Kuuluisa ateisti löysi Jumalan

Huraa!! Luen Antony Flewn kirjaa There is a God. Flew on filosofian professori ja (oli) yksi maailman tunnetuimmista ateisteista. Kun Flew kääntyi teistiksi, media kohisi siitä maailmanlaajuisesti. "Famous Atheist Noe Believes in God: One of World's Leading Atheist's Now Believes in God, More or Less, Based on Scientific Evidence" otsikoi Associated Press 9.12.2004.

The intellectual dignitaries of the world were shocked! What they heard could not be true! On December 9, 2004, the Associated Press broke the news that the legendary British philosopher Antony Flew, who had been leading the cause of atheism for more than half a century, had changed his mind and decided that there must be a God. The stunning news quickly spread over the world. (Artikkeli: Science finds God)

Pidän todella paljon Flewn kirjan lauseesta: "...my discovery of the Divine has been a pilgrimage of reason and not of faith." Vihdoinkin joku pukee sanoiksi oman kokemukseni.

Filosofina Flew oli sitoutunut seuraamaan periaatetta: "follow the argument wherever it leads". Ja lopulta hän koki todisteiden puhuvan Jumalan olemassaolon puolesta ja seurasi periaatteensa mukaisesti johtolankojen perässä Jumalan luokse.

Flew ei kuitenkaan usko persoonalliseen Jumalaan vaan enemmänkin Einsteinin tavoin jonkinlaiseen ihmisjärjen ylittävään älylliseen voimaan.

Einsteinin sanoin:

"Everyone who is seriously engaged in the pursuit of science becomes convinced that the laws of nature manifest the existence of a spirit vastly superior to that of men, and  one in the face of which we with our modest powers must feel humble."

Amen.

Sosiaalinen status 2

Jatkoin eilen asian pohdiskelua ja mietin sitä, että kun opiskelin Oriveden opistossa sanataidetta vuoden, siellä olin omanlaisteni ihmisten ympäröimä ja siellä sosiaalinen arvoni on ihan normaali ja hyvä. Siellä kun oli siis melkein vain tosi luovia, herkkiä, introvertteja ja omituisia ihmisiä. Ja sama pätee edelleen eli sosiaalinen arvoni on tosi hyvä itsenilaisten ihmisten joukossa. Mutta ei mainstream-ihmisten joukossa.

Eli ehkä sen sosiaalisen arvon määrittää lopulta vain ENEMMISTÖ. Jos on tosi poikkeava enemmistöstä, sosiaalinen arvo on siinä viiteryhmässä huono. Mutta jos on jossain, missä ympärillä on itsenlaisia, sosiaalinen arvo on hyvä.

Niin. Eli loppujen lopuksi erilaisuus on se huono juttu ainakin jos puhutaan näistä norminmukaisista ihmisistä, ne tuntuvat sietävän heikosti normeista poikkeamista ja erilaisuutta ja leimaavat sellaisen vastenmieliseksi. Uskoisin, ettei asia mene ihan samalla tavalla toisinpäin eli jossain tosi luovien ja herkkien ihmisten täyttämässä koulussa jos olisi muutama normaali tyyppi, en usko, että niitä dissattaisiin samalla tavalla. Voin tietty erehtyäkin.

Sosiaalinen status

En voi meikata paljon ja näyttää superseksikkäältä, koska mulla se tarkoittaa heti sitä, että asetun roolin taakse enkä ole oma itseni. Olen vuosien ajan yrittänyt irrottaa tuota alter egoa itsestäni ja kuoria oman itseni sen alta esiin. Mulle se on kulissi ja esitys, jos meikkaan ja olen tosi näyttävä. Kauan sitten olin ihan oma itseni ja opin, että olen sosiaalisesti vastenmielinen ja oksettava, jos olen oma itseni. Aloin opetella rakentamaan itsestäni sellaista versiota, jolla sosiaalinen statukseni nousisi ja miehet pitäisi musta ja olisin sosiaalisesti arvokas. Pystyn ESITTÄMÄÄN näyttävää ja sosiaalisesti tasokasta, mutta totuus on... En tiedä mikä totuus on nyt, kun ollaan aikuisia, koska sosiaalisella statuksella ei ole enää ihan samanlaista valtaa ja voimaa kuin nuorena. Mutta totuus on, että EN kuulu sosiaaliseen kermaan vaan olen sosiaaliselta arvoltani varsin pohjasakkaa. Ulkonäköäni boostaamalla ja pukeutumalla seksikkäästi yms. pystyn ESIINTYMÄÄN sosiaalisesti tasokkaampana kuin oikeasti olen. Kirjoja lukevat asperger-nörtit ei ole sosiaalisesti tasokkaita. Sosiaalisesti tasokkaaksi voi kuitenkin tekeytyä ja luoda sellaisen roolin.


En ole koskaan ennen tajunnut, että jotkut ihmiset ehkä OIKEASTI on sellasia, että ne meikkaa paljon ja keskittyy täysin ulkonäköönsä jne, kuten ne ihmeen aurinkorannan tähtöset yms. Sellaiset ihmiset on niitä OIKEASTI sosiaalisesti tasokkaita.

Oikeasti sosiaalisesti tasokkaat ihmiset on sellaisia, joilla on aika köyhä sisäinen elämä. Tai kai siellä sisällä voi olla paljon kaikenlaista, mutta se on yleensä varmaan aika pinnallista sisältöä. Siis ei mitään valtavia filosofisia rakennelmia tms. Ne on sellasia, joille elämässä tärkeintä on sosiaaliset suhteet ja oma sosiaalinen asema. Ne on hyviä noudattaan normeja, pelaan sosiaalisilla säännöillä, osaavat noudattaa pukeutumisessa koodeja jne.
Ne tytöt, jotka OIKEASTI meikkaa paljon ja huolehtii älyttömästi ulkonäöstä jne. on OIKEASTI sosiaaliselta statukseltaan korkealla ja kuuluu siihen "sosiaalisesti suuntautuneeseen" ihmisrotuun.
Minä en kuulu. Olen sosiaaliselta statukselta täysi paska. Ainakin nuorena olin.


Munlaiset tytöt ei ole kovin kiinnostuneita meikeistä ja tälläytymisestä yms. koska meille sisäinen maailma on tärkein. Olen aika harvinainen poikkeushybridi siinä, että tällaiseksi ihmeen nörttihipiksi ulkonäöllä on ollut mulle suuri merkitys ja olen rakentanut itsestäni oudon sekoituksen tuollaista OIKEASTI sosiaalisesti tasokasta naista ja nörttiä, joka oikeasti olen.

Mutta en ole sellainen näyttävä seksibeibe oikeasti. Nostan sillä vain statustani, koska pelkään, etten kelpaa omana itsenäni. Ja en kelpaakaan. Kaikille. Sosiaalisesti tasokkaimmat pojat ei OIKEASTI varmaan vilkaisisikaan muhun, jos olisin aidosti täysin oma itseni. Ja tosiasiahan on, ettei sellaiset pojat kyllä OIKEASTI edes kiinnosta minua tai sovi minulle, koska niitten päässä ei liiku kauheasti mitään syvällisiä ajatusrakennelmia.


Se vaan on niin. Rikas sisäinen elämä, nörttiys tms. on sosiaalisen kerman vastakohta. Kyseessä on ihan eri ihmistyypit. Toinen menestyy sosiaalisesti super hyvin. Toinen ei. Mutta se toinen voi menestyä muunlaisissa asioissa.

Ja tietysti nämä sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset voivat olla hyvin älykkäitä, mutta he käyttävät sitä älyään sitten jotenkin erilailla, ei-nörtteihin asioihin.

Pitäisi pohtia ja laatia jokin perinpohjainen määritelmä siitä sosiaalisesti suuntautuneesta, pinnallisesta ihmistyypistä, että osaisi puhua asiasta paremmin. Mutta ne on niitä, jotka koulussa suuntautuu urheiluun ja kaikkeen, mikä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan IN tai muotia tai suosittua, pukeutuvat sen hetkisen tyylin mukaisesti ja no, niille on luontaista seurata kaikkea SUOSITTUA ja omaksua se osaksi omaa itseä. Ja sitten he ovat suosittuja. Se on joku ihmeen kehä. Kuka määrittelee alunperin sen, mikä on suosittua ja in?

En tajua tuollaisesta mitään. Miksi ei voi etsiä vastauksia SISÄLTÄÄN?

Varmaan voi, mutta jos ohjautuu vahvasti sisältäpäin, voi olla VARMA, että on sosiaalisesti aivan OUT ja perseestä.

Ihme maailma.

Sen olen oppinut, että sosiaalinen arvo on eri asia kuin IHMISARVO. Tiedän, että sosiaalinen arvoni on melkoisen paska. Sosiaalisesti olen aika epäonnistunut yksilö. Mutta monella muulla tavalla olen tosi huippu tyyppi ja hieno ihminen ja MINÄ pidän itsestäni, vaikka en varmastikaan miellytä norminmukaisia ihmisiä ja ole IN. Silti on tosi vaikea arvostaa itseään, jos sosiaalinen arvo on paska, koska silloin muiden ihmisten peili heijastaa koko ajan itselle viestiä: "olet paska, olet paska". Se on aivopesua. Siinä erinomaisen helposti uskoo sitten olevansa paska. Vaikka ei ole. Sosiaalisesti voi olla, mutta ei muuten.

Uusi suunta: biologia

En keväällä osallistunut filosofian pääsykokeeseen. Syy oli se, että koin olevani murroskohdassa, jossa minun täytyi pohtia, kuka olen nyt ja mitä haluan tulevaisuudeltani sitten, kun olen päivittänyt käsitykseni itsestäni ja elämästäni. Tunsin olevani rajalla, jossa taakse jää vanha elämä ja edessä on jotain uutta.

Nyt tuntuu, että alan siirtyä tuolta rajalta kohti uutta elämääni ja alan hamottaa milalinen se tulee olemaan - tai mitä siltä haluan, millaisia tavoitteita.

Ymmärrän nyt, miksi en halunnut osallistua pääsykokeeseen. Minusta alkoi keväällä tuntua siltä, etten halua opiskella psykologiaa, ettei se enää olekaan se, minne kuulun. Tämä tunne on vahvistunut. Psykologia oli minulle väline, jonka avulla opettelin tuntemaan itseäni ja joka auttoi minua eheytymään. Sen aika on jäädä nyt taakse. Jo jonkin aikaa on tunutunut siltä, ettei sen piiristä löydy enää oikein mitään uutta tutkittavaa. Loppuunkaluttu luu. Lisäksi olen yhä vahvemmin tullut tietoiseksi siitä, että resurssirajoittuneisuuteni liittyy vahvati muihin IHMISIIN, ja jos haluan jaksaa työelämässä, minun on parasta etsiä työ, joka ei ole turhan sosiaalista. En koskaan ajatellut psykologian opiskelua tulevan ammatin kannalta eli onko se, mihin siitä valmistuu, sellaista työtä, joka minulle sopii, se oli vain opiskeluaineena intohimoni. Hiljalleen kuitenkin aloin varmistua siitä, ettei ne AMMATIT, joihin pykologiaa opiskelemalla voi hakeutua, sovi minulle. Psykologia on IHMIStiede. Psykologin työ on läpeensä sosiaalista, samoin opettajan työ.

Ei.

Olen kyllästynyt penkomaan pääkoppaani. Nyt voisi siirtyä jo johonkin muuhun.

Mutta mihin?

Vähän aikaa sitten mietin, että koska eräänlainen "maailman pelastaminen" on aina ollut minulle sydämen asia, ehkä voisin jotenkin omistaa elämäni luonnonsuojelulle tms. Olihan ensimmäinen intohimo (ja asperger ekko) elämässäni luonto ja eläimet sekä niiden suojeleminen.

Minulla on aina ollut 3 kategoriaa, joiden sisällä intohimoni ovat sijainneet. Luonto ja eläimet sekä niiden suojelu; yliluonnolliset asiat ja Jumalakysmys; psykologia ja ihmismieli. Yliluonnollisista asioista ja Jumalasta on vaikea luoda ammattia... Ainakaan sellaista, minkä minä kokisin mielekkääåksi. Jäljelle siis selvästi jää vain luonto ja eläimet (ja suojelu).

Asia kuitenkin siirtyi hetkeksi taka-alalle kun intouduin taas tutkimaan Jumala-asiaa. Olen viime aikoina lukenut taas evoluutiosta, ja minua kiinnostaa tällä hetkellä koittaa selvittää, voitaisiinko kaiken olemassaolevan kehittyminen ja olemassaoleminen selittää ilman asioihin puuttunutta/puuttuvaa älyllistä voimaa. Se on kysymys, joka minua kiinnostaa juuri nyt.

Ja tästä pääsinkin kätevästi yhdistämään biologian JA Jumalan.

Ja nyt olen vakuuttunut siitä, että biologia on se, mihin nyt fokusoidun ja jota haen opiskelemaan. Biologiassa on valtavasti erikoistumisvaihtoehtoja ja löydän sieltä varmasti jotain, minkä koen mielekkääksi. Oli se sitten evoluutiota tai geenejä tai vaikka matojen käyttäytymisen tutkimista. Ja nyt tiedän, että biologia ja luonnontieteet voivat olla minulle samalla keino tutkia Jumala-kysymystä. Nämä kaksi voidaan yhdistää. Poissuljettua ei ole sekään, että jos ottaisin psykologian sivuaineeksi, saisin aikaan ehkä varsin kiinnostavan coctailin, sillä psykologiassa minua kiinnosti ehkä eniten aivojen tutkimus ja tietoisuuden tutkiminen, ja biologia tarjoaa erinomaisia eväitä myös sille saralle.

Joten aloitin lukemaan ensi kevään pääsykokeisiin (lukion 5 kurssia) ja haen avoimeen yliopistoon suorittamaan biologiaa etäopintoina.

Hauskaa, kun on taas tavoite ja suunta.

Äitiyskeskustelu netissä ei ole minusta

Satuin mainitsemaan eräälle Asperger-tuttavalleni netissä, että sain tällaisen kommentin blogiini: Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh ja hän sanoi, että tuo keskustelu ei ole minusta vaan eräästä Suvista. Suvi on todella provokatiivinen Asperger-persoonallisuus, joka kärhämöi netissä kaiken aikaa ties kenenkä kanssa.

Äitiyden haasteet

Koska ihmiset keksivät harrastaa tällaista: "Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh", kirjoitetaanpa sitten vähän äitiydestä. Se onkin hyvin ajankohtainen aihe elämässäni (äitiyden haasteet ja niiden työstäminen), josta voisin kirjoittaa nyt muutenkin.

Ei voitane ajatella, että tässä maailmassa äideiksi soveltuvat vain TÄYDELLISET ihmiset. Minä en tiedä, millaisia täydelliset ihmiset ovat. Toisaalta tiedän, että persoonallisuudeltaan tietyntyyppiset ihmiset ovat varmasti erinomaisia äitejä monella tavalla, tunnen itse muutaman tällaisen ihmisen: energisiä, ulospäinsuuntautuneita, rakastavia mutta jämäköitä, runsaasti sosiaalista energiaa ja hyväntuulisuutta ja kärsivällisyyttä, kyky rakastaa ja kyky asettaa rajoja, kyky rutiineihin ja säännönmukaisuuteen... Tällaisia ihmisiä on, mutta heitä on vain murto-osa ihmismassasta. Täällä on myös hyvin paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän herkkiä tai introvertteja, enemmän luovia ja boheemeja kuin säännönmukaisesti ja strukturoidusti toimivia, joilla on ainakin ajoittain  taipumusta väsymykseen ja jaksamisongelmiin, jotka ovat liian kilttejä ja tottuneet miellyttämään muita ja joille jämäkkyys on haaste...

Meitä on erilaisia. Ei voida ajatella, että vain tietyntyyppiset ihmiset soveltuvat äideiksi. Äitiyttä on monenlaista, sillä ihmisiä on paljon erilaisia.

Minulle äitiys tuo monenlaisia haasteita. Oikeastaan ensimmäiset 3-4 vuotta ainakin meni todella hyvin ilman kovin suuria ongelmia. Tai ensimmäisen vuoden aikana valtava elämänmuutos aiheutti paljon stressiä ja sopeutumispaineita ja siten valtavan kriisin, mutta onneksi vanhempani olivat koko ajan tukena ja apuna, ja pystyin pitämään Eevistä "täydellistä" huolta ja aina kun tuntui, etten pysy kasassa, he hakivat Eevin hoitoon hetkeksi ja sain huilata ja sitten taas jaksoi. Eevin isästä ei ollut koskaan minkäänlaista apua eli olin yksinhuoltaja alusta asti, vaikka asuinkin Eevin isän kanssa. Sainkin miehestäni tarpeekseni ja kun Eevi oli puolivuotias, otin avoeron miehestäni ja muutin vauvan kanssa omaan asuntoon. Tämä tietysti vielä lisäsi elämäntilanteen kuormitusta entisestään. Siinä oli siis puolen vuoden pituinen psyykkisesti hyvin raskas jakso, joka loppui, kun Eevi täyttyi 1-vuotta. Vaikka olin sen ajan todella huonossa kunnossa (kyse oli vain valtavan stressin aiheuttamasta tilasta, ei esimerkiksi masennuksesta), jaksoin vauvan kanssa riittävän hyvin ja vanhempani olivat todella paljon apuna ja tukena, joten Eevin elämä oli todella hyvää.

Koen onnistuneeni tavoitteessani ei siinä, että Eevin elämä oli ensimmäisten vuosien ajan todella hyvää ja onnellista ja täynnä rakkautta.  Olen todella tyytyväinen Eevin elämän ensimmäisiin vuosiin ja olen onnellinen, että hän on saanut psyykkisesti hyvän pohjan elämälleen ensimmäisitä vuosistaan.

Kuitenkin nyt on jonkin aikaa ollut haastavampaa ja ensimmäistä kertaa en ole varma, olenko pystynyt yltämään täydellisyyttä tavoitteleviin tavoitteisiini Eevin suhteen. Tämä perfektionismi on osa minua näköjään elämän joka osa-alueella. Tavoittelen aina täydellisyyttä, ja jos en pysty saavuttamaan sitä, ahdistun.

En ole varma, milloin tarkalleen asiat alkoivat äitiyden suhteen muuttua haastavammiksi, mutta ainakin kulunut vuosi on ollut vaikea. Toisaalta, mitä voimmekaan muuta odottaa, kun erosin vuosi sitten 9 vuoden pituisesta suhteesta ja olin luonnollisesti koko syksyn todella stressaantunut ja sekaisin ja sitten tapasin nykyisen kihlattuni ja uusi suhde on tietysti taas uusi iso elämänmuutos, joka vie resursseja, ja nyt muutimme yhteen. Vuosi on ollut täynnä muutoksia ja stressiä, joka tietysti heijastuu jaksamiseeni ja sitä kautta äitiyteen. Tämä kuormittuminen näkyy ehkä eniten ärtyneisyytenä, joka vaivaa etenkin iltaisin (kun alan olla väsynyt). En itse kestä ollenkaan sitä, jos olen ärtynyt, koska Eevi ei ansaitse sitä (tiuskimista tai huutamista) eikä Eevi ole ärtymykseni syy, mutta sitä on pirun vaikeaa olla olematta ärtynyt, jos on. Se ei ole asia, jota voi valita. Käytän kaikki resurssini iltaisin siihen, että en ILMAISI ärtymystäni (väsymystäni ärtymyksenä), ponnistelen sen eteen todella paljon, mutta silti se tihkuu läpi eli kun on vaan niin pirun väsynyt ja toinen vaatii taukoamatta huomiota ("äiti katso" "äiti tule tänne" "äiti tuo se ja se tavara" jne) ja kun haluaisi vaan lojua rauhassa ja levätä ja se ei ole mahdollista, niin sitten sitä vastailee turhan pahantuulisella äänellä, vaikka miten ei haluaisi. Ja sitten aina välillä kärähtää niin, että huutaa, vaikka ei haluaisi. Ja se on kamalaa, koska rakastaa toista eikä toinen ansaitse sitä. Tämä on kai tämä suurin ongelma tällä hetkellä. Eevi on vielä yliherkkä ja ottaa huutamisen raskaasti. Ja sitten minä aina päivän päätteeksi tunnen hirveää syyllisyyttä ja vihaan itseäni.

Olen jutellut Eevin kanssa näistä asioista ja sanonut, että äidillä on sellainen sairaus, että äidin hermostossa on vikaa ja kun äidin hermosto on väsynyt, äiti saattaa huutaa ja se ei ole Eevin vika. Äiti on vaan väsynyt. Mutta ei se tietysti kauheasti auta, koska lapsen emotionaalinen kokemus on aina kurja, jos äiti tiuskii tai huutaa.

Päiväkotiaikaan oli tosi kamalaa, kun Eevi oli aamut ja päivät päiväkodissa ja oltiin yhdessä vain iltaisin eli juuri se aika, jolloin olen väsynyt ja ärtynyt... Tuntui, että olen AINA ärtynyt, kun olen Eevin kanssa. Nyt kesälomalla on se kivaa, että ollaan yhdessä koko päivä ja aamulla ja päivällä on ihan mukavaa.

Juuri tämän takia en ole voinut mennä töihin viime vuosina. Tiedän, että en jaksa hoitaa työtä JA lasta. Jos olisin töissä, tulisin niin uupuneeksi, että en jaksaisi olla iltaisin ja viikonloppuisin Eevin kanssa ja olisin todella ärtynyt ja pahantuulinen, jos en saa levätä tarpeeksi. Olen tehnyt tämän valinnan voidakseni pitää Eevistä hyvää huolta.

Tämä väsymyksen lisäksi haastavaa tällä hetkellä on myös se, että olen on/off ihminen, ja kun Eevi oli pieni, omistauduin sille täydellisesti, koska tiesin, että Eevi tarvitsee minua. Mutta jossain kohtaa, aika hiljattain (Eevi on nyt melkein 6), aloin ajatella, että Eevi on niin iso, että se voisi leikkiä itsekseen ja touhuta omiaan ja minä voin tehdä omia asioitani. Siis että minun ei enää tarvitsisi niin VIIHDYTTÄÄ sitä, hoitaisin ruokailut ja nukkumaanmenot ja vien tietysti retkeilemään ja kyläilemään tms. mutta että minun ei tarvitse olla mikään taukomaton seremoniamestari.  Mutta ongelma on siinä, että Eevi EI leiki itsekseen. Se ei leiki. En tiedä, aloinko liian aikaisin ajatella, että se osaisi leikkiä yksin leluillaan, vai eikö Eevi vain kertakaikkiaan viihdy yksin, koska se on niin hypersosiaalinen (mitä se on). No, juuri viime viikolla pohdin ja pohdin ja pohdin tätä ongelmaa, ja tulin siihen tulokseen kaiken pohdinnan ja juteltuani äitini kanssa jne. että Eevi EI osaa viihdyttää itse itseään oli syy mikä tahansa ja minun täytyy nyt aktivoida aivoistani uudelleen se asetus, että Eevi on vielä niin pieni, että se tarvitsee minua ja että minulla on omaa aikaa VAIN kun Eevi nukkuu tai on hoidossa ja muun ajan olen täysin omistautunut sille. Näin on pakko tehdä, koska olen nyt reilun vuoden kokeillut toista vaihtoehtoa ja se EI toimi. Eevi EI leiki yksinään, se saattaa ajoittain intoutua rakentamaan majaa, mutta enimmäkseen se vain pyörii ympäriinsä turhautuneena ja pitkästyneenä ja ajaa sekä minut että itsensä hulluksi. Tai sitten se ravaa pimpottelemassa naapurien ovikelloja ja koittaa päästä kylään jonnekin kavereilleen. Yksin se ei osaa olla.

Ryhdyn siis Eevin täysipäiväiseksi kaveriksi toistaiseksi. Mitään muuta vaihtoehtoa en näe. Eevi tarvitsee KOKO AJAN seuraa. Se on hypersosiaalinen ja hyperaktiivinen. Hyvä puoli asiassa on se, että se tutustuu muihin ihmisiin täysin vaivattomasti ja estottomasti. Eevi rakastaa ihmisiä. Se menee juttelemaan kenelle tahansa ja ystävystyy hetkessä kenen lapsen kanssa tahansa. Muutimme tähän asuntoon 2 viikkoa sitten ja Eevi on tutustunut jo kaikkiin rivitalojemme lapsiin ja kutsuttanut itseään heille kylään. Valitettavasti tässä asuu vain poikia ja 2 heistä on Eeviä nuorempia ja 2 taas niin raisuja ja leikkivät usein isompien poikien kanssa, ettei hyvää kaverisuhdetta kyllä kenenkään näiden kanssa pääse syntymään. Jostain tarvisi löytää lähistöltä tyttökavereita.

Eevi oli viikonlopun mökillä vanhempieni kanssa ja tulee tänään. Odotan mielenkiinnolla, miten "uusi elämämme" lähtee sujumaan eli kun nyt ryhdistäydyn (eli yritän taas luoda enemmän struktuuria tähän levinneeseen ja boheemiin elämäämme, minä kun EN ole strukturoitu vaan kaoottinen persoonallisuus kaiken säännönmukaisesti toistuvan suhteen) ja asennoiduin pitkästä aikaa taas niin, että Eevi tarvitsee minua KOKO AJAN viihdyttämiseen, tekemisen keksimiseen jne jne.

Ja toivottavasti tässä hiljalleen elämä alkaa asettua taas uomiinsa suurten muutosten jälkeen ja sitä myöten väsymys ja uupumus helpottaa ja sitä myöten iltojen ärtyneisyyskin.

Huomasin yhtenä päivänä viime viikolla, että kun nukuin päiväunet, jaksoin todella hyvin loppupäivän. Se voisi olla ratkaisu iltaärtymykseen ja auttaa jaksamaan loppupäivän Eevin kanssa. Ongelma vain siinä, että eevi ei nuku päiväunia joten miten minä nukun? Ehkä tarvii laittaa se huilaamaan joka päivä vaikka 2lta huoneeseensa ja katsomaan vaikka filmiä, ja koitan torkkua tunnin ajan.

Äitiys on haaste. Mutta luultavasti se on sitä aika usein ihan kaikille.

Ihastuttavat trollaajat

Olen yllättynyt siitä, ettei blogissani ole pahemmin näkynyt trollaajia tai vittuilua tai muutakaan rasittavaa. Koko blogin olemassaolon aikana täällä on heilunut vain yksi ainoa veemäinen henkilö, joka onkin kyllä sitkeää sorttia. Aikanaan se oksenteli täällä päälleni, kunnes tiuksensin kommentointi asetuksia niin, että sain sen pois täältä, sitten se alkoi lähetellä sähköpostia. No, ne ohjasin suoraan roskikseen. Ajan myötä se sitten luovutti, kun en lukenut sen typeriä juttuja enkä vastannut mitään. Mutta eikös se nyt ole palannut. Suprise! Oletan, että tämä samainen myötätuntoinen, viisas ja lempeä ihminen on vastuussa myös tästä:

Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh

Olen kuitenkin saavuttanut hiljalleen sellaisen pisteen psyykkisessä kasvussani, että en halua enkä jaksa enää kadottaa mielenrauhaani muiden ihmisten mielipiteiden ja sanomisten takia. Parempi antaa niiden valua pois kuin veden hanhen selästä. Tunnen itse oman arvoni ja tiedän, että olen myös monien ihmisten silmissä arvokas ja hieno ihminen. Kaikkia ei voi miellyttää ja vihaa ja halveksuntaa ja kaikenlaista paskaa tihkuvia ihmisiä tässä maailmassa riittää. Heillä ei voi olla asiat kovin hyvin, sillä sellainen käytös ja sellaisten tunteiden (viha, halveksunta, iva jne) ilmaiseminen kertoo epäkypsyydestä ja sisäisestä kehittymättömyydestä, joka väistämättä heijastuu elämässä monille alueille.

Kaikkein viisaimmat ja kypsimmät ihmiset ovat niitä, joista huokuu suuri myötätunto ja rakkaus kaikkea kohtaan. He ansaitsevat kunnioitukseni ja ihailuni.

:)

Todellisuustulkinnat eräänlaisina vaihdeltavina televisiokanavina

Poikaystäväni on ateisti. En halua, että eroaisimme niin typerän asian kuin erilaisten maailmankuvien takia tai että niin typerä asia vaikuttaisi haitallisesti väleihimme. Loppujen lopuksihan kyse on vain mielipiteistä, näkemys- ja tulkintaeroista. Me emme tiedä vastausta moniin perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko Jumala olemassa vai ei tai onko meillä jonkinlainen sielu tai ei. Ihmiset muodostavat kuka milläkin perusteilla oman tulkintansa tällaisista asioista. Pohjimmiltani olenkin agnostikko, sillä tiedostan sen, etten tiedä mitään. Kuitenkin kallistun teismiin, sillä pidän Jumalan olemassaoloa todennäköisempänä asiana kuin sitä, ettei Jumalaa ole. Poikaystäväni on onneksi myös älykäs ja tällaiset asiat tiedostava ihminen, mutta toisin kuin minä, hän on ateismiin kallistuva agnostikko.

Jotta parisuhteeni ei kuitenkaan kärsisi näkemyseroistamme, olen saanut tilaisuuden laajentaa kykyäni hyväksyä erilaisia näkemyksiä ja opetella suhtautumaan niihin kunnioittavasti. Parisuhteen takia on tärkeää, että voisimme suhtautua niin kunnioittavasti toistemme näkemyksiin, että voimme keskustella mistä tahansa meille tärkeästä asiasta, myös Jumalaan yms. liittyvistä asioista ilman ongelmia. Tämä edellyttää minusta sitä, että ei ainoastaan pintapuolisesti hyväksy ja yritä kunnioittaa toisen erilaista näkemystä vaan parhaansa mukaan yrittää aidosti ymmärtää, miksi toinen tekee sellaisia tulkintoja kuin tekee ja tämän ymmärryksen kautta saavuttaa aidon ja täydellisen hyväksynnän ja kunnioituksen.

Koska suhteeni on minulle tärkeä, ja koska oma rajoittuneisuuteni vituttaa minua, olen päättänyt laajentaa horisonttiani ja avata itseäni erilaisille tulkinnoille aiempaakin ennakkoluulottomammin.

Poikaystäväni sanoi, että koska hänellä ei ole mitään sisäistä kokemusta tai tunnetta Jumalan olemassaolota (kuten minulla on), eikä hän koe/tunne sisällään yhteyttä mihinkään yliluonnolliseen todellisuuteen (kuten minä), hänelle jäävät vain faktat ja tiede. Eli hän muodostaa käsityksensä hankkimansa tiedon perusteella, puhtaan rationaalisesti. Minulla ja muilla minunkaltaisillani vahvan intuitiivisilla ihmisillä taas asiaan vaikuttavat vahvasti subjektiiviset tunteet ja intuitio rationaalisuuden ohella.

Minusta oli kiinnostavaa eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, jolta tämä tunneperäinen kokemus Jumalasta ja muista yliluonnollisista asioista puuttuu. Pystyn todella saavuttamaan hetkellisesti sellaisen kokemuksellisen tilan, jossa tätä Jumala/yliluonnollisuus-kokemusta ei ole, ja miten silloin todellakin on vain TIETO ja faktat ja tiede ja rationaaliet perusteet, joihin nojautua ja joilla on merkitystä.

Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan!

Luen juuri Coynen kirjaa Miksi evoluutio on totta. Se on todella hyvä kirja. Kiinnostavasti kirjoitettu ja kattava. Minulla ei ole mitään ongelmaa evoluutioteorian kanssa. En vain usko, että se yksistään riittää.

Kuitenkin on hyvin kiehtova ajatus, että jos Jumalaa/elävää universumia/älykästä suunnittelijaa ei ole, ja on vain... Tarkoituksettomuus. Sieluttomuus. Sattuma. Miten erilainen tulkintamalli kaikelle se onkaan! Pystyn nyt hetkittäin saavuttamaan tilan, jossa katselen maailmaa tästä uudesta näkökulmasta. Voin ikään kuin vaihtaa kanavaa ja katsella asioita Jumala-tarkoitus-jne.-näkökulmasta tai tästä uudesta sattuma-tarkoituksettomuus-näkökulmasta. Se on hyvin kiinnostavaa. Silloin ei olisi johdatusta, ei sen kummempaa tarkoitusta elämällä, ei yhtään mitään muuta kuin ihmislihakasoja pysyttelemässä hengissä...

Uskon älykkääseen suunnitteluun. Mutta pystyn myös katselemaan ja tulkitsemaan todellisuutta siitä näkökulmasta, että ei ole muuta kuin sattuma ja aistein havaittava maailma.

Kuitenkin viimeistään palaan puhtaasta agnostisismista teismin puolelle aina siinä kohtaa, kun muistan oman olemassaoloni. Minäkokemus on mystisin kaikista tietämistäni asioista. Mikä MINÄ olen? Miksi olen vain tässä yhdessä kehossa? Olen sen sisällä. Kuka on se minä, joka on tämän kehon sisällä? Minä. En ole kenenkään muun sisällä. Ja jokaisen ihmisen sisällä on samanlainen arvoituksellinen minä (oletettavasti). Minäkokemus on valtava ihme. Minä. On todella outoa ajatella, että joskus minä en ollut olemassa. Maailma oli tyhjä minusta. Sitten tänne syttyi pieni lamppu pienen ihmisen sisällä ja minä olin täällä tekemässä havaintoja. Minä. Ja jonain päivänä se lamppu sammuu. Vai sammuuko?

Miksi on minäkokemus. Miksei täällä vaella vain jotain liharobotteja? Mikä on tämä subjektiivinen ja outo minuus? Elämän henki sisälläni?

Se on minulle suurin todiste siitä, että henkinen todellisuus on olemassa. Jotain suurempaa kuin vain käsin kosketeltava maailmamme.

Mutta silti en tiedä mitään. Ja on hauskaa vaihdella tulkintatapaa ja katsoa miltä asiat näyttävät siitä toisesta vinkkelistä.