:(

Varasin lääkäriajan. Menen kysymään työkyvyttömyyseläkkeestä. Ja ehkä jos lääkärintodistuksella voisi perua gogon jäsenyyden. Jos resurssit ei riitä siihen, että käyn JUMPASSA muutaman kerran viikossa, ja hajoan jo siitä ihan täysin, niin MITEN kävisin TÖISSÄ??? M-I-T-E-N?

Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.

Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.

Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...

Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.

Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.

Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.