Heräsin viime yönä 4 jälkeen. Viestiuneen. Saan ajoittain viestiunia. Ne ovat hyvin voimakkaita unia, joiden jälkeen herään. Herään HETI unen jälkeen eli viestin saatuani, ja oloni on herätessä outo ja ravistettu. Merkityksellinen. Nämä unet välittävät minulle aina uutta informaatiota elämästäni, jostakin asiasta ja unen jälkeen suhteeni tuohon asiaan, tai johonkin siihen liittyvään asiaan, muuttuu merkittävästi ja pysyvästi. Silmäni aukeavat. Ymmärrän jotain, mitä en aiemmin ymmärtänyt. Näen asioita, joita en aiemmin nähnyt. Näkökulma muuttuu. Viestiunilla on voimaa muuttaa elämääni ja minua. Ja sen ne aina tekevät.
Tällä kertaa uni itsessään ei ole merkityksellinen. Usein kyse ei olekaan unen tapahtumista vaan jostain salaperäisestä, mikä välittyy unen kautta. Tässä unessa oli kissani, jonka hiljattain annoin pois. Nainen, joka sen otti, tuli kylään luokseni, ja hänellä oli mukanaan sekä minun ex-kissani ja oma kissansa. Tajusin, miten ikävöin kissaani (en hereillä ollessani ole tuntenut lainkaan ikävää, surua tai mitään muutakaan) ja unessa mietin, haluaisinko sen takaisin. Saisinko sen takaisin? Mutta samalla mietin, että ehkä se on nyt onnellisempi. Se todella piti uudesta kissakaveristaan. Uni taisi päättyä siihen, että tulin siihen tulokseen kuitenkin, että jääköön sinne missä on.
Tämä uni sai minut ymmärtämään, että ikävöin kissaani. Enhän antanut sitä pois siksi, ettenkö pitäisi siitä, vaan koska olen liian kuormittunut. Herättyäni pohdin hetken, hakisinko sen takaisin, voisinko hakea. Sitten tajusin tuon, mitä jo kirjoitin. Että annoin sen pois, koska olen kuormittunut. Ja ymmärsin, että ratkaisu oli oikea.
Mutta jotenkin tämä uni ja sen herättämät ajatukset johdattivat minut ymmärtämään, että olen liian uupunut. Liian kuormittunut. Koko ajan.
Ja TÄMÄ lopulta johdatti minut suuriin oivalluksiin, joiden seurauksena koko elämäni voi muuttua perustavanlaatuisella tavalla. Ei oikeastaan ulkoinen elämäni, vaan tavoitteet, joita olen asettanut itselleni koskien jopa koko elämääni. Elämänsuunnitelmani. Haaveeni. Tavoitteeni. Pyrkimykseni. Ajankäyttöni. Jne.
Olen lukiosta asti rakastanut psykologiaa ja kokenut, että kuulun yliopistoon ja lukemaan psykologiaa. Se on yksi niistä asioista, jotka haluan saavuttaa tässä elämässä: päästä yliopistoon ja valmistua psykologian maisteriksi. EHKÄ väitellä tohtoriksi asti.
Lukion jälkeen en pystynyt saavuttamaan tätä tavoitetta, koska olin emotionaalinen sekasotku. hajalla. Epäkypsä. En vielä valmis. Kykenemätön lukemaan pääsykokeisiin. Kykenemätön pitkäjänteiseen työskentelyyn.
Monta vuotta meni siinä, kun tein kaikenlaisia "hanttihommia", joilla tienasin elantoni. Sitten opiskelin sosiaalialaa, koska ajattelin, että ehkä se jotenkin vastaisi psykologiaa, mutta käytännön muodossa (pääsin kiertämään pääsykokeen, joka oli kompastuskiveni, koska en pystynyt lukemaan siihen [ADHD?]. Alavalinta oli järkyttävän väärä. Opinnot jäi kesken.
Sitten olin äitinä monta vuotta (ja olen edelleen).
Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa yliopistoon niin, että osallistuin pääsykokeeseen. Pystyin VIHDOIN lukemaan siihen. Jäin 4. varasijalle. Tänä vuonna uusi yritys.
MUTTA. Tänään ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tämän tavoitteeni. Minulla ei ole hajuakaan siitä, pystynkö tekemään niitä TÖITÄ, joihin kyseinen koulutus valmistaa. Opettajan työ, psykologin työ... Paljon paineita. Sosiaalista kuormitusta. En mitenkään voi tietää, kestäisinkö. Tutkijan työ taas sisältää omat ongelmansa.
Vuosien vuosien ajan kuvittelin, etten koskaan löydä rakkautta. Aspergerin takia vaikutti siltä, että jään yksin. Aluksi olin sosiaalisesti ja emotionaalisesti liian jälkeenjäänyt, kypsyin niiltä osin myöhään seurustelukypsäksi (yli 20-vuotiaana). Sitten taas olin liian rikkinäinen. Ja huonossa parisuhteessa. Joten ajattelin aina, valmistelin itseäni siihen, että jos jään yksin (tai huonoon suhteeseen, jossa olin yksin), tarvitsen jotain, millä täytän elämäni. Jotain, mikä korvaa rakkauden. Ja täytin elämäni projekteillani ja psykologiahaaveillani.
Mutta nyt olen löytänyt sen, mitä aina eniten kaipasin. Rakkauden. Oikean ihmisen. Oikean suhteen.
Ja nyt minun ei tarvitse enää hukuttaa itseäni omiin kiinnostuksen kohteisiini. Hakea täyttymystä ja merkitystä elämälle opiskelusta, urasta tms.
Koska resurssini ovat rajalliset, joudun valitsemaan. En saa kaikkea. Tulen koko ajan yhä tietoisemmaksi rajallisista resursseistani. Ja ymmärrän, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa resurssieni rajallisuus, heikko stressinsietokykyni, ja huomioida ne koko ajan ja kaikessa. Näin opin lopulta elämään itselleni optimaalisimmalla tavalla.
Haluan, että energiani on rakkaideni käytössä. Lapseni. Ja nyt myös mieheni. Ja myöhemmin yhteisten lapsemme. Tarvitsen resurssini heille. Ihmissuhteisiini. Haluan antaa ne heille.
Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy luopua lähes kaikesta muusta.
Olen monta vuotta miettinyt, että tykkäisin aika varmasti työskennellä kaupassa. Varsinkin täyttää hyllyjä. Se olisi IHANAA. Tänään kävin S-marketissa ja valitsin hiusväriä. Hiusvärit olivat hyllyssä AIVAN sekaisin. Siis ihan sikin sokin kuin niitä ei olisi kuukauteen järjestelty. Syvennyin järjestelemään niitä varmaan vartiksi. Nautin siitä. Ja minua ei yhtään kiinnostanut ihmetteleekö joku. Siinähän ihmettelee.
Luulen, että resurssini riittäisivät osa-aikaiseen työskentelyyn kaupassa. Tai sitten voisin pohtia, mikä muu työ voisi olla sellainen, että voisin aloittaa sen jo pian ja se ei kuormittaisi liikaa. Johon voisin opetella vaikka oppisopimuksella.
Tärkeintä olisi ehkä miettiä työtä kuormituksen kannalta.
Sillä vaikka olisin älykäs ja luova ja monella tapaa kyvykäs, alan VIHDOIN myöntää kolikon toisen puolen. Rajallisuuteni. "Sairauteni". Olen invalidi. Siitä ei yksinkertaisesti pääse mihinkään. Kapasiteettini on olemattoman pieni. Ylikuormitun kaikesta. Resursseja on todella vähän.
Paula Tillin kirja Toisin oli minulle suunnattoman tärkeä juuri siinä, että se sai minut lopullisesti ymmärtämään, että Aspergerin oireyhtymän takia asia on niin. Olin toki jotenkin tiennyt, että jaksamisongelmani ja ylikuormittumiseni liittyvät aspergeriin, mutta vasta kun Tilli selosti tarkasti omista jaksamisongelmistaan, ymmärsin asian täydellisesti. Ymmärsin, miten tärkeää minun on koko ajan tiedostaa ja ottaa huomioon tämä rajoitteeni.
Voisin sitten ehkä jaksamiseni mukaan joskus omalla ajallani kääntää ja julkaista kirjoja. Silloin kun on aikaa ja se tuntuu hyvältä. Ja opiskella psykologiaa avoimessa ja ehkä joskus, vaikka kun lapset ovat lentäneet pesästä, hakea yliopistoon. Koska siinä ei ole koskaan ollut tärkeää ammatin hankkiminen vaan yksinkertaisesti vain näyttää itselle, että pystyn siihen. Tai saada se kokemus. Haluan vain kokea sen asian tässä elämässä. Ihan sama vaikka olisin silloin 50.
On aika miettiä kaikkea uusiksi.
Aika alkaa hyväksyä se, että minä OLEN invalidi. Ja jos vaikuttaa todella pahalta, hakea eläkettä. Mutta se on edessä vasta sitten, jos yritän ja hajoan ja luovutan. Nyt minä vielä yritän.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Ylikuormitustila
Ja tässä sitä ollaan. Jälleen kerran. Minuun kohdistuvat vaatimukset (joista monet tosin omaa aikaansaannostani) ylittävät kapasiteettini. Joten jälleen kerran joudun karsimaan. Lähettelemään epätoivoisia kirjeitä tuntemattomille ihmisille :). Olen joutunut elämässäni lukuisia kertoja ottamaan yhteyttä työnantajaani tms. ja selittämään, etten kertakaikkiaan vain PYSTY johonkin. Ennen Asperger-diagnoosia tämä oli hieman hankalampaa, kun ei ollut mitään, mihin vedota.
Olen ollut nyt vuosia jatkuvasti sidottu pitkäaikaisiin projekteihin. Vaikka olen ne itse itselleni järjestänyt ja niiden tekemisestä myös nauttinut, ne luovat pitkäkestoisen jännitystilan ja aiheuttavat kaiken aikaa pientä stressiä. Olen kuin astia, johon niistä tihkuu stressiä kaiken aikaa, vaikkei se minään yksittäisenä hetkenä olekaan kovin suuri määrä. Yleensä ainakaan. Mutta nyt en kerta kaikkiaan enää jaksa tätä jatkuvaa, loputonta, pysyvää, taukoamattonta jännitettä, jonka tällaiset projektit aiheuttavat. Koska tämä jännite on ollut päällä nyt siis useamman vuoden yhteen mittaan. Ei hetkenkään taukoa. Ensin suomensin Attwoodin Aspergerin oireyhtymä lapsuudesta aikuisuuteen -kirjan (puolen vuoden urakka), sitten käänsin, taitoin jne. Introversion voiman. Sitten ostin heti seuraavan kirjan käännösoikeudet suuren innostuksen vallassa ja aloin kääntää kyseistä kirjaa, mutta projekti keskeytyi, kun tein sopimuksen Outolintu, erilaisen uuden painoksen julkaisemisesta ja olen työstänyt sitä viime syksystä asti (hitaasti eron ja muuttuneen elämäntilanteen mukanaan tuomien paineiden takia). Nyt se on valmis, mutta pitäisi palata jatkamaan sitä kesken jäänyttä projektia.
Ja jo ennen noita kaikkia kirjaprojekteja aloitin psykologian opiskelut avoimessa yliopistossa ja hölmönä ilmoittauduin aluksi tekemään koko perusopintopaketin putkeen (ja maksoin tästä sievoisen summan), ja taistelin koko sen noin 1,5 vuotta tämän "projektin" parissa, se oli sitä aikaa, kun olin vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni, oppinut PITKÄJÄNTEISYYDEN salaisuuden ja kykenin sitoutumaan asioihin pitkällä aikavälillä ja viemään ne loppuun. En tietenkään saanut kaikkea tehtyä, koska... No, koska olen minä ja aivoni ovat mitä ovat ja kurinalaisuuden opettelu on valtava, pitkällinen projekti. Mutta olin sidottu tähän asiaan 1,5 vuoden ajan.
Tällaisissa pitkissä projekteissa on se ikävä puoli, että silloinkin kun ei tee mitään asian eteen, se painaa takaraivossa. Stressiä tihkuu jostain koko ajan. Se syö ihmistä.
Ja nyt minun on pakko saada levätä. Pakko saada olla vapaa. Pakko. Ihan pakko.
Joten vihdoin nöyrryin, annoin periksi (olen pohtinut tämän asian tekemistä jo puolisen vuotta ainakin) ja jälleen kerran joudun luovuttamaan. Elämässäni on liikaa luovuttamisen kokemuksia. Mutta toisaalta, yhdessäkään niistä tilanteista en olisi voinut valita toisin, koska olisin tuhoutunut, jos niin olisin tehnyt. Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat, ja on hyvä osata myöntää, mihin pystyy ja mihin ei. On tärkeää huolehtia itsestään. Jo siksikin, että jaksaisi huolehtia muista (erityisesti lapsistaan).
Kirjoitin siis sähköpostin tämän keskenjääneen kirjaprojektin Yhdysvaltalaiselle kustantamolle (joka omistaa käännösoikeudet) ja ehdotin, että muuttaisimme tekemäämme sopimusta. Nykyisessä sanotaan, että minun pitäisi julkaista kirja 1,5 vuoden kuluessa sopimuksen tekemisestä. Eli kesäkuussa. Maksoin heille sopimuksen tekohetkellä puolet ennakosta (käännösoikeuksien hinnasta).
Ehdotin heille, että teemme uuden sopimuksen, jossa ei ole aikarajaa. Saan tehdä homman loppuun sitten, kun minusta tuntuu sopivalta. Vaikka 10 vuoden kuluttua. Ja maksan loppusumman vasta sitten. MUTTA mikäli tänä aikana joku muu kustantamo Suomesta ilmaisee haluavansa ostaa käännösoikeudet, he saavat myydä ne ja halutessaan pitää jo maksamani summan.
Mielestäni fair deal.
Nyt en vain pysty. En pysty en pysty en pysty. Toisaalta en haluaisi luovuttaa kokonaan. Ihan vain siksi, että olen luovuttanut elämässäni jo liikaa resurssien rajallisuuden takia.
Jonain päivänä minua varmasti alkaa huvittaa tehdä kyseinen homma loppuun. Mutta nyt tarvitsen vapautta. Vapauden.
On yksi toinenkin iso, valtava, kamala asia, joka on syönyt minua kauan. Tapetit. Asun kaupungin vuokra-asunnossa ja kissani repivät tapetteja pentuina, samoin Eevi, kun se oli muutettaessa vielä pieni ja matki kai kissoja. Minulla on täällä joku kamala paperi, jossa lukee asunnon korjaushinnasto. Yhden huoneen tapetointi on melkein 400 €. GOD! Koska en todellakaan voi maksaa kyseistä summaa, päätin, että hoidatan homman itse. Joten olen vuoden ajan repinyt täältä tapettia. Ja se on taas yksi pitkä projekti, joka syö minua koko ajan. Plus se syö minua myös silloin, kun teen sitä. Se on tappavan yksitoikkoista hommaa, johon en PYSTY keskittymään kuin lyhyitä aikoja kerrallaan. Se tekee minut hulluksi. Hate it. Revin siis melkein vuoden ajan Eevin huoneesta. Tai siis oikeastaan oli yksi aika lyhyt rupeama, kun tappelin sen kanssa ja sitten se jäi lojumaan, kunnes nyt taas aktivoiduin, koska haluan muuttaa, ja nyt olen viikossa repinyt melkein loppuun koko asunnon.
Mutta. Voimavarat on nyt loppu. Ne vain ovat. Joten nyt nöyrryn, taas, ja soitan huomenna huoltomiehelle. Se on sellainen ystävällinen ja kiltti ukkeli. Ja höpisen jotain ja toivon, TODELLA toivon, että se sanoo jotakin, joka johtaa siihen, ettei minun tarvitse tehdä tällä enää mitään. Itse tapetointiosuuteen, jota en hallitse, tänne on kyllä tulossa ihmisiä auttamaan – tapettibileet. Mutta sekin kuormittaa. Ja seinät pitäisi tasoittaa ennen sitä. Ja repiä paskatapetti loppuun.
Nyt on loppu. Resurssit. Täysin. Ei kykene. Ei jaksa. Alan itkeä. Ehkä alan itkeä, kun soitan talonmiehelle. Se on ihan mahdollista. Olen tehnyt sellaista. Kerran tein siivoustyötä, ja yksi kohde oli sellainen, että se piti mennä siivoamaan kello 6 aamulla. En voi tehdä aamutöitä. Tarvitsen yöunta 9-10h ja jos minun täytyy herätä ennen 6:tta, minun täytyisi nukahtaa, NUKAHTAA, ehkä 8:lta illalla. Aivan absurdi ajatus. Se ei vaan onnistu. Ja illalla nukkumaanmennessä olen mielipuolisen stressaantunut ja paniikissa, koska tiedän, että jos sen ehdi nukkua tarpeeksi, sairastun (psyyke romahtaa), ja sitten en ainakaan nukahda. Joten tilanne eteni pian siihen, että pyörin hereillä koko yön ja lähdin kello 03 siivoamaan, koska pääsisin sen jälkeen nukkumaan. Joten soitin työnantajalleni, itkien ja paniikissa, ja selitin tilanteen. Ja aamukohde otettiin minulta pois ja sain tehdä vain toista kohdettani, johon sai mennä myöhemmin aamulla.
Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat. No can do. Tyhjästä ei voi nyhjäistä.
Tai edessä on tuhoutuminen. Täydellinen tuhoutuminen. Kyllä, jopa kuolema, sillä kun psyyke hajoaa, mieli ahjoaa ja ajan myötä edessä on itsetuhoisuus.
Eli ei, se ei ole leikin asia.
Olen ollut nyt vuosia jatkuvasti sidottu pitkäaikaisiin projekteihin. Vaikka olen ne itse itselleni järjestänyt ja niiden tekemisestä myös nauttinut, ne luovat pitkäkestoisen jännitystilan ja aiheuttavat kaiken aikaa pientä stressiä. Olen kuin astia, johon niistä tihkuu stressiä kaiken aikaa, vaikkei se minään yksittäisenä hetkenä olekaan kovin suuri määrä. Yleensä ainakaan. Mutta nyt en kerta kaikkiaan enää jaksa tätä jatkuvaa, loputonta, pysyvää, taukoamattonta jännitettä, jonka tällaiset projektit aiheuttavat. Koska tämä jännite on ollut päällä nyt siis useamman vuoden yhteen mittaan. Ei hetkenkään taukoa. Ensin suomensin Attwoodin Aspergerin oireyhtymä lapsuudesta aikuisuuteen -kirjan (puolen vuoden urakka), sitten käänsin, taitoin jne. Introversion voiman. Sitten ostin heti seuraavan kirjan käännösoikeudet suuren innostuksen vallassa ja aloin kääntää kyseistä kirjaa, mutta projekti keskeytyi, kun tein sopimuksen Outolintu, erilaisen uuden painoksen julkaisemisesta ja olen työstänyt sitä viime syksystä asti (hitaasti eron ja muuttuneen elämäntilanteen mukanaan tuomien paineiden takia). Nyt se on valmis, mutta pitäisi palata jatkamaan sitä kesken jäänyttä projektia.
Ja jo ennen noita kaikkia kirjaprojekteja aloitin psykologian opiskelut avoimessa yliopistossa ja hölmönä ilmoittauduin aluksi tekemään koko perusopintopaketin putkeen (ja maksoin tästä sievoisen summan), ja taistelin koko sen noin 1,5 vuotta tämän "projektin" parissa, se oli sitä aikaa, kun olin vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni, oppinut PITKÄJÄNTEISYYDEN salaisuuden ja kykenin sitoutumaan asioihin pitkällä aikavälillä ja viemään ne loppuun. En tietenkään saanut kaikkea tehtyä, koska... No, koska olen minä ja aivoni ovat mitä ovat ja kurinalaisuuden opettelu on valtava, pitkällinen projekti. Mutta olin sidottu tähän asiaan 1,5 vuoden ajan.
Tällaisissa pitkissä projekteissa on se ikävä puoli, että silloinkin kun ei tee mitään asian eteen, se painaa takaraivossa. Stressiä tihkuu jostain koko ajan. Se syö ihmistä.
Ja nyt minun on pakko saada levätä. Pakko saada olla vapaa. Pakko. Ihan pakko.
Joten vihdoin nöyrryin, annoin periksi (olen pohtinut tämän asian tekemistä jo puolisen vuotta ainakin) ja jälleen kerran joudun luovuttamaan. Elämässäni on liikaa luovuttamisen kokemuksia. Mutta toisaalta, yhdessäkään niistä tilanteista en olisi voinut valita toisin, koska olisin tuhoutunut, jos niin olisin tehnyt. Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat, ja on hyvä osata myöntää, mihin pystyy ja mihin ei. On tärkeää huolehtia itsestään. Jo siksikin, että jaksaisi huolehtia muista (erityisesti lapsistaan).
Kirjoitin siis sähköpostin tämän keskenjääneen kirjaprojektin Yhdysvaltalaiselle kustantamolle (joka omistaa käännösoikeudet) ja ehdotin, että muuttaisimme tekemäämme sopimusta. Nykyisessä sanotaan, että minun pitäisi julkaista kirja 1,5 vuoden kuluessa sopimuksen tekemisestä. Eli kesäkuussa. Maksoin heille sopimuksen tekohetkellä puolet ennakosta (käännösoikeuksien hinnasta).
Ehdotin heille, että teemme uuden sopimuksen, jossa ei ole aikarajaa. Saan tehdä homman loppuun sitten, kun minusta tuntuu sopivalta. Vaikka 10 vuoden kuluttua. Ja maksan loppusumman vasta sitten. MUTTA mikäli tänä aikana joku muu kustantamo Suomesta ilmaisee haluavansa ostaa käännösoikeudet, he saavat myydä ne ja halutessaan pitää jo maksamani summan.
Mielestäni fair deal.
Nyt en vain pysty. En pysty en pysty en pysty. Toisaalta en haluaisi luovuttaa kokonaan. Ihan vain siksi, että olen luovuttanut elämässäni jo liikaa resurssien rajallisuuden takia.
Jonain päivänä minua varmasti alkaa huvittaa tehdä kyseinen homma loppuun. Mutta nyt tarvitsen vapautta. Vapauden.
On yksi toinenkin iso, valtava, kamala asia, joka on syönyt minua kauan. Tapetit. Asun kaupungin vuokra-asunnossa ja kissani repivät tapetteja pentuina, samoin Eevi, kun se oli muutettaessa vielä pieni ja matki kai kissoja. Minulla on täällä joku kamala paperi, jossa lukee asunnon korjaushinnasto. Yhden huoneen tapetointi on melkein 400 €. GOD! Koska en todellakaan voi maksaa kyseistä summaa, päätin, että hoidatan homman itse. Joten olen vuoden ajan repinyt täältä tapettia. Ja se on taas yksi pitkä projekti, joka syö minua koko ajan. Plus se syö minua myös silloin, kun teen sitä. Se on tappavan yksitoikkoista hommaa, johon en PYSTY keskittymään kuin lyhyitä aikoja kerrallaan. Se tekee minut hulluksi. Hate it. Revin siis melkein vuoden ajan Eevin huoneesta. Tai siis oikeastaan oli yksi aika lyhyt rupeama, kun tappelin sen kanssa ja sitten se jäi lojumaan, kunnes nyt taas aktivoiduin, koska haluan muuttaa, ja nyt olen viikossa repinyt melkein loppuun koko asunnon.
Mutta. Voimavarat on nyt loppu. Ne vain ovat. Joten nyt nöyrryn, taas, ja soitan huomenna huoltomiehelle. Se on sellainen ystävällinen ja kiltti ukkeli. Ja höpisen jotain ja toivon, TODELLA toivon, että se sanoo jotakin, joka johtaa siihen, ettei minun tarvitse tehdä tällä enää mitään. Itse tapetointiosuuteen, jota en hallitse, tänne on kyllä tulossa ihmisiä auttamaan – tapettibileet. Mutta sekin kuormittaa. Ja seinät pitäisi tasoittaa ennen sitä. Ja repiä paskatapetti loppuun.
Nyt on loppu. Resurssit. Täysin. Ei kykene. Ei jaksa. Alan itkeä. Ehkä alan itkeä, kun soitan talonmiehelle. Se on ihan mahdollista. Olen tehnyt sellaista. Kerran tein siivoustyötä, ja yksi kohde oli sellainen, että se piti mennä siivoamaan kello 6 aamulla. En voi tehdä aamutöitä. Tarvitsen yöunta 9-10h ja jos minun täytyy herätä ennen 6:tta, minun täytyisi nukahtaa, NUKAHTAA, ehkä 8:lta illalla. Aivan absurdi ajatus. Se ei vaan onnistu. Ja illalla nukkumaanmennessä olen mielipuolisen stressaantunut ja paniikissa, koska tiedän, että jos sen ehdi nukkua tarpeeksi, sairastun (psyyke romahtaa), ja sitten en ainakaan nukahda. Joten tilanne eteni pian siihen, että pyörin hereillä koko yön ja lähdin kello 03 siivoamaan, koska pääsisin sen jälkeen nukkumaan. Joten soitin työnantajalleni, itkien ja paniikissa, ja selitin tilanteen. Ja aamukohde otettiin minulta pois ja sain tehdä vain toista kohdettani, johon sai mennä myöhemmin aamulla.
Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat. No can do. Tyhjästä ei voi nyhjäistä.
Tai edessä on tuhoutuminen. Täydellinen tuhoutuminen. Kyllä, jopa kuolema, sillä kun psyyke hajoaa, mieli ahjoaa ja ajan myötä edessä on itsetuhoisuus.
Eli ei, se ei ole leikin asia.
Häpeästä
Olen miettinyt paljon häpeää viime aikoina (vuoden tms sisällä). Johtuu nimittäin ehkä siitä, että olen Asperger, tai sitten siitä, että olen luultavasti myös ADHD, että en tunne juuri ollenkaan häpeää ja olen vasta viimeisen noin vuoden aikana havahtunut tajuamaan, miten VALTAVAA osaa "normaaliväestön" keskuudessa häpeä näyttelee ja olen alkanut arvella, että häpeäntunne on ERITTÄIN keskeinen tekijä sosiaalistumisprosessin kannalta, ja miettinyt, että voisiko olla niin, että koska Aspergerit eivät tunne normaalilla tavalla häpeää, he juuri tämän vuoksi eivät sisäistä normeja samalla tavalla kuin muut eivätkä tunne painetta kulkea lauman mukana/olla samanlaisia kuin muut (eritoten kouluvuosina) vaan elelevät tyynesti (?) omissa maailmoissaan.
Toki tiedän, mitä häpeä on ja ajoittain sitä koen itsekin, mutta olemattoman vähän. Se lähes puuttuu elämästäni ja on aina puuttunut. Olen oma itseni. Olen aina ollut. En osaa hävetä. Juuri mitään.
Siksi häpeästä, kuten oikeastaan MISTÄ TAHANSA, puhuminenkin, on minulle todella helppoa. Voin puhua oikeastaan ihan mistä tahansa ihan kenen kanssa vain ja koska vain.
Estoton ihminen.
Kirjoitan aiheesta ehkä pidemmänkin pohtielman jokin kaunis päivä.
Toki tiedän, mitä häpeä on ja ajoittain sitä koen itsekin, mutta olemattoman vähän. Se lähes puuttuu elämästäni ja on aina puuttunut. Olen oma itseni. Olen aina ollut. En osaa hävetä. Juuri mitään.
Siksi häpeästä, kuten oikeastaan MISTÄ TAHANSA, puhuminenkin, on minulle todella helppoa. Voin puhua oikeastaan ihan mistä tahansa ihan kenen kanssa vain ja koska vain.
Estoton ihminen.
Kirjoitan aiheesta ehkä pidemmänkin pohtielman jokin kaunis päivä.
torstai 24. huhtikuuta 2014
Kauneus ja dopamiini (eli Identiteettikriisin ratkaisu)
Huraa! Outolintu, erilainen on nyt valmis ja matkaa pian painoon. Sen piti ilmestyä jo viime vuoden lopulla, mutta elämäntilanne on ollut niin kaoottinen (ero, sinkkuaika, uusi suhde), että aikaansaamistahti on ollut hidas, kun energia mennyt ties minne kummallisuuksiin. Ja sitten tarviikin syventyä pääsykokeisiin valmistautumiseen. Onneksi taoin sitä samaa kirjaa jo viime kevään. Kesäkuussa olisi pitänyt saada myös julkastua kirja lahjakkaiden ihmisten virhe- ja kaksoisdiagnooseista, mutta se on aivan kesken ja levällään ja toivon mukaan saan lisäaikaa.
Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.
Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.
Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.
Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.
Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.
Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.
Joten revin itseni irti siitä.
Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.
Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!
Olen ratkaissut myös identiteettikriisini. Koko sekamelska eräällä tavalla alkoi, kun kynin viime vuoden keväällä hiukseni ihan lyhyiksi ja värjäsin miltei mustiksi. Tällöin keksin, että "hei, mustahan sopii minulle" (mustat vaatteet siis). En ollut ennen käyttänyt ollenkaan mustia vaatteita, koska minusta ne eivät sovi minulle. Mutta kun pää muuttui mustaksi, sopi mustat vaatteetkin. Aloin rakentaa jotain mustaa lookia. Ongelmaksi tässä tuli se, että, kun aloin kerätä mustia vaatteita ja rakentaa sitä mustaa lookkia, minut vangittiin mustiin hiuksiin, koska ne mustat vaatteet ja se look eivät sovi muiden hiusvärieni kanssa. Arg. Vielä pahempi ongelma oli se, että kyseinen look edusti, kuten vasta aivan lopuksi tajusin, sairasta puolta persoonassani.
Koulukiusaamisesta yms. johtuen minulle on kehittynyt alter ego. Se on huomionhakuinen osa minua. Mutta kyseisessä persoonallisuudessa oleminen tuntuu väärältä, pahalta ja sairaalta ja se kuluttaa minua. Koska silloin keskityn liikaa ulkonäköön ja näyttämään hyvältä. Niin. Minulla on sellainen hassu juttu, että en halua näyttää liian hyvältä/näyttävältä. Jos pukeudun todella näyttävästi ja oikein laittaudun, tiedostan koko ajan oman ulkonäköni ja jollain lailla fokukseni siirtyy ulkonäköön, huomionhakemiseen ja kaikkeen rasittavaan. En pidä siitä olotilasta. Jos taas olen luonnollisempi, voin keskittyä sisäiseen maailmaani ja olla vaan rauhassa. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Totta kai peiliin voi katsoa, mutta siinä on silti iso ero laittautuuko viimeisen päälle ja pukeutuu todella näyttäväti kuin jos pukeutuu arkisemmin vaikkakin söpösti ja ei niin laittaudu. Ainakin itsen sisällä ero on valtava.
Joten lopulta tajusin, että se musta lookki ruokki huomionhakuisuutta ja kaikkea sairasta ja tuntui pahalta ja vapautin itseni siitä.
Pictures of my dark alter ego:
Pictures of my normal ego:
Minulla itseasiassa on hieman outo suhde kaikkeen visuaaliseen. Arvelen, että kyse on ehkä visuaalisesta yliherkkyydestä. Saan valtavia kiksejä kaikesta kauniista, mutta usein tuntuu, että aistin visuaaliset asiat LIIAN voimakkaasti ja nautinto muuttuukin kärsimykseksi. Saatan esimerkiksi nähdä nettikaupassa niin järjettömän ihanan värisen kirjekuoren (tämä tapahtui kerran, se oli mielettömän upea, poltettu oranssi), että alan tuntea valtavaa ahdistusta, koska kyseinen esine vaikuttaa minuun LIIAN voimakkaasti. Haluan saada sen värin itselleni. Tai sen asian. Jollakin tapaa addiktoidun siitä, mitä näen. Kissanpennut aiheuttavat saman reaktion. Ne näyttävät niin täydellisisltä, että se sattuu. Kun pelasin sims-peliä, keksin kerran, että internetistä voi ladata loputtomasti upeita ihonvärejä, hiuksia, meikkejä, vaatteita jne. joilla sims-hahmoista saattoi tehdä TODELLA upean ja aidon näköisiä, ja tästä seurasi hillitön pakkomielle, jossa visuaalisen täydellisyyden tavoittelu otti minut täysin valtaansa, ja imin netitä loputtomasti tavaraa ja menin aivan sekaisin koko jutusta. Se aiheutti valtavaa ahdistusta, kunnes tajusin, että se tekee minut sairaaksi ja myin ne pelit. Nyt olen pohtinut, josko voisin pelata niitä niin, että en saa ladata netistä MITÄÄN. Ehkä kokeilen.
Ja sama juttu kävi nyt oman lookini suhteen. En ole koskaan kokenut olevani kauniimpi tai tyylikkäämpi tai niin lähellä visuaalisen täydellisyyden tavoitettani, kun siinä mustassa lookissani. Mutta samalla se teki minut sairaaksi. Kuten käy aina, kun minkä tahansa asian suhteen juutun visuaalisen täydellisyyden ansaan. Ainoa lääke tähän sairauteen on luopuminen. Mutta se on vaikeaa, koska haluaisin pitää kiinni KAUNEUDESTA.
Kyse lienee jostain riippuvuudesta. Saan kauneudesta MIELIHYVÄÄ, mutta samalla se tuntuu pahalta. Sellaisiahan huumeet ovat. Ilmeisesti visuaalisesti kauniit asiat aktivoivat dopamiinin tuotannon aivoissani ja kunnolla. Minun on pitäånyt kirjoittaa tänne artikkeli dopamiinista. Voisin koittaa saada sen aikaan. Dopamiini liittyy siis mielihyvän tavoitteluun. Kun jokin asia saa dopamiinin tuotannon aivojen mielihyväkeskuksessa aktivoitumaan, alamme tuntea valtavaa HALUA kyseistä asiaa kohtaan. Dopamiini saa meidät pyrkimään KOHTI sitä asiaa, joka dopamiinia tuottaa. Mutta kyse on nimenomaan HALUSTA. Haluamme jotain. Mutta tyydytyksen tunne puuttuu. Ja siksi se tuntuu oikeastaan pahalta. Koko ajan tuntuu siltä, että edessä on LUPAUS suuresta tyydytyksen tunteesta, mutta sitä ei tulekaan. Riivattu olotila.
Joten revin itseni irti siitä.
Ja olen mieluummin luonnollinen ja vaatimattomamman näköinen. Tavallinen. Ja sisälläni on rauha.
Ja nyt hommiin (pääsykokeet)!
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Asperger, herkkyys ja rajalliset resurssit
Minulla on menossa aika iso elämänmuutos. Millainen, sitä en vielä tarkasti tiedä, mutta kaikesta päätellen näin on. Yksi iso osa tätä muutosta on sen asian lopullinen ja perinpohjainen tiedostaminen, miten rajalliset resurssini ovat. Olematon stressinsietokyky ja ylikuormittuminen pienistäkin asioista ovat luultavasti pahiten invalidisoivat tekijät neurologisessa poikkeavuudessani. Vasta luettuani Paula Tillin kirjan, jossa hän kertoi paljon omasta vähäenergisyydestään ja jaksamisongelmistaan, tajusin lopullisesti sen, että ne ovat minullakin osa Aspergerin oireyhtymää ja asioita, joita en voi muuttaa itsessäni mitenkään vaan jotka minun täytyy opetella ottamaan jatkuvasti huomioon. Tilli kertoi, miten hän ei jaksa siivota. Kuinka kyse ei ole siitä, että ei "huvita" siivota vaan että siivoaminen aivan oikesti vie liikaa energiaa, koska Aspergerin oireyhtymässä toiminnot eivät automatisoidu kuten normaaleilla ihmisillä, jolloin kaikki tekeminen vaatii valtavaa psyykkistä ponnistelua.
Ymmärrän, että myös herkkyys vaikuttaa paljon asiaan. Minä olen herkkä ihminen ja se tarkoittaa, että hermostoni ylikuormittuu hyvin helposti ja nopeasti ympäristön ärsykkeistä ja milloin mistäkin ja silloin ainoa keino, mikä auttaa, on vetäytyminn yksinäisyyteen latautumaan.
Omalla kohdallani ainakin kyse on vakavasti elämää rajoittavasta ja invalidisoivasta ilmiöstä. Joudun ajattelemaan jaksamistani joka ikinen hetki, varomaan ylikuormittumista, mikä käytännössä juurikin sitten rajoittaa elämisen mahdollisuuksia. Elämä on kuin jatkuvaa veitsenterällä tasapainoilua. Vaaditaan valtavan hyvää itsetuntemusta ja kykyä kuunnella itseä, että tämän oppii hallitsemaan.
Esimerkiksi omat epäonnistumiseni työelämässä johtuvat yksinomaan tästä asiasta. Ylikuormittumisesta. Riittämättömistä resursseista.
Olen nyt siis viimein ymmärtänyt tämän asian kaikessa laajuudessaan ja peruuttamattomuudessaan ja ymmärrän, että tämä valtava rajoittuneisuus ON osa minua ja tulee aina olemaan ja paras mitä voin tehdä, elääkseni niin onnellisena ja tasapainoisena kuin mahdollista, on ottaa tämä asia huomioon ja tehdä elämästä niin vähän kuormittavaa kuin mahdollista. Kerron nyt joistain käytännön asioita, joihin tämä vaikuttaa ja joissa alan tehdä muutoksia.
Lemmikkieläimet. Olen nyt vihdoin myöntänyt sen ikään tosiasian, ettei minulla ole resursseja kotieläimiin. Ei ainakaan nyt, kun minulla on lapsi (tai lapsia). Eikä luultavasti olisi, jos osallistuisin työelämään täysipainoisesti. Jos elämässän on jo jotain lasten tai työn kaltaisia energiaimureita, ne hetket, jolloin saan olla rauhassa, tarvitsen ITSELLENI. Kokonaan itselleni. Silloin en halua eli JAKSA huomioida yhtään ketään, koska muiden olentojen huomioiminen vie minulta aina energiaa. Kodin täytyy olla minulle sellainen paikka, jossa minulta ei vaadita yhtään mitään. Vaikka kissat ovat helppohoitoisia eivätkä vaadi suurta huomiota eli voin dissata ne jos siltä tuntuu, eivätkä ne siitä ole moksiskaan, silti ne kuormittavat enkä pysty nauttimaan niiden olemassaolosta. Minulta menee niin paljon jo energiaa kaikkeen muuhun, välttämämättömämpään kuin lemmikkieläimet, jotka eivät ole välttämättömiä, kuten omaan lapseen, parisuhteeseen, projekteihini yms. Joten nyt vihdoin myönnän sen, minkä kauan olen tiennyt. Ei eläimiä. Ei MINKÄÄNLAISIA eläimiä. Ei ainakaan ennen kuin asun ilman lapsia ja elämässäni on tilaa ylimääräiselle elävien olentojen huomioimiselle.
Viherkasvit: En jaksa hoitaa niitä. Minulle on jo miltei mahdoton haaste saada pidettyä kotia jotenkin siistinä (missä en siis edes onnistu) ja en kaipaa mitään ylimääräisiä muistettavia ja hoidettavia asioita, koska ne kuormittavat. Mitä enemmän minun pitää muistaa ja tehdä asioita, sitä enemmän kuormitun.
Rikkinäiset tavarat: Aspergereille tyypilliseen tapaan kannan syvää huolta maailman tilasta, ympäristöasioista, maailman pahuudesta jne. Siksi pyrin kierrättämään kaiken tunnollisesti, ja jos jokin tavara hajoaa, haluan korjauttaa sen. Mutta nyt olen vihdoin havahtunut siihen, että nuo rikkinäiset tavarat lojuvat vuodesta toiseen kaapeissani ja on osoittautunut hyvin pitkälti mahdottomaksi tehtäväksi saada aikaan niiden kunnostamista. Minun on todella vaikea keskittyä yksittäisiin, erillisiin, irrallisiin tehtäviin. Vaatii suurta ponnistelua siirtää tarkkaavaisuus tällaisiin yksittäisiin, kaikesta irrallisiin tehtäviin ja saada ne suoritetuiksi. Joten ne jäävät. Tajuntani virta vie minua, mihin mielii.
Joten nyt olen ymmärtänyt päästää tästäkin irti. Olen nyt kantanut roskiin KAIKKI rikkinäiset tavarat kodistani. Myönnä, että niiden korjauttaminen on minulle mahdotonta tai veisi liikaa resursseja. Roskiin on siis lentänyt parvekepöytä, josta on hajonnut lasilevy (minulla ei ole autoa ja koko älytön projekti, jossa tarvittavan uuden lasilevyn halkaisija pitäisi mitata ja sitten etsiä liike, josta saa uuden lasilevyn, tilata se ja pohtia, miten noudan sen tms on ihan liikaa). Jalkalamppuja, joista jokin kohta on mennyt rikki (yhdestä olisi pitänyt oletettavasti juottaa yksi juttu paikoilleen ja minä en satu omistamaan kolvia, joten menee liian monimutkaiseksi). Kiva punottu olkalaukku, jota käytin kesäisin ja josta purkautui ompeleet kantokahvasta ja materiaalin paksuuden vuoksi normaali neula+lanka yhdistelmä ei tepsi (missä jo siinäkin olisi miltei liikaa tekemistä aivoilleni), joten menee liian hankalaksi. Imuri, jolle tapahtui jotain mysteeristä, ja joka lakkasi imemästä, vaikka kone käy (se ei siis ole TUKOSSA, ainakaan siis se letkuosa, epäilen, että moottoriin mennyt liikaa paskaa kuten kissanhiekkaa).
Ainoa, minkä suhteen en vielä ole luovuttanut, on rikkinäiset talvikenkäni. Niistä on vetoketju rikki ja ne on hyvät kengät. Jotenkin pitäisi saada ne suutariin. Mutta en tiedä, tuleeko tätä koskaan tapahtumaan vai lojuvatko nekin vuosia täällä, ja ensi talvena joudun ostamaan uudet, jos en korjauta niitä.
Resurssini ovat rajalliset ja toisaalta taas monet olettaakseni "normaaleille" ihmisille normaalit asiat vievät minulta kohtuuttoman paljon resursseja. Olen huomannut, että mitä enemmän minulla on yksittäisiä, erillisiä, muistettavia ja tehtäviä asioita, sitä mahdottomammaksi kaikki käy. Kaaos. Jota en kykene hallitsemaan. Prosessoitavia elementtejä pitää olla mahdollisimman vähän.
Ymmärrän, että myös herkkyys vaikuttaa paljon asiaan. Minä olen herkkä ihminen ja se tarkoittaa, että hermostoni ylikuormittuu hyvin helposti ja nopeasti ympäristön ärsykkeistä ja milloin mistäkin ja silloin ainoa keino, mikä auttaa, on vetäytyminn yksinäisyyteen latautumaan.
Omalla kohdallani ainakin kyse on vakavasti elämää rajoittavasta ja invalidisoivasta ilmiöstä. Joudun ajattelemaan jaksamistani joka ikinen hetki, varomaan ylikuormittumista, mikä käytännössä juurikin sitten rajoittaa elämisen mahdollisuuksia. Elämä on kuin jatkuvaa veitsenterällä tasapainoilua. Vaaditaan valtavan hyvää itsetuntemusta ja kykyä kuunnella itseä, että tämän oppii hallitsemaan.
Esimerkiksi omat epäonnistumiseni työelämässä johtuvat yksinomaan tästä asiasta. Ylikuormittumisesta. Riittämättömistä resursseista.
Olen nyt siis viimein ymmärtänyt tämän asian kaikessa laajuudessaan ja peruuttamattomuudessaan ja ymmärrän, että tämä valtava rajoittuneisuus ON osa minua ja tulee aina olemaan ja paras mitä voin tehdä, elääkseni niin onnellisena ja tasapainoisena kuin mahdollista, on ottaa tämä asia huomioon ja tehdä elämästä niin vähän kuormittavaa kuin mahdollista. Kerron nyt joistain käytännön asioita, joihin tämä vaikuttaa ja joissa alan tehdä muutoksia.
Lemmikkieläimet. Olen nyt vihdoin myöntänyt sen ikään tosiasian, ettei minulla ole resursseja kotieläimiin. Ei ainakaan nyt, kun minulla on lapsi (tai lapsia). Eikä luultavasti olisi, jos osallistuisin työelämään täysipainoisesti. Jos elämässän on jo jotain lasten tai työn kaltaisia energiaimureita, ne hetket, jolloin saan olla rauhassa, tarvitsen ITSELLENI. Kokonaan itselleni. Silloin en halua eli JAKSA huomioida yhtään ketään, koska muiden olentojen huomioiminen vie minulta aina energiaa. Kodin täytyy olla minulle sellainen paikka, jossa minulta ei vaadita yhtään mitään. Vaikka kissat ovat helppohoitoisia eivätkä vaadi suurta huomiota eli voin dissata ne jos siltä tuntuu, eivätkä ne siitä ole moksiskaan, silti ne kuormittavat enkä pysty nauttimaan niiden olemassaolosta. Minulta menee niin paljon jo energiaa kaikkeen muuhun, välttämämättömämpään kuin lemmikkieläimet, jotka eivät ole välttämättömiä, kuten omaan lapseen, parisuhteeseen, projekteihini yms. Joten nyt vihdoin myönnän sen, minkä kauan olen tiennyt. Ei eläimiä. Ei MINKÄÄNLAISIA eläimiä. Ei ainakaan ennen kuin asun ilman lapsia ja elämässäni on tilaa ylimääräiselle elävien olentojen huomioimiselle.
Viherkasvit: En jaksa hoitaa niitä. Minulle on jo miltei mahdoton haaste saada pidettyä kotia jotenkin siistinä (missä en siis edes onnistu) ja en kaipaa mitään ylimääräisiä muistettavia ja hoidettavia asioita, koska ne kuormittavat. Mitä enemmän minun pitää muistaa ja tehdä asioita, sitä enemmän kuormitun.
Rikkinäiset tavarat: Aspergereille tyypilliseen tapaan kannan syvää huolta maailman tilasta, ympäristöasioista, maailman pahuudesta jne. Siksi pyrin kierrättämään kaiken tunnollisesti, ja jos jokin tavara hajoaa, haluan korjauttaa sen. Mutta nyt olen vihdoin havahtunut siihen, että nuo rikkinäiset tavarat lojuvat vuodesta toiseen kaapeissani ja on osoittautunut hyvin pitkälti mahdottomaksi tehtäväksi saada aikaan niiden kunnostamista. Minun on todella vaikea keskittyä yksittäisiin, erillisiin, irrallisiin tehtäviin. Vaatii suurta ponnistelua siirtää tarkkaavaisuus tällaisiin yksittäisiin, kaikesta irrallisiin tehtäviin ja saada ne suoritetuiksi. Joten ne jäävät. Tajuntani virta vie minua, mihin mielii.
Joten nyt olen ymmärtänyt päästää tästäkin irti. Olen nyt kantanut roskiin KAIKKI rikkinäiset tavarat kodistani. Myönnä, että niiden korjauttaminen on minulle mahdotonta tai veisi liikaa resursseja. Roskiin on siis lentänyt parvekepöytä, josta on hajonnut lasilevy (minulla ei ole autoa ja koko älytön projekti, jossa tarvittavan uuden lasilevyn halkaisija pitäisi mitata ja sitten etsiä liike, josta saa uuden lasilevyn, tilata se ja pohtia, miten noudan sen tms on ihan liikaa). Jalkalamppuja, joista jokin kohta on mennyt rikki (yhdestä olisi pitänyt oletettavasti juottaa yksi juttu paikoilleen ja minä en satu omistamaan kolvia, joten menee liian monimutkaiseksi). Kiva punottu olkalaukku, jota käytin kesäisin ja josta purkautui ompeleet kantokahvasta ja materiaalin paksuuden vuoksi normaali neula+lanka yhdistelmä ei tepsi (missä jo siinäkin olisi miltei liikaa tekemistä aivoilleni), joten menee liian hankalaksi. Imuri, jolle tapahtui jotain mysteeristä, ja joka lakkasi imemästä, vaikka kone käy (se ei siis ole TUKOSSA, ainakaan siis se letkuosa, epäilen, että moottoriin mennyt liikaa paskaa kuten kissanhiekkaa).
Ainoa, minkä suhteen en vielä ole luovuttanut, on rikkinäiset talvikenkäni. Niistä on vetoketju rikki ja ne on hyvät kengät. Jotenkin pitäisi saada ne suutariin. Mutta en tiedä, tuleeko tätä koskaan tapahtumaan vai lojuvatko nekin vuosia täällä, ja ensi talvena joudun ostamaan uudet, jos en korjauta niitä.
Resurssini ovat rajalliset ja toisaalta taas monet olettaakseni "normaaleille" ihmisille normaalit asiat vievät minulta kohtuuttoman paljon resursseja. Olen huomannut, että mitä enemmän minulla on yksittäisiä, erillisiä, muistettavia ja tehtäviä asioita, sitä mahdottomammaksi kaikki käy. Kaaos. Jota en kykene hallitsemaan. Prosessoitavia elementtejä pitää olla mahdollisimman vähän.
Kannattaa lukea: Paula Tillin Toisin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)