Ylikuormitustila

Ja tässä sitä ollaan. Jälleen kerran. Minuun kohdistuvat vaatimukset (joista monet tosin omaa aikaansaannostani) ylittävät kapasiteettini. Joten jälleen kerran joudun karsimaan. Lähettelemään epätoivoisia kirjeitä tuntemattomille ihmisille :). Olen joutunut elämässäni lukuisia kertoja ottamaan yhteyttä työnantajaani tms. ja selittämään, etten kertakaikkiaan vain PYSTY johonkin. Ennen Asperger-diagnoosia tämä oli hieman hankalampaa, kun ei ollut mitään, mihin vedota.

Olen ollut nyt vuosia jatkuvasti sidottu pitkäaikaisiin projekteihin. Vaikka olen ne itse itselleni järjestänyt ja niiden tekemisestä myös nauttinut, ne luovat pitkäkestoisen jännitystilan ja aiheuttavat kaiken aikaa pientä stressiä. Olen kuin astia, johon niistä tihkuu stressiä kaiken aikaa, vaikkei se minään yksittäisenä hetkenä olekaan kovin suuri määrä. Yleensä ainakaan. Mutta nyt en kerta kaikkiaan enää jaksa tätä jatkuvaa, loputonta, pysyvää, taukoamattonta jännitettä, jonka tällaiset projektit aiheuttavat. Koska tämä jännite on ollut päällä nyt siis useamman vuoden yhteen mittaan. Ei hetkenkään taukoa. Ensin suomensin Attwoodin Aspergerin oireyhtymä lapsuudesta aikuisuuteen -kirjan (puolen vuoden urakka), sitten käänsin, taitoin jne. Introversion voiman. Sitten ostin heti seuraavan kirjan käännösoikeudet suuren innostuksen vallassa ja aloin kääntää kyseistä kirjaa, mutta projekti keskeytyi, kun tein sopimuksen Outolintu, erilaisen uuden painoksen julkaisemisesta ja olen työstänyt sitä viime syksystä asti (hitaasti eron ja muuttuneen elämäntilanteen mukanaan tuomien paineiden takia). Nyt se on valmis, mutta pitäisi palata jatkamaan sitä kesken jäänyttä projektia.

Ja jo ennen noita kaikkia kirjaprojekteja aloitin psykologian opiskelut avoimessa yliopistossa ja hölmönä ilmoittauduin aluksi tekemään koko perusopintopaketin putkeen (ja maksoin tästä sievoisen summan), ja taistelin koko sen noin 1,5 vuotta tämän "projektin" parissa, se oli sitä aikaa, kun olin vihdoin, ensimmäistä kertaa elämässäni, oppinut PITKÄJÄNTEISYYDEN salaisuuden ja kykenin sitoutumaan asioihin pitkällä aikavälillä ja viemään ne loppuun. En tietenkään saanut kaikkea tehtyä, koska... No, koska olen minä ja aivoni ovat mitä ovat ja kurinalaisuuden opettelu on valtava, pitkällinen projekti. Mutta olin sidottu tähän asiaan 1,5 vuoden ajan.

Tällaisissa pitkissä projekteissa on se ikävä puoli, että silloinkin kun ei tee mitään asian eteen, se painaa takaraivossa. Stressiä tihkuu jostain koko ajan. Se syö ihmistä.

Ja nyt minun on pakko saada levätä. Pakko saada olla vapaa. Pakko. Ihan pakko.

Joten vihdoin nöyrryin, annoin periksi (olen pohtinut tämän asian tekemistä jo puolisen vuotta ainakin) ja jälleen kerran joudun luovuttamaan. Elämässäni on liikaa luovuttamisen kokemuksia. Mutta toisaalta, yhdessäkään niistä tilanteista en olisi voinut valita toisin, koska olisin tuhoutunut, jos niin olisin tehnyt. Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat, ja on hyvä osata myöntää, mihin pystyy ja mihin ei. On tärkeää huolehtia itsestään. Jo siksikin, että jaksaisi huolehtia muista (erityisesti lapsistaan).

Kirjoitin siis sähköpostin tämän keskenjääneen kirjaprojektin Yhdysvaltalaiselle kustantamolle (joka omistaa käännösoikeudet) ja ehdotin, että muuttaisimme tekemäämme sopimusta. Nykyisessä sanotaan, että minun pitäisi julkaista kirja 1,5 vuoden kuluessa sopimuksen tekemisestä. Eli kesäkuussa. Maksoin heille sopimuksen tekohetkellä puolet ennakosta (käännösoikeuksien hinnasta).

Ehdotin heille, että teemme uuden sopimuksen, jossa ei ole aikarajaa. Saan tehdä homman loppuun sitten, kun minusta tuntuu sopivalta. Vaikka 10 vuoden kuluttua. Ja maksan loppusumman vasta sitten. MUTTA mikäli tänä aikana joku muu kustantamo Suomesta ilmaisee haluavansa ostaa käännösoikeudet, he saavat myydä ne ja halutessaan pitää jo maksamani summan.

Mielestäni fair deal.

Nyt en vain pysty. En pysty en pysty en pysty. Toisaalta en haluaisi luovuttaa kokonaan. Ihan vain siksi, että olen luovuttanut elämässäni jo liikaa resurssien rajallisuuden takia.

Jonain päivänä minua varmasti alkaa huvittaa tehdä kyseinen homma loppuun. Mutta nyt tarvitsen vapautta. Vapauden.

On yksi toinenkin iso, valtava, kamala asia, joka on syönyt minua kauan. Tapetit. Asun kaupungin vuokra-asunnossa ja kissani repivät tapetteja pentuina, samoin Eevi, kun se oli muutettaessa vielä pieni ja matki kai kissoja. Minulla on täällä joku kamala paperi, jossa lukee asunnon korjaushinnasto. Yhden huoneen tapetointi on melkein 400 €. GOD! Koska en todellakaan voi maksaa kyseistä summaa, päätin, että hoidatan homman itse. Joten olen vuoden ajan repinyt täältä tapettia. Ja se on taas yksi pitkä projekti, joka syö minua koko ajan. Plus se syö minua myös silloin, kun teen sitä. Se on tappavan yksitoikkoista hommaa, johon en PYSTY keskittymään kuin lyhyitä aikoja kerrallaan. Se tekee minut hulluksi. Hate it. Revin siis melkein vuoden ajan Eevin huoneesta. Tai siis oikeastaan oli yksi aika lyhyt rupeama, kun tappelin sen kanssa ja sitten se jäi lojumaan, kunnes nyt taas aktivoiduin, koska haluan muuttaa, ja nyt olen viikossa repinyt melkein loppuun koko asunnon.

Mutta. Voimavarat on nyt loppu. Ne vain ovat. Joten nyt nöyrryn, taas, ja soitan huomenna huoltomiehelle. Se on sellainen ystävällinen ja kiltti ukkeli. Ja höpisen jotain ja toivon, TODELLA toivon, että se sanoo jotakin, joka johtaa siihen, ettei minun tarvitse tehdä tällä enää mitään. Itse tapetointiosuuteen, jota en hallitse, tänne on kyllä tulossa ihmisiä auttamaan – tapettibileet. Mutta sekin kuormittaa. Ja seinät pitäisi tasoittaa ennen sitä. Ja repiä paskatapetti loppuun.

Nyt on loppu. Resurssit. Täysin. Ei kykene. Ei jaksa. Alan itkeä. Ehkä alan itkeä, kun soitan talonmiehelle. Se on ihan mahdollista. Olen tehnyt sellaista. Kerran tein siivoustyötä, ja yksi kohde oli sellainen, että se piti mennä siivoamaan kello 6 aamulla. En voi tehdä aamutöitä. Tarvitsen yöunta 9-10h ja jos minun täytyy herätä ennen 6:tta, minun täytyisi nukahtaa, NUKAHTAA, ehkä 8:lta illalla. Aivan absurdi ajatus. Se ei vaan onnistu. Ja illalla nukkumaanmennessä olen mielipuolisen stressaantunut ja paniikissa, koska tiedän, että jos sen ehdi nukkua tarpeeksi, sairastun (psyyke romahtaa), ja sitten en ainakaan nukahda. Joten tilanne eteni pian siihen, että pyörin hereillä koko yön ja lähdin kello 03 siivoamaan, koska pääsisin sen jälkeen nukkumaan. Joten soitin työnantajalleni, itkien ja paniikissa, ja selitin tilanteen. Ja aamukohde otettiin minulta pois ja sain tehdä vain toista kohdettani, johon sai mennä myöhemmin aamulla.

Kun resurssit loppuvat, ne loppuvat. No can do. Tyhjästä ei voi nyhjäistä.

Tai edessä on tuhoutuminen. Täydellinen tuhoutuminen. Kyllä, jopa kuolema, sillä kun psyyke hajoaa, mieli ahjoaa ja ajan myötä edessä on itsetuhoisuus.

Eli ei, se ei ole leikin asia.