Äitiyden haasteet

Koska ihmiset keksivät harrastaa tällaista: "Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh", kirjoitetaanpa sitten vähän äitiydestä. Se onkin hyvin ajankohtainen aihe elämässäni (äitiyden haasteet ja niiden työstäminen), josta voisin kirjoittaa nyt muutenkin.

Ei voitane ajatella, että tässä maailmassa äideiksi soveltuvat vain TÄYDELLISET ihmiset. Minä en tiedä, millaisia täydelliset ihmiset ovat. Toisaalta tiedän, että persoonallisuudeltaan tietyntyyppiset ihmiset ovat varmasti erinomaisia äitejä monella tavalla, tunnen itse muutaman tällaisen ihmisen: energisiä, ulospäinsuuntautuneita, rakastavia mutta jämäköitä, runsaasti sosiaalista energiaa ja hyväntuulisuutta ja kärsivällisyyttä, kyky rakastaa ja kyky asettaa rajoja, kyky rutiineihin ja säännönmukaisuuteen... Tällaisia ihmisiä on, mutta heitä on vain murto-osa ihmismassasta. Täällä on myös hyvin paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän herkkiä tai introvertteja, enemmän luovia ja boheemeja kuin säännönmukaisesti ja strukturoidusti toimivia, joilla on ainakin ajoittain  taipumusta väsymykseen ja jaksamisongelmiin, jotka ovat liian kilttejä ja tottuneet miellyttämään muita ja joille jämäkkyys on haaste...

Meitä on erilaisia. Ei voida ajatella, että vain tietyntyyppiset ihmiset soveltuvat äideiksi. Äitiyttä on monenlaista, sillä ihmisiä on paljon erilaisia.

Minulle äitiys tuo monenlaisia haasteita. Oikeastaan ensimmäiset 3-4 vuotta ainakin meni todella hyvin ilman kovin suuria ongelmia. Tai ensimmäisen vuoden aikana valtava elämänmuutos aiheutti paljon stressiä ja sopeutumispaineita ja siten valtavan kriisin, mutta onneksi vanhempani olivat koko ajan tukena ja apuna, ja pystyin pitämään Eevistä "täydellistä" huolta ja aina kun tuntui, etten pysy kasassa, he hakivat Eevin hoitoon hetkeksi ja sain huilata ja sitten taas jaksoi. Eevin isästä ei ollut koskaan minkäänlaista apua eli olin yksinhuoltaja alusta asti, vaikka asuinkin Eevin isän kanssa. Sainkin miehestäni tarpeekseni ja kun Eevi oli puolivuotias, otin avoeron miehestäni ja muutin vauvan kanssa omaan asuntoon. Tämä tietysti vielä lisäsi elämäntilanteen kuormitusta entisestään. Siinä oli siis puolen vuoden pituinen psyykkisesti hyvin raskas jakso, joka loppui, kun Eevi täyttyi 1-vuotta. Vaikka olin sen ajan todella huonossa kunnossa (kyse oli vain valtavan stressin aiheuttamasta tilasta, ei esimerkiksi masennuksesta), jaksoin vauvan kanssa riittävän hyvin ja vanhempani olivat todella paljon apuna ja tukena, joten Eevin elämä oli todella hyvää.

Koen onnistuneeni tavoitteessani ei siinä, että Eevin elämä oli ensimmäisten vuosien ajan todella hyvää ja onnellista ja täynnä rakkautta.  Olen todella tyytyväinen Eevin elämän ensimmäisiin vuosiin ja olen onnellinen, että hän on saanut psyykkisesti hyvän pohjan elämälleen ensimmäisitä vuosistaan.

Kuitenkin nyt on jonkin aikaa ollut haastavampaa ja ensimmäistä kertaa en ole varma, olenko pystynyt yltämään täydellisyyttä tavoitteleviin tavoitteisiini Eevin suhteen. Tämä perfektionismi on osa minua näköjään elämän joka osa-alueella. Tavoittelen aina täydellisyyttä, ja jos en pysty saavuttamaan sitä, ahdistun.

En ole varma, milloin tarkalleen asiat alkoivat äitiyden suhteen muuttua haastavammiksi, mutta ainakin kulunut vuosi on ollut vaikea. Toisaalta, mitä voimmekaan muuta odottaa, kun erosin vuosi sitten 9 vuoden pituisesta suhteesta ja olin luonnollisesti koko syksyn todella stressaantunut ja sekaisin ja sitten tapasin nykyisen kihlattuni ja uusi suhde on tietysti taas uusi iso elämänmuutos, joka vie resursseja, ja nyt muutimme yhteen. Vuosi on ollut täynnä muutoksia ja stressiä, joka tietysti heijastuu jaksamiseeni ja sitä kautta äitiyteen. Tämä kuormittuminen näkyy ehkä eniten ärtyneisyytenä, joka vaivaa etenkin iltaisin (kun alan olla väsynyt). En itse kestä ollenkaan sitä, jos olen ärtynyt, koska Eevi ei ansaitse sitä (tiuskimista tai huutamista) eikä Eevi ole ärtymykseni syy, mutta sitä on pirun vaikeaa olla olematta ärtynyt, jos on. Se ei ole asia, jota voi valita. Käytän kaikki resurssini iltaisin siihen, että en ILMAISI ärtymystäni (väsymystäni ärtymyksenä), ponnistelen sen eteen todella paljon, mutta silti se tihkuu läpi eli kun on vaan niin pirun väsynyt ja toinen vaatii taukoamatta huomiota ("äiti katso" "äiti tule tänne" "äiti tuo se ja se tavara" jne) ja kun haluaisi vaan lojua rauhassa ja levätä ja se ei ole mahdollista, niin sitten sitä vastailee turhan pahantuulisella äänellä, vaikka miten ei haluaisi. Ja sitten aina välillä kärähtää niin, että huutaa, vaikka ei haluaisi. Ja se on kamalaa, koska rakastaa toista eikä toinen ansaitse sitä. Tämä on kai tämä suurin ongelma tällä hetkellä. Eevi on vielä yliherkkä ja ottaa huutamisen raskaasti. Ja sitten minä aina päivän päätteeksi tunnen hirveää syyllisyyttä ja vihaan itseäni.

Olen jutellut Eevin kanssa näistä asioista ja sanonut, että äidillä on sellainen sairaus, että äidin hermostossa on vikaa ja kun äidin hermosto on väsynyt, äiti saattaa huutaa ja se ei ole Eevin vika. Äiti on vaan väsynyt. Mutta ei se tietysti kauheasti auta, koska lapsen emotionaalinen kokemus on aina kurja, jos äiti tiuskii tai huutaa.

Päiväkotiaikaan oli tosi kamalaa, kun Eevi oli aamut ja päivät päiväkodissa ja oltiin yhdessä vain iltaisin eli juuri se aika, jolloin olen väsynyt ja ärtynyt... Tuntui, että olen AINA ärtynyt, kun olen Eevin kanssa. Nyt kesälomalla on se kivaa, että ollaan yhdessä koko päivä ja aamulla ja päivällä on ihan mukavaa.

Juuri tämän takia en ole voinut mennä töihin viime vuosina. Tiedän, että en jaksa hoitaa työtä JA lasta. Jos olisin töissä, tulisin niin uupuneeksi, että en jaksaisi olla iltaisin ja viikonloppuisin Eevin kanssa ja olisin todella ärtynyt ja pahantuulinen, jos en saa levätä tarpeeksi. Olen tehnyt tämän valinnan voidakseni pitää Eevistä hyvää huolta.

Tämä väsymyksen lisäksi haastavaa tällä hetkellä on myös se, että olen on/off ihminen, ja kun Eevi oli pieni, omistauduin sille täydellisesti, koska tiesin, että Eevi tarvitsee minua. Mutta jossain kohtaa, aika hiljattain (Eevi on nyt melkein 6), aloin ajatella, että Eevi on niin iso, että se voisi leikkiä itsekseen ja touhuta omiaan ja minä voin tehdä omia asioitani. Siis että minun ei enää tarvitsisi niin VIIHDYTTÄÄ sitä, hoitaisin ruokailut ja nukkumaanmenot ja vien tietysti retkeilemään ja kyläilemään tms. mutta että minun ei tarvitse olla mikään taukomaton seremoniamestari.  Mutta ongelma on siinä, että Eevi EI leiki itsekseen. Se ei leiki. En tiedä, aloinko liian aikaisin ajatella, että se osaisi leikkiä yksin leluillaan, vai eikö Eevi vain kertakaikkiaan viihdy yksin, koska se on niin hypersosiaalinen (mitä se on). No, juuri viime viikolla pohdin ja pohdin ja pohdin tätä ongelmaa, ja tulin siihen tulokseen kaiken pohdinnan ja juteltuani äitini kanssa jne. että Eevi EI osaa viihdyttää itse itseään oli syy mikä tahansa ja minun täytyy nyt aktivoida aivoistani uudelleen se asetus, että Eevi on vielä niin pieni, että se tarvitsee minua ja että minulla on omaa aikaa VAIN kun Eevi nukkuu tai on hoidossa ja muun ajan olen täysin omistautunut sille. Näin on pakko tehdä, koska olen nyt reilun vuoden kokeillut toista vaihtoehtoa ja se EI toimi. Eevi EI leiki yksinään, se saattaa ajoittain intoutua rakentamaan majaa, mutta enimmäkseen se vain pyörii ympäriinsä turhautuneena ja pitkästyneenä ja ajaa sekä minut että itsensä hulluksi. Tai sitten se ravaa pimpottelemassa naapurien ovikelloja ja koittaa päästä kylään jonnekin kavereilleen. Yksin se ei osaa olla.

Ryhdyn siis Eevin täysipäiväiseksi kaveriksi toistaiseksi. Mitään muuta vaihtoehtoa en näe. Eevi tarvitsee KOKO AJAN seuraa. Se on hypersosiaalinen ja hyperaktiivinen. Hyvä puoli asiassa on se, että se tutustuu muihin ihmisiin täysin vaivattomasti ja estottomasti. Eevi rakastaa ihmisiä. Se menee juttelemaan kenelle tahansa ja ystävystyy hetkessä kenen lapsen kanssa tahansa. Muutimme tähän asuntoon 2 viikkoa sitten ja Eevi on tutustunut jo kaikkiin rivitalojemme lapsiin ja kutsuttanut itseään heille kylään. Valitettavasti tässä asuu vain poikia ja 2 heistä on Eeviä nuorempia ja 2 taas niin raisuja ja leikkivät usein isompien poikien kanssa, ettei hyvää kaverisuhdetta kyllä kenenkään näiden kanssa pääse syntymään. Jostain tarvisi löytää lähistöltä tyttökavereita.

Eevi oli viikonlopun mökillä vanhempieni kanssa ja tulee tänään. Odotan mielenkiinnolla, miten "uusi elämämme" lähtee sujumaan eli kun nyt ryhdistäydyn (eli yritän taas luoda enemmän struktuuria tähän levinneeseen ja boheemiin elämäämme, minä kun EN ole strukturoitu vaan kaoottinen persoonallisuus kaiken säännönmukaisesti toistuvan suhteen) ja asennoiduin pitkästä aikaa taas niin, että Eevi tarvitsee minua KOKO AJAN viihdyttämiseen, tekemisen keksimiseen jne jne.

Ja toivottavasti tässä hiljalleen elämä alkaa asettua taas uomiinsa suurten muutosten jälkeen ja sitä myöten väsymys ja uupumus helpottaa ja sitä myöten iltojen ärtyneisyyskin.

Huomasin yhtenä päivänä viime viikolla, että kun nukuin päiväunet, jaksoin todella hyvin loppupäivän. Se voisi olla ratkaisu iltaärtymykseen ja auttaa jaksamaan loppupäivän Eevin kanssa. Ongelma vain siinä, että eevi ei nuku päiväunia joten miten minä nukun? Ehkä tarvii laittaa se huilaamaan joka päivä vaikka 2lta huoneeseensa ja katsomaan vaikka filmiä, ja koitan torkkua tunnin ajan.

Äitiys on haaste. Mutta luultavasti se on sitä aika usein ihan kaikille.