Olen vihdoin paikallistanut ja nimennyt suuren mädännäisyyden pesäkkeen, ja nyt kun pedolla on kasvot, voin alkaa nujertaan sitä. Olen tiennyt, että jotain suurta on yhä korjaamatta psyykessäni, mutta olen nähnyt vain sen erilaisia ilmentymiä, oireita, jolloin niihin ei ole voinut tarttua eikä niitä ole voinut korjata. Vasta nyt, kun ymmärrän, että kyse on perfektionismista ja epätäydellisyyden pelosta, olen löytänyt kaiken pahan alkulähteen ja SYYN; monikasvoisen kärsimyksen yhteisen nimittäjän.
Alan opetella olemaan epätäydellinen.
Pelkästään asian tiedostaminen on jo aloittanut eheytymisprosessin ja alkanut parantaa. Tunnistan sen tietyn tunteen, joka aktivoituu sisälläni, kun alan stressata jostain asiasta ja tavoitella täydellisyyttä, ja pystyn pysähtymään ja hellittämään. Sanon silloin itselleni: "Tee tämä epätäydellisesti, säästä itseäsi" tai "Se ei ole oikeasti noin vakavaa, anna olla, relax".
En ole kestänyt kritiikkiä ja negatiivista palautetta niiden asioiden suhteen, joissa eniten olen yrittänyt saavuttaa kokemusta täydellisyydestä, mutta jo nyt, kun tiedostan kaiken tämän ja opettelen olemaan epätäydellinen (olemaan sitä ilman, että se vaivaisi minua), huomaan, että sekin liittyi vain tähän samaan soppaan. Jos yritän olla täydellinen, en tietenkään kestä sitä, jos kuulen epäonnistuneeni, koska suunnillen henkeni riippuu asiasta. Kaikki on niin mustavalkoista. Joko olen täydellinen tai täysi paska. Ei kai silloin pysty kestämään negatiivista palautetta. Mutta jo nyt tuntuu, että sitten kun hyväksyy oman epätäydellisyyden, negatiivinen palaute on ihan ok.
Tästä alkaa suuri eheytymisprosessi. Olen onnellinen, kun ymmärsin nämä asiat. Ehkä jonain päivänä minulla on resursseja normaalimpaan elämäänkin, kun en koko ajan ylikuormita itseäni stressaamalla kaikesta.
tiistai 30. syyskuuta 2014
maanantai 29. syyskuuta 2014
Perfektionismi ja hallinnan tarve
Hyvä artikkeli perfektionismista:
Imperfect advise to perfectionists
Olen tiennyt, että minulla on perfektionistisia taipumuksia, ja tiennyt, että ne aiheuttavat toisinaan ongelmia (kuten estävät osallistumasta pääsykokeisiin), mutta tajuan vasta nyt, että juuri tämä on sisälläni yhä jäytävä musta mädännäisyyden juuri, joka tuhoaa valtavasti voimavarojani ja mahdollisuuksiani. Vaadin itseltäni koko ajan hirveästi enkä osaa rentoutua. Ei ihme, että kuppi on koko ajan täynnä.
What if…
Imperfect advise to perfectionists
Perfectionism isn’t usually a tamed beast. People who have perfectionist tendencies tend to be that way in other areas of their lives as well. Diet. Exercise. Appearance. Parenting. Work. Plans. The list goes on…
Olen tiennyt, että minulla on perfektionistisia taipumuksia, ja tiennyt, että ne aiheuttavat toisinaan ongelmia (kuten estävät osallistumasta pääsykokeisiin), mutta tajuan vasta nyt, että juuri tämä on sisälläni yhä jäytävä musta mädännäisyyden juuri, joka tuhoaa valtavasti voimavarojani ja mahdollisuuksiani. Vaadin itseltäni koko ajan hirveästi enkä osaa rentoutua. Ei ihme, että kuppi on koko ajan täynnä.
What if…
You relinquish control (just once in a while) and become a passenger instead of always a driver.
The upside is that you may learn to complete a task, make a recipe, plan a vacation (fill in the blank) someone else’s way, not just your way. And you could end up with extra time to use productively in some other manner. Liberating!
Perfektionismiin liittyy pakottava hallinnan tarpeeni. Se on syy siihen, miksi pyrin suunnittelemaan kaiken aina huolellisesti etukäteen. Suunnittelen jokaisen päivän aina etukäteen. Täydellisyys täydellisyys kaikkialla. Kaiken pitäisi olla aina täydellisesti. Täydellinen ulkonäkö, täydellinen ruokavalio, täydellinen liikuntaelämä, täydellinen äitiys, täydellinen tyttöystävyys... Ruoskin itseäni. Vaadin itseltäni järjettömästi. Koko ajan.
Nyt alan opetella tästä eroon. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Alan opetella epätäydellisyyttä.
Perfektionismi
Alan vihdoin päästä jyvälle eräästä asiasta. Erittäin suuri syy jatkuvaan ylikuormitukseen on perfektionismini. Vaadin itseltäni todella paljon, ja aina jos tunnen, etten täytä vaatimuksiani ja yllä vaatimalleni tasolle, romahdan, iskee jokin kauhea pelko ja kauhu ja tunne täydellisestä epäonnistumisesta.
Löysin hyvän artikkelin perfektionismin voittamisesta.
Todellakin. Minulla on epätäydellisyysfobia. Just precis.
Jos haluaa voittaa pelkonsa, pitää altistaa itsensä sille mitä pelkää.
Minun pitää siis ruveta tekemään itseäni tarkoituksellisesti naurunalaiseksi :D. Hahahhaaa.
Tässä on tuosta artikkelista vinkkejä siihen, millaisilla tavoilla voi harjoitella tämän pelon kohtaamista:
Löysin hyvän artikkelin perfektionismin voittamisesta.
"Having a problem with perfectionism is a lot like having a “phobia” of making mistakes or being imperfect"
Todellakin. Minulla on epätäydellisyysfobia. Just precis.
Facing fears in a gradual and consistent manner is the most effective way to overcome phobias, and is called “exposure”. For example, the best way to overcome a dog phobia is to gradually spend time with dogs, to learn that they are not as scary and dangerous as you initially thought.
Similarly, overcoming your “phobia” of making mistakes or being imperfect involves
doing just that–gradually and purposely making mistakes and coming across as
imperfect. This technique also involves gradually putting yourself into situations that you usually avoid out of a fear that things won’t work out perfectly.
Jos haluaa voittaa pelkonsa, pitää altistaa itsensä sille mitä pelkää.
Minun pitää siis ruveta tekemään itseäni tarkoituksellisesti naurunalaiseksi :D. Hahahhaaa.
Tässä on tuosta artikkelista vinkkejä siihen, millaisilla tavoilla voi harjoitella tämän pelon kohtaamista:
- myöhästy tapaamisesta 15 minuuttia
- käytä vaatetta, jossa on selvä tahra
- anna tarkoituksella epämukavien hiljaisten hetkien laskeutua sinun ja jonkun työkaverin välille lounaalla
- kerro ihmisille, että olet väsynyt (tai jokin muu asia, jota pidät heikkoutena)
HIHHHIHHHIIIII!
Alan harjoitella epätäydellisyyttä.
Minun on pakko opetella rentoutumaan, että saan typerän resurssiongelmani hallintaan.
Miikka sanoi: "Entäs jos olisit täydellisempi silloin, jos et yritä olla täydellinen". Aivan. Varmasti olisinkin. Entäpä jos haluni vapautua perfektionismista on OSA perfektionismia? :D
Kirjoja:
Some helpful resources for more information on overcoming perfectionism:
When Perfect Isn’t Good Enough: Strategies for Coping with Perfectionism by M. M.
Antony & R. P. Swinson (New Harbinger Publications)
Never Good Enough: How to Use Perfectionism to Your Advantage without Letting It
Ruin Your Life by M.R. Basco (Simon & Schuster)
Perfectionism: What’s Bad about Being Too Good? By M. Adderholdt-Elliott, M. Elliott, &
J. Goldberg (Monarch Books)
Jätän asiat Jumalalle
Viime vuoden kesällä tajusin, etten IKINÄ pysty lähtemään parisuhteestani enkä tekemään myöskään päätöstä jäämisestä. Olin 9 vuoden ajan lähes päivittäin veivannut päässäni edestakaisin samaa virtta: "lähdenkö vai enkö". Lopulta vaan tajusin, että en PYSTY tekemään sitä päätöstä. En vaan PYSTY. En tule ikinä pystymään. Joten sillä hetkellä tajusin, että asia on jätettävä Jumalalle. Jumala saa ratkaista asian.
Viikko siitä ja olin eronnut. Ihmettelen edelleen, miten nopeasti asia hoitui, kun lakkasin itse kantamasta sitä.
Nyt tuntuu samalta, että olen lukiosta asti veivannut päässäni sitä, että mitä tekisin isona ja hakkaan päätäni umpikujaan toisensa jälkeen ja en tajua mistään mitään, ja en vaan TIEDÄ mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki vaihtoehdot, joita näen, en kykene tarttumaan niistä mihinkään. Tai kykenen, olen aina halunnut vain ja ainoastaan yliopistoon, mutta vaikka älykkyys riittäisi ja vaikka mieleni on abstrakti ja teoreettinen ja sopisi akateemisiin opintoihin, typerät toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden ongelmat ja asperger-ongelmat ovat koko ajan tiellä.
Jos en pyri yliopistoon, tunnen, että luovutan. Ja en pysty luovuttamaan. Ja toisaalta taas, jos luovutan, en YHTÄÄN tajua, mitä sitten opiskelisin tai mistä voisi tulla ammattini. Olen lukemattomia kertoja elämässäni selannut koulutusvaihtoehtoja ja ammattivaihtoehtoja ja ei. Ei ei ei. Vain yliopisto tuntuu oikealta.
AINOA muu vaihtoehto, mikä on tuntunut jo pitkään kivalta, mutta samalla mahdottomalta saavuttaa, on työ jossain myymälässä. Hyllyttäminen ja kassalla istuminen voisi olla hauskaa. Kyllä vain voisi. Ja siinä työajatkin olisi vaihtelevat, mikä on aika tärkeää minulle. Mutta millä sinne myymäläänkin pääsee töihin...
Ja tuntisin silti luovuttaneeni.
MIKSI haluan yliopistoon? Miksi?
Ehkä siksi, että tavallaan KUULUN sinne. Minulla on teoreettinen ja abstrakti mieli ja luen tietokirjallisuutta HUVIKSENI ja tykkään ajatella ja kehitellä teorioita ja olen utelias. Mutta. Ne HELVATUN pääsykokeet. Ja perfektionismini. Ja resurssiongelmat.
En tiedä en tiedä en tiedä.
Mitä tehdä mitä tehdä mitä tehdä.
Joten pitäisi antaa tämäkin asia Jumalan hoidettavaksi. Sanoa: "Heitän hanskat tiskiin, Jumala, kerro sinä, mitä minun on tehtävä. Johdata minut oikealle tielle."
Pää lahoaa.
Viikko siitä ja olin eronnut. Ihmettelen edelleen, miten nopeasti asia hoitui, kun lakkasin itse kantamasta sitä.
Nyt tuntuu samalta, että olen lukiosta asti veivannut päässäni sitä, että mitä tekisin isona ja hakkaan päätäni umpikujaan toisensa jälkeen ja en tajua mistään mitään, ja en vaan TIEDÄ mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki vaihtoehdot, joita näen, en kykene tarttumaan niistä mihinkään. Tai kykenen, olen aina halunnut vain ja ainoastaan yliopistoon, mutta vaikka älykkyys riittäisi ja vaikka mieleni on abstrakti ja teoreettinen ja sopisi akateemisiin opintoihin, typerät toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden ongelmat ja asperger-ongelmat ovat koko ajan tiellä.
Jos en pyri yliopistoon, tunnen, että luovutan. Ja en pysty luovuttamaan. Ja toisaalta taas, jos luovutan, en YHTÄÄN tajua, mitä sitten opiskelisin tai mistä voisi tulla ammattini. Olen lukemattomia kertoja elämässäni selannut koulutusvaihtoehtoja ja ammattivaihtoehtoja ja ei. Ei ei ei. Vain yliopisto tuntuu oikealta.
AINOA muu vaihtoehto, mikä on tuntunut jo pitkään kivalta, mutta samalla mahdottomalta saavuttaa, on työ jossain myymälässä. Hyllyttäminen ja kassalla istuminen voisi olla hauskaa. Kyllä vain voisi. Ja siinä työajatkin olisi vaihtelevat, mikä on aika tärkeää minulle. Mutta millä sinne myymäläänkin pääsee töihin...
Ja tuntisin silti luovuttaneeni.
MIKSI haluan yliopistoon? Miksi?
Ehkä siksi, että tavallaan KUULUN sinne. Minulla on teoreettinen ja abstrakti mieli ja luen tietokirjallisuutta HUVIKSENI ja tykkään ajatella ja kehitellä teorioita ja olen utelias. Mutta. Ne HELVATUN pääsykokeet. Ja perfektionismini. Ja resurssiongelmat.
En tiedä en tiedä en tiedä.
Mitä tehdä mitä tehdä mitä tehdä.
Joten pitäisi antaa tämäkin asia Jumalan hoidettavaksi. Sanoa: "Heitän hanskat tiskiin, Jumala, kerro sinä, mitä minun on tehtävä. Johdata minut oikealle tielle."
Pää lahoaa.
Maailman paras Eevi
Pakko tähän väliin kirjoittaa Eevistä. Äitiyden näennäisestä mahdottomuudesta huolimatta, Eevin kanssa olen onnistunut hyvin. Eevi täyttää huomenna jo 6 vuotta. Ihailen Eeviä todella paljon. En tiedä, mistä se on mielettömän upean persoonallisuutensa ja luonteensa hankkinut, mutta ihailen häntä valtavasti. Eevillä on todella hyvät sosiaaliset taidot. En tiedä miksi. Olenko tehnyt jotain niin oikein vai voiko se olla jossain määrin synnynnäistä? Vai olenko vain rakastanut niin paljon, että rakkaus on tehnyt tehtävänsä. Myös minun vanhempani ovat Eeville todella läheisiä ja kuin toiset vanhemmat ja heiltä Eevi saa myös valtavasti rakkautta ja kaikenlaista muutakin. Eevi ei arastele ihmisiä vaan tutustuu todella helposti muihin ja ystävystyy helposti. Hän on myös todella empaattinen ja osaa ottaa huomioon tavalla, joka hämmästyttää minua, kun kyseessä on kuitenkin niinkin pieni ihminen. Eilen löydettiin vihdoin naapuririvitaloissa asuva Eevin ikäinen tyttö, josta oltiin kuultu naapureilta, mutta ei oltu etsinnöistä huolimatta onnistuttu bongaamaan sitä mistään - Eeville ei ole muuton jälkeen löytynyt vielä tyttökaveria naapurustosta ja sellaista on kovasti kaivattu - ja menin heti kysymään tytön äidilt, asuvatko he täällä ja menin myöhemmin iltapäivällä Eevin kanssa pimpottelemaan ja pyydettiin Saraa ulos. Kun odottelin Eevin kanssa, että Sara on pukenut, Eevi sanoi: "Mää annan Saran päättää mitä leikitään. Voidaan leikkiä ihan mitä vaan se haluaa."
Eevi haluaa aina kovasti antaa lahjoja ystävilleen, omia tavaroitaan tai tekee piirustuksia. Eevi osaa näyttää välittävänsä ja osaa lohduttaa. Eevillä on tunneälyä. Olen myös opettanut Eevin näyttämään tunteensa ja koskemaan ja esimerkiksi halaamaan kavereita aina erotessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eevin elämästä ei tule sosiaalista katastrofia, kuten minun elämästäni aikoinaan.
Eevi on vaan niin mahtava tyyppi ja siitä olen sentään onnellinen, että Eevistä näkee, että se on onnellinen ja rakastettu ja sillä on kaikki tosi hyvin. Eevi on minulle elämän tärkein asia, ja sen takia en ole mennyt töihin, koska tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Äitiys vie kaikki voimani ja kaikki aika, mitä siitä tehtävästä jää yli, sen tarvitsen lepäämiseen. Nyt tilanne on tiukentunut entisestään, koska hoidettavana on myös parisuhde. Entinen parisuhteenihan oli aavikko, jossa olin yksin, jolloin suhde ei kauheasti kuormittanut (minua kun siis kuormittaa vuorovaikutus ja ihmisten huomioiminen ja ihmisten kanssa oleminen). Sosiaalinen kuormitustaso elämässä on nykyään siis korkea. Hyvin korkea. Joten resursseja ei vaan ole enää mihinkään muuhun.
Koitan nyt lähteä tästä lahonneen pääni kanssa ostamaan Eeville lahjaa ja leivoksia pientä juhlintaa varten. Oikeasti synttäripäivä on huomenna, mutta Eevin isä hakee Eevin huomenna suoraan eskarista ja he viettävät päivän kaksin, joten me juhlitaan sitten jo tänään. Ja viikonloppuna on sitten oikeat juhlat.
Eevi haluaa aina kovasti antaa lahjoja ystävilleen, omia tavaroitaan tai tekee piirustuksia. Eevi osaa näyttää välittävänsä ja osaa lohduttaa. Eevillä on tunneälyä. Olen myös opettanut Eevin näyttämään tunteensa ja koskemaan ja esimerkiksi halaamaan kavereita aina erotessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eevin elämästä ei tule sosiaalista katastrofia, kuten minun elämästäni aikoinaan.
Eevi on vaan niin mahtava tyyppi ja siitä olen sentään onnellinen, että Eevistä näkee, että se on onnellinen ja rakastettu ja sillä on kaikki tosi hyvin. Eevi on minulle elämän tärkein asia, ja sen takia en ole mennyt töihin, koska tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Äitiys vie kaikki voimani ja kaikki aika, mitä siitä tehtävästä jää yli, sen tarvitsen lepäämiseen. Nyt tilanne on tiukentunut entisestään, koska hoidettavana on myös parisuhde. Entinen parisuhteenihan oli aavikko, jossa olin yksin, jolloin suhde ei kauheasti kuormittanut (minua kun siis kuormittaa vuorovaikutus ja ihmisten huomioiminen ja ihmisten kanssa oleminen). Sosiaalinen kuormitustaso elämässä on nykyään siis korkea. Hyvin korkea. Joten resursseja ei vaan ole enää mihinkään muuhun.
Koitan nyt lähteä tästä lahonneen pääni kanssa ostamaan Eeville lahjaa ja leivoksia pientä juhlintaa varten. Oikeasti synttäripäivä on huomenna, mutta Eevin isä hakee Eevin huomenna suoraan eskarista ja he viettävät päivän kaksin, joten me juhlitaan sitten jo tänään. Ja viikonloppuna on sitten oikeat juhlat.
:(
Varasin lääkäriajan. Menen kysymään työkyvyttömyyseläkkeestä. Ja ehkä jos lääkärintodistuksella voisi perua gogon jäsenyyden. Jos resurssit ei riitä siihen, että käyn JUMPASSA muutaman kerran viikossa, ja hajoan jo siitä ihan täysin, niin MITEN kävisin TÖISSÄ??? M-I-T-E-N?
Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.
Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.
Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...
Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.
Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.
Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.
Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.
Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.
Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...
Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.
Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.
Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Matka ja taistelu jatkuvat
No niin, nyt olen levännyt (liikkumisesta ja jumpassa ravaamisesta) muutaman päivän ja pohtinut asioita. Olen palautunut ylirasituksesta ja ymmärtänyt taas paljon lisää asioita. Yksi keskeinen ongelmatekijä on tällä kertaa hyperfokus. Kun liityin gogohun, liikkumisesta tuli hyperfokukseni eli en pystynyt enää keskittymään oikeastaan muuhun. Halusin vain käydä koko ajan liikkumassa.
Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.
Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.
En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.
Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.
Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.
Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.
Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.
Joten matka jatkuu. Ja taistelu.
Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.
Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.
En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.
Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.
Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.
Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.
Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.
Joten matka jatkuu. Ja taistelu.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Typerä resurssirajoitteisuus
Tyhmänä ajattelin, että jos alan liikkua tosi paljon, lakkaisin olemasta väsynyt. Mutta kun ongelma on siinä, että aina kun poistun kotoa, alan uupua, ja mun on TODELLA tärkeää olla mahdollisimman paljon kotona rauhassa latautumassa. Joten kun liityin gogohun, aloin ravata siellä jumppaamassa enkä levännyt enää tarpeeksi kotona. Ja nyt olen ihan hajoamispisteessä.
VIHAAN elää tällasena vammasena resurssirajoitteisena apinana, joka ei KOSKAAN voi elää sellaista elämää kuin haluaisi, kun aina tulee ne typerät resurssit vastaan ja pitää elää niiden ehdoilla. Aina.
Mitä järkeä on hakea yliopistoon, koska siellä opiskelu on kuormittavaa ja työ, jota sitten tekisin tulevaisuudessa, mikä se sitten olisikaan, olisi ihan varmasti stressaavaa ja liian kuormittavaa. Paras vaan antaa olla ja etsiä joku mahdollisimman epäkuormittava ja kevyt työ, jolla saa elannon. Jos nyt tällä hetkellä pystyn tekemään MITÄÄN työtä. Sen pitäisi olla todella osa-aikaista, jolloin siitä ei tienaa tarpeeksi.
Minunlainen surkea ihmistekele olisi karsiutunut olemassaolon taistelussa aikapäiviä sitten ellei nykyaikainen yhteiskunta pitäisi tällaisiäkin vammaisia hyödyttömiä apinoita elossa. Luonnonvalinta karsisi pikapikaa surkean geeniperimäni pois.
Tästä lähtien pyhitän Eevin eskariajat lepäämiselle ja kotona latautumiselle. Käyn keskiviikkoiltaisin bodyjamissa, kun Eevillä on tanskari. En tiedä ehdinkö sitten paljon enempää käymään tunneilla. Perjantai aamupäivisin on lempituntini (lempiohjaajani Mirkan vetämä Bodyjam), ehkä koitan siellä käydä, muut arkipäiväpäivät pyhitän levolle.
Toivon, että voisin tehdä jotain osa-aikaista työtä, joka ei kuormita liikaa. Ja että LÖYTÄISIN sellaisen työn. En vain täysin tajua, millaisia työvuorot sitten olisi, koska tarvitsen ainakin pari arkiPÄIVÄÄ lepäämiseen ja iltaisin olen Eevin kanssa, joten ehkä joku sellainen, että olisin 2 arkipäivänä päivällä töissä ja 2 arkipäivänä illalla töissä. Mistähän sellaisen räätälöidyn työn saisi.
VIHAAN elää tällasena vammasena resurssirajoitteisena apinana, joka ei KOSKAAN voi elää sellaista elämää kuin haluaisi, kun aina tulee ne typerät resurssit vastaan ja pitää elää niiden ehdoilla. Aina.
Mitä järkeä on hakea yliopistoon, koska siellä opiskelu on kuormittavaa ja työ, jota sitten tekisin tulevaisuudessa, mikä se sitten olisikaan, olisi ihan varmasti stressaavaa ja liian kuormittavaa. Paras vaan antaa olla ja etsiä joku mahdollisimman epäkuormittava ja kevyt työ, jolla saa elannon. Jos nyt tällä hetkellä pystyn tekemään MITÄÄN työtä. Sen pitäisi olla todella osa-aikaista, jolloin siitä ei tienaa tarpeeksi.
Minunlainen surkea ihmistekele olisi karsiutunut olemassaolon taistelussa aikapäiviä sitten ellei nykyaikainen yhteiskunta pitäisi tällaisiäkin vammaisia hyödyttömiä apinoita elossa. Luonnonvalinta karsisi pikapikaa surkean geeniperimäni pois.
Tästä lähtien pyhitän Eevin eskariajat lepäämiselle ja kotona latautumiselle. Käyn keskiviikkoiltaisin bodyjamissa, kun Eevillä on tanskari. En tiedä ehdinkö sitten paljon enempää käymään tunneilla. Perjantai aamupäivisin on lempituntini (lempiohjaajani Mirkan vetämä Bodyjam), ehkä koitan siellä käydä, muut arkipäiväpäivät pyhitän levolle.
Toivon, että voisin tehdä jotain osa-aikaista työtä, joka ei kuormita liikaa. Ja että LÖYTÄISIN sellaisen työn. En vain täysin tajua, millaisia työvuorot sitten olisi, koska tarvitsen ainakin pari arkiPÄIVÄÄ lepäämiseen ja iltaisin olen Eevin kanssa, joten ehkä joku sellainen, että olisin 2 arkipäivänä päivällä töissä ja 2 arkipäivänä illalla töissä. Mistähän sellaisen räätälöidyn työn saisi.
Järjetön, ikuinen väsymys
Tässä ei ole mitään järkeä, miten sitä voi olla koko ajan ja jatkuvasti ja ikuisesti ylikuormittunut ja uupunut ja väsynyt. Aina ja iankaikkisesti. Yritti asialle tehdä mitä tahansa. Ajattelin, että jos liikunta toisi energiaa, mutta alettuani käydä Gogossa, väsymys on vain pahentunut. Tällä hetkellä väsymys on sitä luokkaa, että järkihän tässä kohta menee, kun on osapuilleen toimintakyvytön kellon ympäri. Helvetin asperger, helvetin yliherkkyys ja helvetin add ja helvetin adhd. Resurssit ei vaan riitä mihinkään. Ei MIHINKÄÄN. Ilmeisesti minun pitäisi maata vain sängyssä latautumassa. Paitsi sitten vasta kalpaten kävisikin, koska sitten tulee masennus. Varmaan sitä pitäisi maata elottomana ja nukkua ja latautua 80 % ajasta, että jaksaisi sitten 20 % ajasta jotenkin seurustella ihmisten kanssa ylläpitääkseen edes jonkinlaisia ihmissuhteita.
Aivan paskaa.
Ja MITEN voisin mennä TÖIHIN, kun resurssit on aivan vitun loppu KOKO AJAN jo nyt.
Ei tässä varmaan ole enää vaihtoehtoja kuin hakea eläkettä. Sitä on jaksettava olla hyvä äiti lapsellensa ja resurssit menee SIIHEN ja mihinkään muuhun ei jää mitään. Kaiken sen ajan, kun Eevi on eskarissa, tarvitsen LEPÄÄMISEEN, että jaksan hoitaa niitä kahta pakollista ihmissuhdettani eli parisuhdetta ja lasta.
Hirteen tässä lähinnä tekisi mieli mennä, kun elämä on täydellinen mahdottomuus.
Aivan paskaa.
Ja MITEN voisin mennä TÖIHIN, kun resurssit on aivan vitun loppu KOKO AJAN jo nyt.
Ei tässä varmaan ole enää vaihtoehtoja kuin hakea eläkettä. Sitä on jaksettava olla hyvä äiti lapsellensa ja resurssit menee SIIHEN ja mihinkään muuhun ei jää mitään. Kaiken sen ajan, kun Eevi on eskarissa, tarvitsen LEPÄÄMISEEN, että jaksan hoitaa niitä kahta pakollista ihmissuhdettani eli parisuhdetta ja lasta.
Hirteen tässä lähinnä tekisi mieli mennä, kun elämä on täydellinen mahdottomuus.
torstai 25. syyskuuta 2014
Ylikunto (typerä termi) eli ylirasitus
Voihan perhonen. Olen luultavasti ajanut elimistöni ylirasitustilaan aloitettuani säännöllisen liikkumisen. Liityin elokuun lopussa vihdoinkin takaisin gogohun, jossa kävin lähes 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan. Siitä tosiaan on lähes 10 vuotta... Eevi täyttää nyt 6, joten siitä täytyy olla ehkä 8 vuotta tai 9. En ole siis 8-9 vuoteen liikkunut muuten kuin hyötyliikuntaa eli kävellyt ja pyöräillyt paikasta toiseen. Siinä on kyllä pysynyt peruskunto hyvänä, koska en omista autoa ja joudun siis kulkemaan paljon edellä mainituilla tavoilla ja talvisin olen joutunut raahaamaan Eeviä pitkiäkin matkoja pulkassa kauppakassien kanssa ja selässä painava reppu täynnä kauppatavaroita tai kirjastonkirjoja. Kesäisin olen aina muutaman kerran polkaissut Nokialta Tampereelle eli noin 18 km suuntaansa. En kuitenkaan ole harrastanut varsinaista kuntoliikuntaa, koska ainoa tapa, jolla tykkään liikkua, on käydä ohjatuilla tunneilla, joissa mieluiten on menevää musiikkia (Les Mills). Lenkkeily on kuolettavan tylsää, vaikka olen satunnaisesti raahannut itseni tekemään sitä ja lenkeillyt 5 km lenkin ilman suurempia jaksamisongelmia (siis hölkännyt 5 km putkeen, paitsi kävellyt jyrkimpiä mäkiä ylös). Uimahallin altaan uiminen päästä päähän on todella kamalaa kidutusta.
Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.
Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.
Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.
Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...
Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.
Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:
Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa
Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.
Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.
Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.
Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.
Sykehuipputunnit on täysin pannassa.
Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!
Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.
Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.
Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.
Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...
Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.
Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.
Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.
Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...
Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.
Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:
Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa
Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.
Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.
Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.
Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.
Sykehuipputunnit on täysin pannassa.
Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!
Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.
Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.
Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.
Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...
tiistai 23. syyskuuta 2014
Uupumus
Minua vaivaa järjetön uupumus. Liikunta ei ole auttanut väsymykseen, päinvastoin olen tällä hetkellä väsyneempi kuin pystyn muistamaan olleeni aikoihin. Ymmärrän nyt syyn siihen. Minua syö stressi kaikesta siitä, mitä yritän ehtiä tekemään. Kun alotin liikunnan, tuli lisää ajankäytöllisiä haasteita.
On aika karsia rankalla kädellä. Priorisoida.
Haluan liikkua niin paljon kuin mahdollista. Tarvitsen aikaa myös levolle eli rentoutumiseen ja päiväunille. En myöskään halua luovuttaa, ainakaan vielä, biologian opiskelun suhteen.
Karsin kaiken muun. Kaiken ylimääräisen. Ei enää uusia projekteja. Laittaisin yritykseni jäihin eli tauolle, mutta se ei ole kuitenkaan kannattavaa, jo olemassaolevien tuotteiden postittaminen ja tilausten käsittely ei kuitenkaan vie paljon aikaa, mutta en aloita uusia projekteja. Lakkaan tekemästä freelance-käännöstöitä Idiomalle, koska niillä ei kuitenkaan elätä itseään. Haluan sen sijaan jonkin oikean työn.
Haluan siis käyttää aikani (etenkin arkipäivät, kun Eevi on eskarissa) liikkumiseen, päiväuniin, työnhakuun ja kotiaskareisiin. Haen jotain osa-aikaista työtä, josta saisi juuri ja juuri sen mitä tarvitsen.
Opiskelen biologiaa sen mitä ehdin, mutta jos alkaa tuntua, etten ehdi ilman, että asiasta tulee liian suuri stressi, annan olla.
Vaadin itseltäni liikaa. Perfektionistinen suorittaja...
On aika karsia rankalla kädellä. Priorisoida.
Haluan liikkua niin paljon kuin mahdollista. Tarvitsen aikaa myös levolle eli rentoutumiseen ja päiväunille. En myöskään halua luovuttaa, ainakaan vielä, biologian opiskelun suhteen.
Karsin kaiken muun. Kaiken ylimääräisen. Ei enää uusia projekteja. Laittaisin yritykseni jäihin eli tauolle, mutta se ei ole kuitenkaan kannattavaa, jo olemassaolevien tuotteiden postittaminen ja tilausten käsittely ei kuitenkaan vie paljon aikaa, mutta en aloita uusia projekteja. Lakkaan tekemästä freelance-käännöstöitä Idiomalle, koska niillä ei kuitenkaan elätä itseään. Haluan sen sijaan jonkin oikean työn.
Haluan siis käyttää aikani (etenkin arkipäivät, kun Eevi on eskarissa) liikkumiseen, päiväuniin, työnhakuun ja kotiaskareisiin. Haen jotain osa-aikaista työtä, josta saisi juuri ja juuri sen mitä tarvitsen.
Opiskelen biologiaa sen mitä ehdin, mutta jos alkaa tuntua, etten ehdi ilman, että asiasta tulee liian suuri stressi, annan olla.
Vaadin itseltäni liikaa. Perfektionistinen suorittaja...
maanantai 22. syyskuuta 2014
Muutosvastarinta?
Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan. Muutosvastarinta on luonnollinen osa mitä tahansa muutosprosessia. (Wikipedia)Tässä myös artikkeli aiheesta: Stressivapaa vyöhyke - Miten ylittää muutosvastarinta?
On muuten kiinnostava artikkeli ja täytyykin tehdä siinä kuvattu harjoitus, sillä elän juuri luultavasti pahassa muutosvastarintavaiheessa.
Heräsin yöllä vessaan, ja tajusin, etten ole ok. Minulle oli koko eilisen päivän tosi paha olo ja yöllä tajusin, että voin edelleen huonosti ja aloin pohtia asioita.
Huomaan, että aivojeni uudelleenohjelmointi on alkanut tuottaa vahvoja tuloksia. Mutta samalla muutos pelottaa. Alkuvuodesta pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni noudattamaan haluamanilaista ruokavaliota, kun vähensin hiilihydraattien syönnin alle 100 grammaan päivässä ja söin varsin kurinlaisesti. En ollut uskonut, että koskaan pystyisin sellaiseen. Sorruin kyllä ajoittain herkutteluihin, mutta pääsääntöisesti pysyin ruodussa koko noin 3 kuukauden ajan, kunnes mahakivut pakottivat lopettamaan ja palasin vastentahtoisesti entiseen syömiselämääni.
Nyt huomaan saavuttaneeni saman, hieman pakkomielteisen, olotilan liikunnan suhteen (eikö tiukan kurinalainen elämä ole aina väistämättä jotenkin pakkomielteistä? Siltä se ainakin tuntuu tällaisesta (ex)-äärihedonistista.). Liityin VIHDOINKIN Gogohun (liikuntakeskus), jossa kävin melkein 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan, ja olen vuosien ajan kaivannut sinne takaisin, koska olen ymmärtänyt, että se on minulle AINOA tapa harrasta liikuntaa. Rakastan Les Millsin tunteja. Musiikki ja sen mukana liikkuminen on minulle avain liikkumishaluun ja Les Millsin tunneilla on paljon konemusiikkia ja muuta menevää jytkettä ja nyt esimerkiksi Bodyjam tunneilla tulee ihan sellaiunen olo kuin kävisi reiveissä tai diskossa bailaamassa!!! Se on NIIIIIIIN huippua. Olen vuosien ajan halunnut harrastaa paljon liikuntaa, koska tavoitteenani on niin täydellinen hyvinvointi kuin pystyn asiaan vaikuttamaan ja liikkuminen on oleellinen osa tätä minun fyysisen koneistoni huoltoa ja optimaalista vireessä pitämistä, mutta en kuollaksenikaan pysty käymään missään LENKILLÄ. YÖK. Se on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tylsää. Tai uimahallissa..... Uida sitä typerää allasta päästä päähän, päästä päähän. Hyi olkoon. Ei ihminen pysty liikkumaan niin, että se itse suoritus tuntuu yhtä piinaavalta kuin jos pitäisi hakata urheiluhallin seinä täyteen, vieri viereen, pieniä nauloja, kunnes se on kokonaan täytetty... Mutta nyt kun liityin takaisin gogohun, jossa liikkuminen on KIVAA, olen äärettömän motivoitunut ja haluaisin käydä siellä koko ajan.
Kykenen häikäisevään kurinalaisuuteen ja teen tahallani sellaisia harjoituksia, että vaikka olisin kuoleman väsynyt, raahaan itseni tunnille, ja päätän katsoa vasta tunnin JÄLKEEN, oliko valinta oikea vai väärä. Kun on todella väsynyt, ei todellakaan tee mieli liikkua. Itseasiassa minusta tuntuu aina silloin siltä, että jos menen jumppaan, alan kuitenkin itkeä kesken tunnin. Mutta olen päättänyt, että minähän menen silti, vaikka kuolisin niin menen. Koska tiedän, että harrastamalla paljon liikuntaa, voin ehkä vaikuttaa mullistavalla tavalla fyysiseen hyvinvointiini, ja koska tavoitteenani on voida niin hyvin kuin mahdollista, tämä on tie, jota haluan kulkea.
Enkä ole itkenyt yhdelläkään tunnilla. Yllätyksekseni olen jaksanut jumpata täysillä ja jumpan jälkeen tulee aina se superihana euforinen olotila, jota rakastan. Joka kerta on päätös lähteä ollut oikea. Ja kun huomaan tämän, on seuraavalla kertaa kun väsyttää, helpompi lähteä, koska tietää, että jumpan jälkeen tuntuu hyvältä.
Minusta on tulossa kurinalainen ihminen. Aivoni todellakin muuttuvat tekemäni työn ansiosta. Minusta on tulossa itseohjautuva ihminen.
Mutta se muutosvastarinta.
Minä pelkään. Kuten yllä olevassa artikkelissa sanotaan, me haluamme asioita, mutta sitten kuitenkin pelkäämme muutosta ja sabotoimme muutosyrityksemme. Taustalla on aina pelko.
Minä olen vuosien vuosien ajan hokenut itselleni, että en kestä mitään, että uuvun, jos en makaa koko ajan kotona, että olen yliherkkä ja hajoan, jos en pysy kotona lepäämässä. Joten kun nyt ravaan jumppaamassa harva se päivä enkä makaakaan turvassa kotona, mieleni suistuu hiljalleen täyteen paniikkiin. Mieleni on varma siitä, että tuhoudun.
Ja minähän en voi mitenkään tällä hetkellä tietää sitä, että ovatko psyykkiset oireet, joita olen alkanut havaita, merkkejä siitä, etten lepää tarpeeksi kotona vai muutosvastarintaa. Mutta en voi luovuttaa. En halua olla sellainen kuin olen aina ollut. Haluan muuttua. Joten aion jatkaa, pusken ja pusken. Luovutan vain, jos hajoan niin täysin, että on pakko tajuta luovuttaa. Niinkuin sen ruokavalion kanssa, kun tuli niin hirveät mahakivut, etten pystynyt iltaisin tekemään muuta kuin makaamaan kippurassa, silloin tietää, että tie jota kulkee on väärä. Mutta muussa tapauksessa en anna periksi. EN nyt, kun olen niin lähellä voittoa. Niin lähellä sitä ihmistä, joka niin kauan olen halunnut olla.
Hedonistinen ajattelu eli mielihyväkoukussa
Olen erinomaisen tietoinen siitä, että hedostinen ajatusmaailmani on syyllinen suurimpaan osaan niistä ongelmista, jotka ovat raahautuneet mukana vielä aikuisiälle.
Hyvä artikkeli: Hedonistic thinking
Hedonismi tarkoittaa sitä, että tavoittelen jatkuvasti mielihyvää ja välttelen mielipahaa. Hedonistinen henkilö ei kestä pahaa oloa ollenkaan. Hän pyrkii välttelemään sitä kaikin tavoin. Välitön mielihyvä ohjaa elämää.
On hyvä muistaa tärkeä asia, jonka joskus jostain luin, ja jota olen sen jälkeen usein toistellut itselleni: mielihyvä ja onnellisuus ovat eri asioita. Jokin asia voi tuottaa mielihyvää lisäämättä onnellisuutta. Mielihyvää tuottava asia voi jopa vähentää onnellisuutta. Sen sijaan onnellisuuutta voivat lisätä monet sellaiset asiat, jotka eivät tuota välitöntä mielihyvää vaan mielihyvä, hyvä olo, tulee vasta viiveellä palkinnoksi ponnisteluista. Monet välitöntä mielihyvää tuottavat asiat aiheuttavat etenkin hedostinisille ihmisille riippuvuutta. Riippuvuus ei ole onnellisuutta, se on orjana olemista. Välitöntä mielihyvää voi saada tietokonepeleistä, televisio-ohjelmista, herkuista, huumeista... Hedostinen ihminen täyttää elämänsä asioilla, joista hän saa välitöntä mielihyvää, mutta jotka eivät auta pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa eikä henkilö ohjaa tietoisesti elämäänsä arvojensa ja tavoitteidensa pohjalta vaan elää vain hetkestä toiseen hakien hyvää oloa, hyvää fiilistä.
Osaan nykyään tiedostaa jo hyvin, milloin jokin asia tuottaa mielihyvää, mutta vähentää onnellisuutta ja on todellisten tavotteideni tiellä. Kun syön herkkuja, se tuottaa mielihyvää, mutta on todellisteni arvojeni ja tavoitteideni esteenä eli terveellisten elämäntapojen ja itsestä huolehtimisen. Toisaalta, jos herkuttelee kohtuudella, se voi olla pientä luksusta ja itsensä hemmottelemista terveellä tavalla. Kyllähän ihmisen kuuluu myös nauttia elämästä. Kun pelasin Miikan kanssa playstationilla diablo 3:sta, tajusin nopeasti, että peli aiheutti addiktiota ja tuotti valtavaa mielihyvää, mutta vähensi rajusti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään. Peli sai valvomaan liian myöhään, jolloin nukuin liian vähän ja elämänlaatu kärsi väsymyksen seurauksena. Lisäksi käytin paljon aikaa asiaan, joka on aivan merkityksetöntä, ja olisin paljon mieluummin käyttänyt sen ajan ihan muihin asioihin. Hetken aikaa taisteltuani mielihyvä vs. onnellisuus -painissa, lopetin pelaamisen ja päätin, etteivät videopelit enää kuulu elämääni. Minulla on paljon parempaakin käyttöä ajalleni kuin moinen aivoton mielihyvän tahkoaminen masiinasta.
Eräs ystäväni sanoi osuvasti, kun puhuin sokeri/nopeat hiilihydraatit -addiktiostani, että olen mielihyväkoukussa enkä missään sokerikoukussa. Tajusin hänen olevan oikeassa. Olen koukussa herkkuihin, koska saan niistä mielihyvää. Kyse ei ole suoranaisesti sokerista tai nopeista hiilareista. Kyse on siitä, millaiset asiat tuottavat mielihyvää. Eli toisin sanoen sellaiset syötävät asiat, jotka paukuttavat aivojeni mielihyväkeskusta täydellä tykkitulella, saavat minut orjan tavoin vaeltamaan luokseen yhä uudelleen. En kuitenkaan söisi pelkkää sokeria pussista, vaikka mitään muuta herkuksi luokiteltavaa ei olisi tarjolla 10 vuoteen. YÖK. En saa mielihyvää pelkän sokerin puputtamisesta. Kyse ei voi siis olla riippuvuudesta pelkkään substanssiin. Siihen liittyy muutakin. En myöskään saa kovinkaan suuria kiksejä jäätelöstä, ja jos pakastimessani lojuisi litran jäätelöpaketti, se voisi hyvinkin unohtua sinne, vaikka maailman tappiin asti. Jäätelö ei tuota minulle sen suurempaa mielihyvää kuin ruisleipäkään.
Olen mielihyväkoukussa.
Hedostinen ajattelu liittyy hyvin läheisesti tunneohjautuvuuteen, jota olen käsitellyt aiemmin blogissani. Sitä käsittelevät artikkelit löytyvät blogin oikeassa reunassa olevasta aihehakemistosta kohdasta "tunneohjautuvuus". Hedonismi ja tunneohjautuvuus ovat oikeastaan sama asia.
En koe, että tunneohjautuvuus ja siitä seuraava hedostinisuus olisi henkilön oma vika. Oli kyse sitten perimästä ja aivojen rakenteellisesta tai toiminnallisesta ominaispiirteestä tai ympäristötekijöiden vaikutuksesta, henkilö ei lapsuus- ja nuoruusiässä voi juurikaan vaikuttaa asiaan. Minulla kyse on ainakin todella vahvasta valmiista ohjelmoinnista, jonka muuttaminen on pirun vaikeaa.
Tiedostettuani asian ongelmaksi ja alettuani tutustua ilmiöön itsessäni ja elämässäni kehittäen tietoisuuttani ja itsetuntemustani asian suhteen, ensimmäiset askeleet asian muuttamiseksi olen ottanut oikeastaan siten, että olen alkanut sanoa itselleni eri tilanteissa: "Kyse on TUNTEESTA", jolloin ymmärrän, että vaikka minusta tuntuu, että haluan esimerkiksi kaupassa munkin, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että minun täytyy tehdä niinkuin minusta tuntuu. Aivojeni on jostain syystä äärimmäisen vaikea käsittää tätä asiaa. Että tunne ei tarkoita sitä, että niin tarvitsee tehdä. Minä voin tulla tunteen ja toiminnan väliin ja valita järjen ja ajattelun avulla, miten toimin.
Olen opetellut tuota varsin yksinkertaisen kuuloista asiaa jo yli vuoden. Hiljalleen se vahvistuu ja alan yhä useammin tiedostaa H-hetkellä, että "hei, tämä on taas se TUNNE, minun ei tarvitse totella sitä".
Tunteiden valta minuun on valtava. En pidä siitä. En hyväksy sitä. Haluan eroon siitä. Haluan hallita ITSE omaa elämääni. Päättää itse asioista. Elää arvojeni ja korkeampien tavoitteideni mukaista elämää.
Hedonismi ja tunneohjautuvuus painutkoon hevontuuttiin.
Olen tehnyt nyt reilun vuoden töitä asian kanssa. Käytän erilaisia harjoituksia, joiden avulla yritän muuttaa aivojani asian suhteen.
Hyvä artikkeli: Hedonistic thinking
Hedonismi tarkoittaa sitä, että tavoittelen jatkuvasti mielihyvää ja välttelen mielipahaa. Hedonistinen henkilö ei kestä pahaa oloa ollenkaan. Hän pyrkii välttelemään sitä kaikin tavoin. Välitön mielihyvä ohjaa elämää.
On hyvä muistaa tärkeä asia, jonka joskus jostain luin, ja jota olen sen jälkeen usein toistellut itselleni: mielihyvä ja onnellisuus ovat eri asioita. Jokin asia voi tuottaa mielihyvää lisäämättä onnellisuutta. Mielihyvää tuottava asia voi jopa vähentää onnellisuutta. Sen sijaan onnellisuuutta voivat lisätä monet sellaiset asiat, jotka eivät tuota välitöntä mielihyvää vaan mielihyvä, hyvä olo, tulee vasta viiveellä palkinnoksi ponnisteluista. Monet välitöntä mielihyvää tuottavat asiat aiheuttavat etenkin hedostinisille ihmisille riippuvuutta. Riippuvuus ei ole onnellisuutta, se on orjana olemista. Välitöntä mielihyvää voi saada tietokonepeleistä, televisio-ohjelmista, herkuista, huumeista... Hedostinen ihminen täyttää elämänsä asioilla, joista hän saa välitöntä mielihyvää, mutta jotka eivät auta pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa eikä henkilö ohjaa tietoisesti elämäänsä arvojensa ja tavoitteidensa pohjalta vaan elää vain hetkestä toiseen hakien hyvää oloa, hyvää fiilistä.
Osaan nykyään tiedostaa jo hyvin, milloin jokin asia tuottaa mielihyvää, mutta vähentää onnellisuutta ja on todellisten tavotteideni tiellä. Kun syön herkkuja, se tuottaa mielihyvää, mutta on todellisteni arvojeni ja tavoitteideni esteenä eli terveellisten elämäntapojen ja itsestä huolehtimisen. Toisaalta, jos herkuttelee kohtuudella, se voi olla pientä luksusta ja itsensä hemmottelemista terveellä tavalla. Kyllähän ihmisen kuuluu myös nauttia elämästä. Kun pelasin Miikan kanssa playstationilla diablo 3:sta, tajusin nopeasti, että peli aiheutti addiktiota ja tuotti valtavaa mielihyvää, mutta vähensi rajusti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään. Peli sai valvomaan liian myöhään, jolloin nukuin liian vähän ja elämänlaatu kärsi väsymyksen seurauksena. Lisäksi käytin paljon aikaa asiaan, joka on aivan merkityksetöntä, ja olisin paljon mieluummin käyttänyt sen ajan ihan muihin asioihin. Hetken aikaa taisteltuani mielihyvä vs. onnellisuus -painissa, lopetin pelaamisen ja päätin, etteivät videopelit enää kuulu elämääni. Minulla on paljon parempaakin käyttöä ajalleni kuin moinen aivoton mielihyvän tahkoaminen masiinasta.
Eräs ystäväni sanoi osuvasti, kun puhuin sokeri/nopeat hiilihydraatit -addiktiostani, että olen mielihyväkoukussa enkä missään sokerikoukussa. Tajusin hänen olevan oikeassa. Olen koukussa herkkuihin, koska saan niistä mielihyvää. Kyse ei ole suoranaisesti sokerista tai nopeista hiilareista. Kyse on siitä, millaiset asiat tuottavat mielihyvää. Eli toisin sanoen sellaiset syötävät asiat, jotka paukuttavat aivojeni mielihyväkeskusta täydellä tykkitulella, saavat minut orjan tavoin vaeltamaan luokseen yhä uudelleen. En kuitenkaan söisi pelkkää sokeria pussista, vaikka mitään muuta herkuksi luokiteltavaa ei olisi tarjolla 10 vuoteen. YÖK. En saa mielihyvää pelkän sokerin puputtamisesta. Kyse ei voi siis olla riippuvuudesta pelkkään substanssiin. Siihen liittyy muutakin. En myöskään saa kovinkaan suuria kiksejä jäätelöstä, ja jos pakastimessani lojuisi litran jäätelöpaketti, se voisi hyvinkin unohtua sinne, vaikka maailman tappiin asti. Jäätelö ei tuota minulle sen suurempaa mielihyvää kuin ruisleipäkään.
Olen mielihyväkoukussa.
Hedostinen ajattelu liittyy hyvin läheisesti tunneohjautuvuuteen, jota olen käsitellyt aiemmin blogissani. Sitä käsittelevät artikkelit löytyvät blogin oikeassa reunassa olevasta aihehakemistosta kohdasta "tunneohjautuvuus". Hedonismi ja tunneohjautuvuus ovat oikeastaan sama asia.
En koe, että tunneohjautuvuus ja siitä seuraava hedostinisuus olisi henkilön oma vika. Oli kyse sitten perimästä ja aivojen rakenteellisesta tai toiminnallisesta ominaispiirteestä tai ympäristötekijöiden vaikutuksesta, henkilö ei lapsuus- ja nuoruusiässä voi juurikaan vaikuttaa asiaan. Minulla kyse on ainakin todella vahvasta valmiista ohjelmoinnista, jonka muuttaminen on pirun vaikeaa.
Tiedostettuani asian ongelmaksi ja alettuani tutustua ilmiöön itsessäni ja elämässäni kehittäen tietoisuuttani ja itsetuntemustani asian suhteen, ensimmäiset askeleet asian muuttamiseksi olen ottanut oikeastaan siten, että olen alkanut sanoa itselleni eri tilanteissa: "Kyse on TUNTEESTA", jolloin ymmärrän, että vaikka minusta tuntuu, että haluan esimerkiksi kaupassa munkin, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että minun täytyy tehdä niinkuin minusta tuntuu. Aivojeni on jostain syystä äärimmäisen vaikea käsittää tätä asiaa. Että tunne ei tarkoita sitä, että niin tarvitsee tehdä. Minä voin tulla tunteen ja toiminnan väliin ja valita järjen ja ajattelun avulla, miten toimin.
Olen opetellut tuota varsin yksinkertaisen kuuloista asiaa jo yli vuoden. Hiljalleen se vahvistuu ja alan yhä useammin tiedostaa H-hetkellä, että "hei, tämä on taas se TUNNE, minun ei tarvitse totella sitä".
Tunteiden valta minuun on valtava. En pidä siitä. En hyväksy sitä. Haluan eroon siitä. Haluan hallita ITSE omaa elämääni. Päättää itse asioista. Elää arvojeni ja korkeampien tavoitteideni mukaista elämää.
Hedonismi ja tunneohjautuvuus painutkoon hevontuuttiin.
Olen tehnyt nyt reilun vuoden töitä asian kanssa. Käytän erilaisia harjoituksia, joiden avulla yritän muuttaa aivojani asian suhteen.
- Yksi harjoitus on se, että tiedostan itse tilanteessa, halutessani jotain, että kyse on tunteesta ja että voin päättää toisin, päättää järjen ja ajatusten avulla toimia toisin. Jos esimerkiksi alan nyt pohtia, että haluaisin käydä ostamassa jotain hyvää, vaikka suklaata, kaupasta, voin tiedostaa, "hei, tämä on taas se tunne, minä haluan suklaata", kyse on vain haluamisesta, ja voin päättää vapautua tuosta halusta.
- Kun haluan jotain, kiellä asian tahallani itseltäni tai kun minua huvittaa jokin asia, en tee sitä, vaan jotain ihan muuta. Tämä vahvistaa aivoissani kykyä tietoisesti ohjata toimintaani järjen avulla sen sijaan, että tekisin aina automaattisesti sen, miltä tuntuu.
- Teen tahallani asioita, joita minua ei huvita sillä hetkellä tehdä.
- Teen valtavasti töitä tunteiden hallinnan kanssa pystäkseni käsittelemään negatiivisia tunteita ja selviytymään niistä, jotta kykyni sietää hetkellistä epämukavuutta ja pahaa oloa kasvaa.
Kun toistuvasti teen asioita, joita minua ei sillä hetkellä huvita tehdä, tai olen tahallani tekemättä asioita, joita minua sillä hetkellä huvittaa tehdä, vahvistan aivoissani niitä alueita, jotka vastaavat tietoisesta itsehallinnasta. Päivä päivältä, vuosi vuodelta aivoni toimivat yhä paremmin kyseisten asioiden suhteen ja tietoisesta itsehallinnasta tulee lopulta osa elämää.
Se on hidasta. Mutta luovuttaakaan en voi. En suostu olemaan invalidi. En vain SUOSTU olemaan tällainen, mikä olen. En s-u-o-s-t-u. Olen päättänyt korjata aivoni ja piste.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)