että kun minulla on vaikeuksia sosiaalisessa tilanteessa, siihen liittyisi se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja minulla on valtavat paineet sosiaalisuudesta. Kirjoitin hänelle vastauksen.

"Haluisin korjata sen, että sanoit, että tuntisin olevani ulkopuolinen. En tunne. En tiä luitko sitä, mitä kirjotin eilen aspergerista ja sosialisoinnista. Kyse ei oo siitä, et mulla ois ulkopuolinen olo tai olisin edes epävarma. Olen OLLUT sellanenkin joskus, mutta oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja yliopistolla ekaa kertaa huomannut, että pystyn tunteen kuuluvani. Se on vaan aspergeria. Sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta. Että minä en kuulu sellaseen tilanteeseen ominaisuuksiltani. Ja koko ajan on epämukava ja vaikea olo, joka aiheuttaa sitten ahdistusta ja itkuista oloa. Vähän sellasta, kuin jos ois alaruumiista halvaantunut ja silti rakastaa vuorikiipeilyä ja korkealla vuorella maisemien ihailua ja raahaa ittensä sinne.

Se, jos katselen muita, kun ne nauttii juttelemisesta ja niillä on mukavaa, kuin ulkopuolelta, ei tarkoita, että mulla ois kokemus ulkopuolisuudesta vaan se on vaan aitoa surua siitä, että näen muilla olevan jotain, mikä multa puuttuu. Kun minusta puuttuu aspergerin takia jotain sosiaalisuuteen liittyviä palikoita. Ja katselen niitä muita siksi, että tarkkailen sitä outoa palikkaa, mikä multa puuttuu ja miten ne kykenee johonkin, mihin en kykene. En pysty keskittyyn tollasissa tilanteissa ihmisten kanssa keskustelemiseen. En jaksa kuunnella tai osallistua, tulen levottomaksi ja pitkästyn ja haluan pois. Ihmiset puhuu usein tylsistä aiheista tms. Siksi en pysty osallistuun juurikaan keskustelemiseen ja harrastan vain pöllöilyä.

Jotkut alustetut keskustelutilanteet on pahimpia. Niinkun platoninen painiseura. Ihan KAMALAA. Joku fiksattu puheenaihe, josta ihmiset esittää usein pitkästyttäviä kommentteja ja se keskustelu ei VOI siirtyä koskaan kiehtovilla poluille. Tai vaikka aihe ois kiinnostava, silti se on niin fiksoitunutta ja jäykkää kun se ei saa polveilla POIS fiksatusta aiheesta, että yök. Ja se, että paikalla on niin paljon puhujia. En jaksa kuunnella muitten kommentteja jotka enimmäkseen ei kiinnosta minua tai sisällä mielestäni kiinnostavaa sisältöä ja niitä joutuu kuunteleen LOPUTTOMASTI, kun paikalla on paljon ihmisiä ja itse pystyy hyvin vähän osallistuun väenpaljouden takia. Jossain pikkuryhmässä alustettu keskustelu vois olla jees. joku 4 ihmistä. tai 3. tms. Mut siltikin tällanen toimintamuoto on mulle luonnoton. Jos haluan oppia uutta ja hankkia informaatiota, haluan lukea kirjoja yksinäisyydessä. TAI keskustella intensiivisesti yhden ihmisen kanssa.
 .
Ja kyllä sekin on totta, että näytän iloiselta ja että on hauskaa. Mulla voi olla yhtä aikaa se ja paha olo... Se paha olo on sitä, että tilanne tuntuu luonnottomalta ja ominaisuuksilleni väärältä ja energia ei oikein riitä sosialisointiin, mutta saatan silti saada puserrettua itsestäni ulos kohtaamisen hetkiä, yhteyttä ja kommunikaatiota ja on hauskaa, vaikka se on suuren ponnistelun takana.

Voin huonosti jo heti päivällä seminaarissa ja mietin lähdenkö vaan kotiin, mut oon AINA kotona yksin ja en halunnut taas.

Joskus jos on enemmän energiaa ja parempi vireystaso, sitä energiaa riittää paremmin siihen kontaktin ottamiseen, sosiaalisen informaation käsittelyyn ja kaikkeen siihen raskaaseen työhön, mitä ihmisten kaa oleminen sisältää. Sillon voi olla, et on jopa oikeasti hauskaa ilman, että on kovin paha olo taustalla.

Olen vain asperger. Sitä ei voi korjata. Oon kuitenkin päässyt jo pitkälle, kun oon lakannut pelkäämästä ihmisiä ja oppinut paljon sosiaalisia taitoja yms. Olen vaan surullinen siitä, kun muut pystyy istuun tuntikausia pöydän ääressä ja keskusteleen porukalla keskenään. Se ois hauskaa kyetä sellaseen, mutta en kykene. Mua ei haittaisi olla hiljaa ja vaan kuunnella, jos en osaa osallistua, mutta kun se ei tunnu kivalta eli pitkästyn ja energia ei riitä siihen ja halun vaan pois.

Kontaktin ottaminen on raskasta. Ja on raskasta miettiä puheenaiheita ja miettiä kaikkea. on raskasta pelkästään vastaanottaa ihmisistä irtoavaa informaatiota. Sosiaalisuus on raskasta työtä. Siksi on paha olo. varsinkin aikoina, jollon on alavireinen ja huono energiataso.

Ehkä kyse oli siitä, että en jaksanut olla siellä mutta halusin olla siellä. Aspergerin takia useimmiten en jaksa olla ihmisten kanssa Energia ei riitä sen kaiken käsittelyyn. Silti voin haluta olla ihmisten kanssa. Se on juurikin sitä, miksi asperger invalidisoi. Me ei JAKSETA. Vaikka voisi haluta niin resurssit ym ei riitä.

Se on kaamea tunne. Kun haluisi olla niitten ihmisten kaa, kaipaa yhteyttä, haluaa olla mukana ja vuorovaikutuksessa, mutta sisällä ei oo voimia siihen ja ei yhtään jaksaisi ja sitten pakottaa ja puristaa itseään siihen kuitenkin. Niin sit tulee itku. ei sille voi mitään.

Ne kamalat paineet sosiaalisuudesta tulee siis tuosta, että en jaksa mutta haluan. Mä en oikeasti jaksaisi YHTÄÄN olla ihmisten kanssa, siis edes samassa tilassa ihmisten kanssa, vaan ihan yksin kotona, mutta samalla HALUAN olla niitten ihmisten kanssa. Niin kyllä sillon on paineita . Kun yrittää jaksaa jotain mitä ei jaksa. Mut ne on ihan mun sisäisiä paineita ja sisäisten tilojen kamppailua. Mulla ei oo epävarma olo suhteessa ihmisiin tms. tiedän miltä sekin tuntuu, kun ennen olin vielä sitäkin tähän päälle.