Häpeästä

Olen miettinyt paljon häpeää viime aikoina (vuoden tms sisällä). Johtuu nimittäin ehkä siitä, että olen Asperger, tai sitten siitä, että olen luultavasti myös ADHD, että en tunne juuri ollenkaan häpeää ja olen vasta viimeisen noin vuoden aikana havahtunut tajuamaan, miten VALTAVAA osaa "normaaliväestön" keskuudessa häpeä näyttelee ja olen alkanut arvella, että häpeäntunne on ERITTÄIN keskeinen tekijä sosiaalistumisprosessin kannalta, ja miettinyt, että voisiko olla niin, että koska Aspergerit eivät tunne normaalilla tavalla häpeää, he juuri tämän vuoksi eivät sisäistä normeja samalla tavalla kuin muut eivätkä tunne painetta kulkea lauman mukana/olla samanlaisia kuin muut (eritoten kouluvuosina) vaan elelevät tyynesti (?) omissa maailmoissaan.

Toki tiedän, mitä häpeä on ja ajoittain sitä koen itsekin, mutta olemattoman vähän. Se lähes puuttuu elämästäni ja on aina puuttunut. Olen oma itseni. Olen aina ollut. En osaa hävetä. Juuri mitään.

Siksi häpeästä, kuten oikeastaan MISTÄ TAHANSA, puhuminenkin, on minulle todella helppoa. Voin puhua oikeastaan ihan mistä tahansa ihan kenen kanssa vain ja koska vain.

Estoton ihminen.

Kirjoitan aiheesta ehkä pidemmänkin pohtielman jokin kaunis päivä.